Yhden kirjan lukuhaaste: Anna Karenina – ensimmäinen osa

Leo Tolstoin romaanin Anna Karenina (1875 - 1877) kuuluisat aloitussanat kuuluvat:

Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.

Ruhtinas Stepan Arkaditš Oblonskin, jota kutsutaan myös Stivaksi, onnenpuute johtuu ainakin osittain omista teoista: hän on kyllästynyt vaimoonsa ja tarvitsee tunteilleen toisen kohteen. Nyt vaimo Darja Aleksandrovna, Dolly, on sitten saanut tietää miehensä suhteesta perheen entiseen kotiopettajattareen. Mies ei kadu, paremminkin ajattelee, että vaimon pitäisi ymmärtää:

Hänestä oli suorastaan tuntunut, että naisen joka oli laihtunut, vanhentunut, menettänyt jo kauneutensa, joissa ei ollut mitään erikoista, joka oli vain tavallinen hyvä perheenäiti, pitäisi jo pelkästä oikeudentunnosta olla leppyisä näissä asioissa. 

Stepan Arkaditšin vilpittömyys näissä ajatuksissaan on kammottavaa. Vaimo on mielihyvänsä miehelle antanut, ja nyt on toisen naisen aika, nuoremman, rehevämmän, anteliaamman. Stepan Arkaditš ajattelee jopa, että ”petos ja valhe olivat vastenmielisiä hänen luonteelleen” - niin oikeutettuna hän pitää omaa toimintaansa, ettei ymmärrä omaa petollisuuttaan vaimoa kohtaan. Dolly reagoi kuitenkin voimakkaasti, kun miehen sivusuhde tulee julki. Stepan Arkaditš huolestuu, sillä eihän perheen tästä pitänyt hajota eikä lasten kärsiä. Epätoivossaan mies kutsuu siskonsa Annan paikalle.

Stepan Arkaditšin nuoruudenystävä Levin on myös saapunut maaseudulta Moskovaan kosiakseen Dollyn siskoa Kittyä. Levin on asiassaan epävarma ja häntä painaa myös menneisyys, jossa on syntejä:

On kauheaa, että me ikämiehet, joilla on menneisyytemme… ei rakkauden, vaan syntien… yhtäkkiä lähennymme puhdasta, viatonta olentoa; se on iljettävää, ja sen vuoksi ei voi olla tuntematta itseään kelvottomaksi. 

Levinin näkemys naisista on vastapari Stepan Arkaditšin näkemykselle. Levin kaipaa vaimoa, perhettä ja tahtoo olla sille uskollinen. Ikämiehyydestä sen sijaan voimme olla montaa mieltä: Levin on 32-vuotias. Ehkä hänellä olisi aika saada perhe, mutta ei häntä kovin vanhaksi voi sanoa. Toisaalta hänen tunteidensa kohde Kitty on 18-kesäinen, joten on aivan totta, että monenlaista nähnyt mies kosiskelee viatonta ja naiiviakin tyttöä. Tuohon aikaan tämä tuskin oli kuitenkaan kovin tavatonta.

Levin saa Kittyltä rukkaset, sillä hänen kilpakosijansa kreivi Vronski on houkuttelevampi ja selvästi itsevarmempi, mikä johtunee siitä, ettei hänellä ole aikomuksenaankaan muuta kuin liehitellä Kittyä omaksi ja Kittyn huviksi. Tämä on kurjaa, koska Levin näkee Kittyn romanttisesti ja on kerrassaan hellyttävästi tähän rakastunut:

Ei hänen puvussaan eikä asennossaan ollut mitään erityistä, mutta Levinin oli yhtä helppo erottaa hänet tuosta [luistinradalla olevien ihmisten] joukosta kuin ruusu nokkosten seasta. 

Teoksen nimihenkilö ilmestyy näyttämölle vasta kun ollaan melkein sivulla 100. Stepan Arkaditš on siis kutsunut Annan paikalle, koska uskoo, että tämä onnistuu selvittämään veljensä ja tämän vaimon välit. Siinä tehtävässä Anna onnistuukin, mutta samalla matkalla hän törmää kreivi Vronskiin, jonka kiinnostus siirtyy oitis Kittystä Annaan.

Anna kipuilee hieman tunteidensa kanssa, vaikka intohimo valtaakin hänet. Osallistuttuaan Moskovassa tanssiaisiin, joissa tekee lisää tuttavuutta Vronskin kanssa, Anna päättää, että hänen on paettava kotiin Pietariin. Vronski on kuitenkin määrätietoinen ja matkustaa samalla junalla. Hän myös tunnustaa suoraan olevansa samassa kulkuvälineessä vain Annan vuoksi. Ministeriön päällikkönä työskentelevän Aleksei Aleksandrovitš Kareninin kanssa naimisissa oleva Anna ymmärtää romanttisista sanoista huolimatta, ettei Vronskiin pitäisi sekaantua:

Vronski oli sanonut juuri sen, mitä hänen sydämensä oli toivonut, mutta mitä hänen järkensä pelkäsi.

Mutta Annaa ei ohjaile järki. Jo ensimmäisellä sivulla, jolla hän esiintyy, sanotaan olevan ”Kuin koko hänen olemuksensa olisi tulvinut jonkinlaista ylenpalttisuutta, joka hänen tahtomattaan pulpahteli esiin milloin silmien välkkeessä, milloin hymyssä.” Anna on eloisa, ihana, mutta hänessä on pimeä puolensa. Kittyllä on toki aihettakin kokea Anna negatiivisesti, koska tämä astuu Kittyn ja Vronskin väliin, mutta tuskin se on ainut syy, miksi Kitty näkee Annassa olevan sekä pirullisuutta että ihastuttavuutta. Anna tekee oman mielensä mukaan – tai jos haluaa ajatella asian toisella tapaa, hän ei pysty vastustamaan oman mielensä haluja. Tämä ennakoi sekä huumaa että onnettomuutta niin Annalle kuin hänen ympärillään olevillekin. Anna on ihminen, joka tarvitsee intohimonsa – ja jonka tarvitsee myös toteuttaa ne.

Annan avioliitto ei anna hänelle, mitä hän tarvitsee, koska se ei vaikuta kovin tunteikkaalta. Kareninilla on tärkeältä kuulostava työ, ja hän järjestää itsensä asemalle vaimoaan vastaan, kun tämä saapuu Moskovasta, mutta aviomiehen vakuuttelut omasta hellyydestään vaimoa kohtaan eivät saa mitään vahvistusta teoista. Annakin tuntuu olevan enemmän kiinnostunut poikansa Serjožan voinnista kuin puolisostaan. Onkin karmivaa, kun Anna viimein palaa kaipaamansa pojan luo ja huomaa, ettei tämä ollutkaan niin kaunis kuin hänen mielikuvissaan. Kuka voi ajatella niin omasta lapsestaan?

Anna Kareninan ensimmäinen osa ennakoi tragediaa. Vaikka tiedän tarinan pääpiirteissään parin teatteriesityksen ja elokuvan pohjalta, on karmivaa nähdä, kuinka tarinan henkilöt jollain tapaa jo omassa luonnossaan kantavat onnettomuutta. Taistellako omaa itseään ja intohimoaan vastaan vai ei? Mitkä ovat toisten motiivit? Jos lähden jonkun matkaan, mistä tiedän, onko se viisasta? Jos en uskalla seurata intohimoani, johtaako sekään mihinkään? Entä jos en tietäisi, että Anna on menossa kohti tuhoaan, uskoisinko, että hän voi löytää onnensa siitä, mikä nyt houkuttaa?

Itse olen aika lailla sellainen, että epäilen kaikkea enkä syöksy suin päin mihinkään. Mutta moni uskoo löytävänsä onnen ja rakkauden sieltä, mikä on juuri sillä hetkellä voimakkainta. Joskus se johtaa pysyvään hyvään, joskus johonkin aivan muuhun. Jollain tapaa kadehdin ehkä kuitenkin ihmisiä, jotka uskaltavat seurata sydämen ääntä. Ja jollain tapaa pidän äkkinäisiä ratkaisuja päättöminä erityisesti silloin, jos niiden seurauksena rikkoutuu jotain, mitä on pitkään rakennettu. Mutta kaikkinensa on helppo ymmärtää, miksi Anna Kareninan tarina kiehtoo ihmisiä edelleen, vaikka se on kirjoitettu aivan erilaisessa ajassa. Kaikkihan me tunteidemme kanssa kiemurtelemme – ainakin ajoittain.

Lainaukset ovat Lea Pyykön tekemästä suomennoksesta. Ajatuksiani Anna Kareninan toisesta osasta voi lukea noin kuukauden kuluttua.

The Golden Spider – toimivaa steampunkia ja intohimoa

Anne Renwickin steampunk-romaanin The Golden Spider sankari, neurobiologi lordi Thornton opettaa lääketieteellisessä Lontoossa ja kärsii jalkavammasta, joka paitsi aiheuttaa järkyttävät kivut myös rapauttaa jalkaa koko ajan lisää. Sankarin oppilaana on tarinan sankaritar, lordi Thorntonista hieman liiankin ihastuttava lady Amanda, jonka isä on Avesburyn herttua. Opinahjossa ei paljoa naisia näy, mutta lady Amanda on päässyt opiskelemaan lupaamalla isälleen, että avioituu määrätyn, varsin rajatun ajan kuluessa.

Avioliitto ei erityisemmin houkuta lady Amandaa, mutta lääketiede houkuttaa sitäkin enemmän. Eikä tieteellisen uran kiehtovuus hämmästytä sinänsä, sillä tämä nuori nainen on hyvin lahjakas. Kanakoppiin rakentamassaan laboratoriossa Amanda on kehitellyt mekaanista hämähäkkiä, joka voisi onnistuessaan kutoa hermot kuntoon hänen pyörätuolia käyttävän veljensä kehossa – ja yhtä hyvin se voisi parantaa lordi Thorntonin jalan.

Lordi Thornton näkee heti Amandan lahjakkuuden, ja pian lady Amanda onkin Thorntonin laboratoriossa kehittelemässä hämähäkkiään, jonka rakentaminen pitää aloittaa alusta, koska joku on sen kanakoppilaboratoriosta varastanut. Samalla Amanda joutuu mukaan vaarallisen rikollisen jahtaamiseen, sillä lordi Thornton on mukana kuningattaren vakoojissa. Nämä yrittävät selvittää, kuka on vienyt arvokasta teknologiaa ja testaa sitä karmein seurauksin paikallisiin romaneihin. Tähän juonikuvioon Amandalla on myös henkilökohtaiset siteet: hän sisarensa Emily on siirtynyt asumaan romaniyhteisöön, koska on löytänyt rakkaansa sieltä.

Lukijalta ei erityisemmin piilotella Amandan ja Thorntonin tunteita toisiaan kohtaan. Amanda, joka ei ole tahtonut kenenkään vaimoksi, alkaa vähitellen hyväksyä ajatuksen avioliitosta, kunhan Thornton voisi olla hänen puolisonsa. Thornton puolestaan käy taistelua sitä vastaan, ettei voi lähestyä Amandaa, koska tämä on hänen oppilaansa. Jokseenkin vähäperusteisesti Thornton myös hokee itselleen, ettei tahdo vaimoa. Lopulta huomatessaan rakastuneensa Amandaan hän toteaa, että tämän piti olla vain ohimenevä juttu. Yllättäen Thorntonilla ei kuitenkaan tunnu olevan naisia joka varpaalle ja sormelle, joten… Tässäpä meille sankari, joka on intohimoinen mutta sopivan puhtoinen, koska ei hypi sängystä sänkyyn, vaikka sille ainoalle oikealle rakkaudelle onkin olevinaan monta estettä. Hän vain sattui haluamaan yhden lyhyen suhteen omaksi ja Amandan iloksi ainoastaan… Uskokoon, kuka tahtoo, että se jollekulle sitoutumiskammoiselle noin intohimoisesti tuntevalle riittäisi.

Tasapuolisuuden nimissä Amandallakaan ei ole kosija-armeijaa, ainoastaan eräs Simon, jossa ei näyttäisi perinteiseen tapaan olevan mitään muuta vikaa kuin se, että hän ei saa Amandaa huokaamaan intohimosta ja kostumaan sillä sekunnilla kun sanoo päivää. Kuka romanttisen tarinan sankaritar nyt sellaisen naisi? Sillä tokihan Amandakin on intohimoinen muutakin kuin tiedettä kohtaan. Ja on vaikea naida mies, johon intohimot eivät kohdistu, jos on olemassa toinen, johon ne kohdistuvat.

Tarina pidättelee Amandan ja Thorntonin intohimoja aisoissa pitkähkön ajan, mikä on toki kerronnan jännitteen kannalta järkevää. Jännite päähenkilöiden välillä on uskottava, ja kun jotain viimein tapahtuu, se on ihanan kuumaa ja kerrotaan suorasukaisesti muttei vulgaaristi – minun makuuni sopivasti.

Tarinan maailmassa Thamesissa asustaa krakeneita, ja niitä kohdataankin. Ohimennen mainitaan, että Orkneysaarilla elää selkieitä (skottilaisia mytologisia hyljeolentoja), mutta tässä tarinassa niitä ei nähdä. Ehkäpä Renwickin fantasiamaailma avautuu enemmän kirjasarjan muissa osissa. Tässä tarinassa painottuu tiede – ja toki tuo rakkaustarina – eikä se varmasti loista poissaolollaan muissakaan osissa, sillä Renwickillä on tohtorintutkinto biologiasta.

The Golden Spideria voi suositella lukijoille, jotka tahtovat tarinan, jossa on intohimoa toista ihmistä ja tieteen mahdollisuuksia kohtaan, raa’asti toimiva rikollinen, petoksia sekä pieni annos myyttisiä olentoja. Itse ainakin aion lukea myös seuraavan osan An Elemental Steampunk Chronicle -sarjasta, jonka tämä kirja aloittaa.