Limelight – You Only Die Twice

Lontoolaisen näyttelijättären Lizzie Dixien kuolema vasta on mystinen. Naisen piti nimittäin olla jo kuollut, kun siipiratasalus SS Princess Alice vuonna 1878 joutui onnettomuuteen ja suurin osa sen matkustajista hukkui. Ruumiskin oli ollut haudattavaksi. Nyt on kuitenkin selvää, että Highgaten hautausmaalta ammuttuna löytynyt nainen on Lizzie Dixie. Eletään vuotta 1883.

Tästä alkaa arvoituksen selvittely Emily Organin viktoriaanisessa murhamysteerissä Limelight. Asian selvittelyyn sekaantuu Morning Expressin toimittaja Penny Green, joka on tuntenut Lizzien. Näyttelijätär on jopa järjestänyt etsintäjoukot Pennyn tutkimusmatkalla kadonneen isän perään.

Ikävä kyllä murhatapauksesta kirjoittaminen annetaan Pennyn kollegalle Edgar Fishille. Scotland Yardilta tapausta selvittämään määrätään etsivä James Blakely, josta Edgar Fish käyttää nimitystä ”schoolboy detective”. Aivan koulupoika James ei kuitenkaan ole, paremminkin nuori mies, johon sekä lukijan että Penny Greenin on helppoa ihastua.

Romantiikkaa ainakin tämä lukija kaipaakin, mutta jännitettä Jamesin ja Pennyn välillä kehitetään kerrassaan hitaasti. Annettakoon tämä anteeksi, koska tämä kirja on pitkähkön sarjan ensimmäinen osa. Kuten tiedämme, jännitteen kehittyminen on usein kiinnostavampaa kuin sen purkautuminen. Tai no, toki se purkautuminenkin vielä on kiinnostavaa, mutta sen jälkeen on suuri vaara, että tarina kerronnallisesti tältä osin lässähtää.

Takaisin murha-asiaan… On selvää, että jonkun on täytynyt tietää, ettei Lizzie kuollut laivaonnettomuudessa. Penny ja James alkavat selvittää, ketkä olisivat voineet tietää asioiden todellisen laidan. Henkilögalleria on riittävän laaja, jotta epäiltyjä riittää. On Joseph Taylor, Lizzien aviomies, on Lizzien tytär Annie, Theatre Royal Drury Lanen Sebastian Colehill ja jopa poliitikkoja, joille Lizzie on antanut aikaansa, tosin ei ilmaiseksi. Niin, ja on salaperäinen mies, jonka on nähty pakenevan aidan yli Highgaten hautausmaalta ja joka pakenee myöhemmin Pennyn silmistä.

Murhan ratkaisun ohella seurataan Pennyn sisaren Elizan naisasiataistelua sekä feeniläisten (fenians) toimintaa, sillä Penny joutuu keskelle räjähdystä maanalaisessa. Ajankohdan tapahtumat elävöittävätkin kirjaa hyvin. Lontoossa nimittäin todella tapahtui terroriteko maanalaisessa lokakuussa 1883. Tämä ja paljon muutakin selviää kirjan lopussa olevasta lyhyestä mutta mielenkiintoisesta tekstistä, joka käsittelee tarinan historiallista taustaa. Viktoriaaninen Lontoo heräsi ainakin minun mielessäni eloon Limelightia lukiessa.

Toimittajanaisen valitseminen päähenkilöksi tuo tarinaan kaksi mielenkiintoista näkökulmaa: lehdistön ja viktoriaanisen ajan naisen. Teos on helppolukuinen ja viihteellinen, mutta minut sen maailma ja henkilöt tempaisivat mukaansa niin hyvin, että piti ottaa järki käteen, etten aloittanut heti perään sarjan toista osaa. Voihan sitä väliin lukea jotain muutakin.

Myös murhatarina oli kiinnostava. Ihmisten motiivit – niin murhaajan kuin muidenkin – menivät tällaiselle dramaattiselle ihmiselle kuin minä aivan täydestä. Oikeastaan ainut asia, joka kirjassa häiritsi hieman, oli se, että käytännössä jokaisen henkilöhahmon jokainen asu kuvailtiin ja vieläpä varsin kankeasti tähän tyyliin: ”He wore a black silk top hat, a deep red tailcoat, and red-and-green chequered trousers with a matching waistcoat.” Joka tapauksessa palaan varmasti Penny Greenin – ja James Blakelyn – pariin toistekin, ja kolmannen kerran, ja...

Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää – Minna Canth tyttärensä Ellin silmin

Vuosi 2019 oli Minna Canthin juhlavuosi (175 vuotta Canthin syntymästä) ja silloin julkaistiin yksi jos toinenkin tähän klassikkokirjailijaan liittyvä kirja. Raili Mikkasen nuortenromaani Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää kuvaa tapahtumia kymmenisen vuoden ajalta alkaen siitä, kun Canth muutti Jyväskylästä Kuopioon. Minäkertojaksi ja tavallaan teoksen päähenkilöksi on valittu Canthin tytär Elli, joka on tarinan alkaessa 12-vuotias.

Miksi Elliä ei voi suoraan sanoa tarinan päähenkilöksi? Siitä yksinkertaisesta syystä, että Minna Canthin hahmo hallitsee tarinaa. Äiti-Canth on vahvempi persoona ja vaikuttaa Ellin elämään voimakkaasti, vaikkei voikaan sanoa, että hän sanelisi tämän elämänvalinnat – paremminkin äiti kannustaa Elliä olemaan oma itsensä. Elli on kuitenkin persoonana paljon äitiään laimeampi, mistä kertoo jo se, ettei hän kapinoi kovin kummoisesti ärsyttävissäkään tilanteissa eikä hänen rakastumisensakaan kipinöi samalla tavoin kuin Minna Canthin, jonka Elli kuulee nimittäneen nuoruudenrakkauttaan Enkelisaatanaksi.

Ellin näkökulma on joka tapauksessa hyvä valinta. Koko Canthin perhe elää Kuopiossa toisten tarkkojen katseiden alla, koska perheenpäänä toimiva leskirouva ei arastele sanoa epäsovinnaisia mielipiteitään ääneen. Elli ja hänen sisarensa saavat kuulla kadulla lyseolaispoikien huutoa sen jälkeen, kun Minna on ehdottanut, että hänen tyttärensä kuuluisi myös tulla lyseoon opiskelemaan – siis kouluun, jossa ei ollut ainuttakaan tyttöoppilasta. Ellin mielessä on vähän väliä ajatus, että äidin tekemisistä saa jälleen kuulla.

Minna Canthin uran merkittäviä käänteitä on ujutettu kirjaan harvinaisen sujuvasti. Canth kokee, että hänen on otettava kantaa ympärillään näkemiinsä epäkohtiin eikä hän voi enää kirjoittaa vain naurettavaksi tarkoitettuja näytelmiä. Kirjassa tulevat eläviksi uran takaiskut, kuten Kovan onnen lapsia -näytelmän (1888) esitysten loppuminen yhteen kertaan Suomalaisessa teatterissa. Myös välirikko Juhani Ahon kanssa ja kolmiodraama tämän nuoren mieskirjailijan ja kahden ilmeisen vahvatahtoisen Ahoa selvästi vanhemman naisen, Minna Canthin ja Elisabeth Järnefeltin välillä tulevat kirjassa esille. Näihin ei kuitenkaan nuortenkirjassa paneuduta kovin syvällisesti.

Minna Canth tosiaan kuvataan naiseksi, joka teki mitä halusi, sanoivat kaupunkilaiset mitä tahansa. Tällainen hän mitä ilmeisimmin on ollutkin. Toisaalta Canthissa oli epävarmuutta ja tuskaisia tunteita, joita kaikilla luovilla ihmisillä taitaa olla. Kaikkinensa kirjasta välittyy hänestä hyvin elävä ja sitä kautta uskottava kuva.

Nuoren ihmisen elämä 1800-luvun loppupuolella sisältää koulu- ja ihastumishuolia aivan kuin nuoren elämä nykyäänkin - tai vaikkapa minun nuoruudessani 1980-luvulla. Elli elää kuitenkin ympäristössä, jossa kuulee varsin paljon uusia ajatuksia, joita monet vielä paheksuvat. Sellainen ei voi olla vaikuttamatta siihen, millaiseksi ihmiseksi kasvaa, vaikka on myös taakka, että joutuu miettimään, milloin saa jälleen kuulla ikäviä kommentteja äidin tekemisistä tai sanomisista. Ellin kotona kokoontuu ajatuksia esittelemässä ja vaihtamassa niin Oras-seura, joka koostuu nuorista, kuin suuri joukko suomalaisia kulttuurin suurnimiä Akseli Gallenista ja Pekka Halosesta lähtien. Oikeastaan on mielenkiintoista, ettei tunnu haittaavan, vaikka nämä kiinnostavat henkilöt jäävät pakostakin sivuhahmoiksi.

Entäpä millaisena teoksessa näyttäytyy 1800-luvun loppupuolen Kuopio ja elämä tuona aikana ylipäätään? Minna Canth pitää puotiaan, puotiapulaiset hääräävät kaupassa. Kaupungissa on ainakin jokunen katu mukulakivetty, mutta Ellin kodin Kanttilan ikkunasta näkyy hiekkapolkuja. Ehkä ne ovat Kirkkopuistossa, joka on nykyään nimeltään Snellmaninpuisto. Kaupungissa on kauppaopisto ja Kuopion kylpylä sekä Savolan kirjakauppa. Köyhempää väkeä asuu Harjulan vaivaistalossa. Lignell & Piispanen myy menestyksellä alkoholia. Rautatiekin valmistuu, ja kaupunkiin saadaan puhelin, ihmiset viestivät toisilleen sähkeillä. Mikkanen on tehnyt taustatyönsä huolella, ja Kuopio näyttäytyy paikkana, joka on kohtuullisen eloisa, vaikka kirjan henkilöt pieniä piirejä hieman valittelevatkin.

Kirjan nimi Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää on eräs Minna Canthin kuuluisimpia sanontoja. Ellikin alkaa enemmän elää kirjan lopussa, kun suuntaa intohimonsa johdattamana Saksaan opiskelemaan luonnonlääketiedettä. Kirjan lopussa olevassa Lukijalle-osassa kerrotaan, että Euroopassa matkatessaan Elli nähtävästi myös rakastui palavasti. Tämän kirjan tarina ei kuitenkaan esitä tulkintaa siitä, miksi tuo rakkaus ei johtanut avioliittoon. Se olisi eri teoksen aihe. Tosin, vaikka intohimo ei koskaan tunnu tavanomaiselta, saattaisi se tarina olla lopulta vähemmän mielenkiintoinen kuin tämä nyt kerrottu. On hienoa elää avaraa ajattelua kestävässä kodissa mutta tuskaista elää toisen ihmisen varjossa. Yhtä kaikki – näiden yhdistelmästä syntyy kiintoisa elämäntarina ja hyvä romaaninaihe.

Yhden kirjan lukuhaaste: Anna Karenina

Vuoden vaihteessa netti pursuilee lukuhaasteita, joihin osallistumalla voi tutustua itselleen yllättävään kirjallisuuteen tai paikata aukkoja sivistyksessään. Monet haasteet ovat massiivia.

Myönnetään, että on ihanaa lukea massiivisesti. Ei tehdä nyt kuitenkaan tätä niin isosti. Haastan yhden ihmisen – itseni – lukemaan yhden kirjan vuonna 2020. Valitsen kirjaksi Leo Tolstoin Anna Kareninan (1876). Syy kirjavalintaan on täysin henkilökohtainen: sivistykseni häpeällisimpiä aukkoja on, etten ole vieläkään lukenut sitä.

Anna Kareninassa on kahdeksan osaa. Kun luen yhden osan kuukaudessa, olen päässyt kirjan loppuun elokuun päättyessä. Käsittelen jokaisen osan kuukauden lopussa tammikuusta elokuuhun tässä blogissa. Jos jotakuta kiinnostaa asettaa itselleen tämä sama lukuhaaste, täällä on paikka tulla keskustelemaan kirjasta.

Hyvää uutta vuotta 2020 kaikille!

Nopeimmin Anna Kareninaan pääsee käsiksi tästä. Teos löytyy suomeksi – ja muutamalla muullakin kielellä – Gutenberg Projectin sivuilta.