Panelistit keskustelevat spekulatiivisesta fiktiosta

Tänä vuonna minulla on ollut mahdollisuus seurata mielenkiintoista kirjailijaohjelmaa jo Olipa kerran… -tapahtumassa Jyväskylässä ja KauhuConissa Helsingissä. Huhtikuun lopussa Jyväskylässä oli Lukutila-tapahtuma, jossa oli jälleen pakollista puheohjelmaa paikalliselle spefistille. Veikkaan vahvasti, että tapahtuman järjestämisessä mukana ollut kirjailija Katri Alatalo oli katsonut agendakseen levittää jälleen spekulatiivisen fiktion ilosanomaa tavallisenkin kansan keskuuteen.

Perjantaina 28.4. Alatalo johti paneelia, jonka otsikkona oli ”Spekulatiivisen fiktion monet maailmat”. Keskustelemassa olivat Pasi Ilmari Jääskeläinen, J.S. Meresmaa ja Marko Hautala. Harmillista kyllä sarjakuvantekijä Janne Kukkonen, jonka piti alun perin olla mukana paneelissa, ei ollutkaan päässyt paikalle. No, tällaisenakin paneeli oli varsin antoisa, ja oli hienoa, että sille oli varattu kokonaiset puolitoista tuntia. Kerrankin keskusteltiin kirjallisuudesta niin, ettei ollut mihinkään kiire. Ja vielä spefistä!

Paneeli aloitti tietenkin pohdiskelemalla, mitä spekulatiivinen fiktio on, sillä tapahtuma oli suunnattu kaikille lukemisen ystäville, ei ainoastaan spefisteille. Meresmaa piti spekulatiivisen fiktion käsitettä oivallisena, koska se määrittelee ainoastaan, ettei kirjallisuus ole realistista. Tarkat genremääritelmät eivät tuntuneetkaan olevan kirjailijoille kovin tärkeitä. Hautalan mukaan kaikki fiktio on sitä paitsi spekulatiivista – mikä onkin aivan totta – ja spekulatiivinen fiktio vain erityisen spekulatiivista, koska se suhtautuu vakavasti vaihtoehtoisiin todellisuuksiin. Hautala muistutti kuitenkin, että lajityypit ovat tärkeitä mm. kirjojen markkinoinnissa ja kirjastojen käytössä. Myös Meresmaa sanoi, että muut kuin kirjoittaja itse haluavat tietää, mistä kirjailijan tekstissä on kyse, ja silloin tarvitaan lokerointeja, joita kirjailija ei kirjoittaessaan halua tehdä, koska ei koskaan tiedä, mistä aineksista seuraava tarina syntyy.

Vaikka spefiä on palkittu Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -romaanista alkaen ja sen jälkeenkin jopa Finlandialla (esimerkiksi Laura Lindstedtin Oneiron), yleensä ei hiiskuta siitä, että kyse on spefistä. Hautala huvitti kertomalla, miten kauhuakin on määritelty: ”intensiivinen psykologinen trilleri”. Kirjailijoiden kertomasta selvisi myös, että spefiin suhtaudutaan jotenkin oudoksuen. Jääskeläinen kertoi, että ihmiset saattavat sanoa, etteivät lue scifiä, mutta pitävät kyllä hänen teoksistaan. Tästä seuraa se, että spefiä pitäisi markkinoida eri tavalla eri ostajille: niiltä, jotka eivät muka pidä siitä, spefiominaisuudet pitäisi piilottaa; nörteille puolestaan markkinointi olisi toisenlaista. Hautala oli joutunut jopa väittelyyn siitä, ovatko hänen teoksensa kauhua. Hautalan ystävän mielestä ne eivät voineet olla, koska hän piti niistä. Kirjailija muistuttikin, että ihmiset käsittävät kauhun todella suppeasti.

On aika huvittavaa, että ihmiset rajoittavat lukemisestaan pois jotkin genret tai etteivät he voi myöntää pitävänsä jostain genrestä. Itselleni ei ole väliä muulla kuin sillä, että pidän tekstistä tavalla tai toisella. Toki spefi miellyttää minua erityisesti, ja saatan valita jonkin teoksen, jos se lupaa vaikkapa kauhuelementtejä, tai joskus valitsen dekkarin, kun olen dekkarituulella. Ennakkoluuloisuus ei mielestäni kannata kirjallisuuden kohdallakaan. Mutta ehkä meillä kaikilla on ennakkoluulomme – minäkin kartan tietyntyyppistä romanttista viihdettä (en kylläkään kaikkea romanttista viihdettä lainkaan). Mutta näin spefistinä sanoisin, että spefin karttaminen kategorisesti on tavattoman typerää, koska spefin sisällä on niin paljon variaatiota, että siinä menee sitten niin monenlaista kirjallisuutta ohi, että se on iso menetys. Minun on itse asiassa vaikea ymmärtää, että ihmiset eivät sulata elementtejä, jotka eivät ole realistisia. Lapsena saduissa samankaltaiset elementit menevät, mutta sitten kasvetaan aikuiseksi – liian aikuiseksi.

Mielenkiintoinen näkökulma, jota en itse ollut tullut aiemmin ajatelleeksi mutta joka on täysin totta, oli Hautalan muistutus siitä, että realismi kirjallisuudessa on nuorta. Kun menemme kauemmas historiassa, realismia löytyy aina vain vähemmän ja vähemmän ja fantasia on ensisijaista. Onkin siis aika mielenkiintoista, että silti haluamme jostain syystä nostaa realistisen kirjallisuuden kansakunnan kaapin päälle ja pitää sitä parempana, vaikka kyllä kirjallisuuden hyvyyden ratkaisee aivan muu kuin genre tai mikään muu vastaava seikka.

Paneelin kirjailijat keskustelivat myös kirjoista, joiden maailmat ovat inspiroineet heitä. Erityisen mielenkiintoista oli, että J.R.R. Tolkien oli tehnyt sekä Meresmaahan että Hautalaan negatiivisen vaikutuksen. Meresmaasta Tolkien oli yksinkertaisesti tylsää luettavaa, ja Hautala tunnusti jättäneensä brittikirjailijan lukemisen kesken. Hautalaan vaikutuksen tekivät aikanaan Maailmojen sota ja Dyyni, joka puolestaan Alatalolta jäi kesken, koska se ei sisällä pitkää jaarittelua. Alatalon tuotantoa tuntevat hymyilivät varmasti tämän kuullessaan. Meresmaa oli puolestaan innostunut Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta -romaanista, joten hänelle oli varmasti hieno hetki olla samassa paneelissa keskustelemassa kirjallisuudesta Jääskeläisen kanssa. Muita Meresmaata innoittaneita kirjoja olivat Veljeni, Leijonamieli, joka oli ehkä ensimmäinen teos, joka sai kirjailijan itkemään, sekä Maameren tarinat.

Hautala kertoi lisäksi vihanneensa kaikkea, mitä koulussa pakotettiin lukemaan, sillä hän oli nuorena ainakin todella valikoiva lukija. Hänen mielestään pitää lukea sitä, mitä kullakin hetkellä tarvitsee. Se onkin totta, sillä lukemista ei voi pakottaa – tai ainakaan luettavasta innostumista. Hautala halusi kuitenkin korostaa, ettei vastusta vaan puolustaa koulujen pakkoluettamista. Kaiken vihatun kirjallisuuden joukosta oli löytynyt helmikin: 1984, joka oli hänelle käänteentekevä teos.

Ulkoisesti ehkä kevyeltä vaikuttavasta suosikkikirjojen vertailusta päästiin todella vakaviin aiheisiin. Kirjailijat osoittivat nimittäin huolestuneisuutensa siitä, mitä tapahtuu, jos ihmiskunnalta katoaa kyky hahmottaa pitkiä tarinoita. Heidän mielestään tarinamuoto on ainutkertainen ja siihen voi sijoittaa kaiken tiedon, mitä ihmisellä on, ja tarinassa tuo tieto on myös parhaiten ymmärrettävässä muodossa. Jääskeläinen totesi jopa kirjallisuuden olevan ihmisen ajattelun internet, ja Hautala lukemisen olevan joissain elämäntilanteissa ihmiselle eloonjäämiskeino. Näihin ajatuksiin voin palata myöhemmin, jos koskaan alan epäillä tarinoiden kertomisen tarpeellisuutta. Tosin en kyllä usko, että epäilyksiä on odotettavissa.

Aihepiiri ei tämän jälkeen muuttunut yhtään sen keveämmäksi. Alatalo laittoi paneelin pohtimaan kirjallisuuden tehtävää. Jääskeläinen totesi yksikantaan, että haluaa suistaa lukijan mielen raiteiltaan. Meresmaa ja Hautala puolestaan pohtivat sitä, millä tavalla kirjailija ottaa kantaa maailman tapahtumiin. Hautalan mielestä kirjoittaminen kaventuu, jos alkaa tehdä siitä kannanottoa; tarina on kerrottava sellaisena kuin se tulee itsestä ulos. Meresmaakaan ei kirjoita julistus mielessään, mutta silti tekstistä saattaa myöhemmin löytää yhteiskunnallisia asioita, koska kirjailija ei ole irrallinen ympäristöstään. Hautala esitti myös mielenkiintoisen ajatuksen, että kirjallisuuden kuuluu yhtäaikaisesti siirtää traditiota eteenpäin ja kyseenalaistaa sitä. Se on aika osuva kiteytys.

Kirjoittavalle ihmiselle paneelin kiinnostavin osuus tuli keskustelun lopussa, kun Alatalo laittoi paneelin keskustelemaan siitä, miten tarinat syntyvät ja miten ne saa kirjoitettua loppuun asti. Tekstin loppuun saattaminenhan on varmasti monille hankalaa, joten tämä oli kerrassaan mainio keskustelunaihe. Meresmaa korosti, ettei mikään liikahda tekstin tekemisessä mihinkään ennen kuin hänellä on idea henkilöhahmosta tai kertojan äänestä. Alkuun voi tosin päästä alkukuvan, tunnelman, kuuloelämyksen tai näyn avulla – siis ilmeisesti lähes millä tahansa tavalla tulevan idean avulla. Ideoita saadakseen voi Meresmaan mukaan tarkkailla ja havainnoida asioita – ja tietenkin kysyä ”mitä jos”. Hautala puolestaan kertoi tarinoiden alkavan kehittyä esimerkiksi jostain kuvasta tai näystä tai vaikkapa vaimon keräämistä aavetarinoista. Kuokkamummo-tarinan taustalla on urbaanilegenda ja Unikoira-kirja sai ideansa Hautalan ystävän koirasta, jolla on silmien yläpuolella erikoiset täplät, jotka saavat koiran näyttämään siltä kuin se olisi hereillä, vaikka nukkuu.

No, kirjan aloittaminen on todellakin helpompaa kuin sen saaminen valmiiksi. Onneksi panelistit antoivat myös vinkkejä tekstin loppuun kirjoittamiseksi. Jääskeläiselle koko kirjoittaminen tosin tuntui olevan mystinen kokemus, joka tapahtuu jossain rinnakkaistodellisuudessa. Meresmaa puolestaan tunnistaa itsessään vimman selvittää, mistä tarinassa on kyse. Tämä vimma ajaa häntä eteenpäin: on yksinkertaisesti pakko kirjoittaa, jotta asia selviää. Hautala antoi konkreettisia neuvoja, mitä tehdä, kun lyö päätään seinään tekstin kanssa. Hän puhui alkukuvaan palaamisesta: hyvä alkukuva sisältää tarpeeksi virtaa. Oikeaan tunnelmaan takaisin voi päästä myös esim. kuuntelemalla musiikkia, jota kuunteli silloin kun omassa ideassa vielä tuntui olevan jotain pohjattoman mystistä. Hautalan mielestä tekstille voi myös kirjoittaa häntää, joka voi olla jopa kokonaan elotonta. Sitten vain lähdetään pyyhkimään tekstiä ja palataan takaisin siihen kohtaan, missä siinä vielä tuntuu olevan järkeä. Panelistit tunnustivat myös kirjoittamisoppaiden avun. Jääskeläinen muistutti siitä, että elokuvakirjoitusoppaat ovat hyviä, ja Meresmaa sanoi, että surkeinkin kirjoitusopas voi joskus olla se, joka auttaa avaamaan kirjoituslukon. Hautala puolestaan kertoi, että jos kertoo omasta tekstistään kaverille, se voi aukaista jumittavan kirjoituksen paremmin kuin yksikään kirjoitusopas.

Paneeli päättyi tavallaan siihen, mistä se oli alkanutkin, spefin olemuksen pohdintaan. Jääskeläinen totesi aivan oikein spefin laajentavan tajuntaa. Hautala puolestaan totesi omasta spefigenrestään kauhusta, että se rikkoo vääränlaista individualismia, sillä se näyttää meille, ettei mikään neuroosi tai perversio ole oikeasti omaperäinen. Tähän Meresmaa kommentoi, että ihmisiä yhdistää useampi asia kuin erottaa. Tämä olisi hyvä muistaa muutoinkin kuin kirjallisuutta lukiessa tai kirjoittaessa.

Ideoita tulvii – väärään aikaan

Ongelmani on epäilemättä yleinen: jotain pitäisi tehdä ja sitten tuleekin inspiraatiota johonkin aivan muuhun. Olen jälleen editoinnin äärellä – tai ainakin minun pitäisi olla. Mutta kaupungilla kävellessä mieleen iskee ensin Salarakas-projektini ja siihen on pakko kirjoittaa hieman. Ihan pakko, muutenhan se teksti valuu aivoista jonnekin, katoaa. Nämä tuntemukset sopivat juuri siihen tekstiin ja ne on saatava talteen. Sanat tulevat päähän itsestään juuri silloin kun en ole koneen äärellä. Onneksi kävelymatka kahvilaan, jonne olen menossa tekstien parissa työskentelemään, ei ole pitkä. Lauseet pysyvät luultavasti muistissa sinne asti.

Sitten syntyy idea kokonaiseen novellikokoelmaan. Näitä aiemmin kirjoitettuja pikkutekstejähän voisi laajentaa, näissähän olisi ainesta! Tämähän on mainio idea! Tämä on pakko tehdä! Jos ei nyt heti voi kirjoittaa kiivaasti raakaversiota kaikista kokoelman teksteistä, ainakin ideat on saatava ylös.

Tunnistan tämän pakollisten töiden välttelyn kyllä muusta elämästä: esimerkiksi silloin kun pitäisi siivota, tulee tehtyä joskus ahkerastikin jotain muuta, eikä edes inspiraatiota tarvita, tai uusia ideoita. Mutta siivoamiseen en suhtaudukaan intohimoisesti niin kuin tarinoihini. Miksi sitten ei voi olla sen tarinan äärellä, jonka äärellä kuuluisi olla? Miten voi pitää mielensä kurissa? Ja kannattaako sitä pitää kurissa, jos kerran tekstiä syntyy ja ideoita putkahtelee päähän? Eihän näin käy läheskään koko ajan, vaan yleensä kirjoittaminen on sitä, että on vain istuttava tekstin äärelle ja kirjoitettava, annettava inspiraation syntyä siitä, että työstää tekstiään ja ruokkii ajatuksia, jotka liittyvät tarinaan, jota on tekemässä.

Mutta miksi ihmeessä inspiraatio kohdistuu usein johonkin muuhun kuin mihin sen pitäisi? Onko tämä jokin yleinen ihmismielen ominaisuus? Uskomme, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella? Siellä missä on teksti, johon ei saisi juuri silloin koskea? Vai onko tämä jotain muuta kuin intohimokysymys? Niin ja onko teillä kaikilla muilla parempi itsekuri kuin minulla?