Koska steampunk-maailmani eräs keskeinen henkilöhahmo on hovimestari – tosin ilman alaisia – olin varsin ilahtunut, kun Tieteen Kuvalehti Historia -lehdessä (6/2017) oli Troels Ussingin artikkeli Hovimestari piti langat käsissään, joka kertoo 1800-luvun Britannian hovimestareista. Vaikka artikkeli paneutuu kartanoiden hovimestareihin ja omat tarinani sijoittuvat Lontooseen, on hovimestarifaktoista paljon iloa. Toki hovimestarina oleminen ei ollut aivan samanlaista viktoriaanisen ajan alussa kuin sen lopussa, ja artikkeli on varmasti jonkinlainen yleiskuva asiasta, mutta onneksi pystyn kaikilta osin soveltamaan asioita mieleni mukaan, sillä tarinoideni maailma ei edes yritä olla realistinen.
Palveluskuntaa oli viktoriaanisessa Britanniassa melkoinen määrä, enemmän työntekijöitä kuin maataloustöissä. Vuonna 1851 brittiläistä yläluokkaa palveli lähes 700 000 palvelijaa, ja määrä vain kasvoi, sillä viisikymmentä vuotta myöhemmin heitä oli 1,3 miljoonaa.
Hovimestari oli yläluokkaisen brittiperheen palveluskunnan esimies, jonka vastuu oli melkoinen. Jos joku palvelijoista teki virheen, hovimestari vastasi siitä viime kädessä. Hänen oli myös tärkeää olla esikuvana muille palvelijoille, joten johtamistaitojen lisäksi hovimestari tarvitsi tietoa moraalikoodeista ja käyttäytymissäännöistä, jotka olivat kaikkea muuta kuin yksinkertaiset.
Palveluskunnassa alimpana oli hall ball, juoksupoika. Hänen tehtäviinsä kuului kenkien kiillottaminen, lamppujen sytyttäminen ja ylempiarvoisten palvelijoiden palveleminen. Juoksupojasta saattoi yletä lakeijaksi, joista parhaalla oli mahdollisuus ylenemiseen apulaishovimestariksi. Apulaishovimestari yleni sitten hovimestariksi, kun edellinen tehtävää hoitanut päätti työuransa. Toki talossa oli muutakin palvelusväkeä – tämä oli kuitenkin nähtävästi miespuolisten palvelijoiden urakehitys. Yleensä hovimestarin työssä aloittava oli ehtinyt vanheta jo keski-ikäiseksi, sen verran aikaa ylenemisessä meni.
Mutta eipä siinä mitään, sitten sai ainakin pukeutua komeasti, kun hovimestariksi pääsi. Hovimestarit käyttivät niin hienoja vaatteita, että muiden palvelijoiden silmissä he näyttivät ennemmin herroilta kuin palvelijoilta. Heillä saattoi olla esimerkiksi päivällä musta alpakkavillainen puvuntakki ja rusetti ja illalla jopa hännystakki. Hovimestaria puhuteltiin myös eri tavalla kuin muita palvelijoita: sukunimellä ja herraksi, kun muu palvelusväki sai tyytyä etunimipuhutteluun.
Mielenkiintoista on, että miespalvelijaksi halutessa kannatti täyttää tietyt ulkonäkökriteerit. Suositeltava pituus oli 183 senttimetriä (6 jalkaa). Komeakin oli hyvä olla, ja ruumiinrakenteeltaan mieluusti täydellinen, mitä se sitten itse kullekin tarkoittaakaan. Luonteessa ja käytöksessäkään ei ollut hyvä olla huomautettavaa. Myös ylenemisessä oli ainakin joidenkin mielestä merkitystä sillä, ettei ollut ainakaan liian lyhyt.
Mitä hovimestari sitten tarkalleen teki? Hänen päivänsä alkoi aamukuudelta ja päättyi illalla yhdeltätoista. Muun palveluskunnan johtaminen ja siitä huolehtiminen, että kaikki tehtävät hoituivat moitteetta, oli tärkeintä. Mielenkiintoista oli, että hovimestari hoiti osan tarjoilutehtävistä: hän toimi teen – aamuteen ja kello viiden teen – ja alkoholijuomien, kuten viinin, tarjoilijana. Talousmenot ja tavarahankinnat olivat hänen vastuullaan myös. Ja kuten kaikista televisiosarjoistakin on tuttua, hovimestari tosiaan oli vieraita vastassa kartanon ovella. Tehtäviin kuului myös puhelimeen vastaaminen – jos puhelin oli olemassa – ja isäntäväen tavaroiden pakkaaminen, jos matkustettiin.
Mielenkiintoinen huijausbisnes, jossa monet hovimestarit olivat mukana, liittyi viineihin. Koska hovimestari oli vastuussa viinikellarista ja viinien tarjoilusta, hän saattoi helposti ottaa talteen arvoviinien korkkeja, jotka pystyi myymään mustassa pörssissä 2–6 šillingillä. Miksi sitten kukaan ostaisi viinipullojen korkkeja? Koska ne saattoi laittaa uusiin pulloihin, joissa ei ollut yhtä laadukasta viiniä mutta joista saattoi arvoviinin korkin ansiosta pyytää ylihinnan, koska viinit tunnistettiin korkin perusteella. Maksava asiakas katsoi korkista, mitä viiniä joi. Eivät tainneet monetkaan olla viiniasiantuntijoita. Luulisi, että todella kalliin ja halvan viinin erottaisi jo mausta. Itsellä ei noista arvoviineistä ole kokemusta, joten en sen pohjalta kuitenkaan osaa varmaksi sanoa.
Hämärän bisneksen tekoon oli hyvin aikaa, sillä hovimestari oli käytännössä aina töissä. Työpäivä saattoi olla 16-tuntinen, ja siihen sisältyi vain yhden tunnin tauko iltapäivällä ja pieni tauko illalla ennen nukkumaanmenoa. Fyysisesti työ ei kuitenkaan kummemmin rasittanut. Sen verran rajoittavaa se kuitenkin oli, että harva hovimestari hankki perheen. Periaatteessa niin olisi voinut tehdä, mutta se ei ollut ilmeisesti tyypillistä. Perheen perustaminen olisi aiheuttanut ongelmatilanteen, sillä perheen piti asua muualla, mutta hovimestarin asumista kartanon ulkopuolella ei nähtävästi voitu harkitakaan. Lomaakin hovimestarilla oli vain viikon verran vuodessa. Tällaisilla reunaehdoilla perhe-elämä ei varmasti tuntunut kovin houkuttelevalta. Intiimi suhde jonkun toisen kartanossa työskentelevän kanssa ei sekään ollut soveliasta, joten eipä ollut helppoa hovimestarillakaan. Parempi kun hillitsi halunsa vain.
Kukaan ei varmaan kiistä sitä, etteivätkö hovimestarit omistautuneet isäntäväelleen. Ikävä kyllä tämä omistautuminen ei taannut vanhuudenturvaa. Oli erityisen hyvä tuuri, jos hovimestari sai jonkinlaisen eläkkeen tai luvan asua työuransa jälkeen kartanossa. Hovimestarin palkka ei myöskään ollut sellainen, että siitä olisi kummemmin säästöjä voinut tehdä. Niinpä hovimestarin olot saattoivat hyvinkin olla paremmat työuran aikana kuin sen jälkeen. Vuonna 1851 hovimestarin vuosipalkka oli 50 puntaa eli nykyrahassa noin 4750 puntaa. Vertailukohtana voidaan esittää, että seuraavaksi parhaiten palkattu palvelusväkeen kuuluva oli kokki, jonka vuosipalkka oli 40 puntaa. Lakeijan vuosipalkka oli 20 puntaa ja juoksupojan enimmillään 8 puntaa.
Henkilöhahmona hovimestari on mainio, ja paljonhan fiktiossa jo on unohtumattomia hovimestareita. Aina voi kirjoittaa yhden – toivottavasti – unohtumattoman lisää. Voin kertoa jo, että hän on… no, vastustamaton, suorastaan taivaallisen ihana. Kunhan tässä hieman aikaa kuluu, saatte kuulla hänestä lisää.
lauantai 22. huhtikuuta 2017
lauantai 8. huhtikuuta 2017
Sunnuntai KauhuConissa, osa 2
KauhuConin sunnuntain puheohjelmaan kuului Marko Hautalan esityksen lisäksi paneelikeskustelu aiheesta ”Miksi kauhun kokeminen turvallisesti kiehtoo” sekä esitelmä surrealistisesta kauhusta.
Paneelikeskustelussa olivat keskustelemassa kirjailija Tiina Raevaara ja Tampereen yliopiston tutkija Jarkko Toikkanen, joka on tutkinut kauhun kokemusta, tosin aika mielenkiintoisesti nimenomaan sellaisten teosten kohdalla, jotka eivät kuulu kauhugenreen.
Toikkasen mielenkiinnon kohteena oli paneelissakin juuri kokemus, eikä hän halunnut määritellä kauhua lajina. Sen sijaan hänen mielestään turvalliseksi koetussa kauhun kohtaamisessa voi käsitellä aiheita, joiden käsittelemiseen ei ole muutoin lupaa. Tiina Raevaara sanoi puolestaan, ettei kauhun ja turvan tunteminen yhtä aikaa ole mahdollista. Hänestä kauhu on yleensä sietämätön kokemus. Hän pystyy kyllä analysoimaan kauhua, mutta vasta kun on lopettanut pelkäämisen.
Mielenkiintoista on, että Toikkanen piti kauhukirjallisuutta itse asiassa tietyllä tapaa vahvempana kokemuksena kuin kauhuelokuvaa. Elokuva on jaettu kokemus, ainakin elokuvateatterissa katsottuna. Pimeä elokuvateatteri on kauhuelokuvassakin turvallinen ympäristö, eikä kukaan lähde hysteerisenä pakenemaan kesken esityksen. Sen sijaan kirjallisuuden herättämiä mielikuvia ei voi Toikkasen mukaan paeta vaan ne ovat päässä ja pysyvät siellä. Turvallisuuden tunne on siis pettävä. Mielenkiintoinen oli myös Toikkasen ajatus, ettei kauhu tai pelko olisi primitiivinen reaktio. Ensin ajatus kuulostaa hassulta, mutta toisaalta on aivan totta, ettei kauhu vähene vaan kasvaa kauhistuttavaa asiaa järkeilemällä, kuten Toikkanen muistutti.
Kauhun kohdalla kysytään usein, miksi ihmiset haluavat pelätä. Kysymys esitettiin tässäkin paneelissa. Raevaaran mukaan kauhun tunne itsessään on kaikista pelottavin asia, koska sen vallassa ihminen menettää toimintakykynsä tai kykenee toimimaan vain juuri ja juuri sen verran, että pystyy pakenemaan. Kauhu kuitenkin käsittelee aiheita, joita muut genret eivät edes näe. Myös Toikkanen otti esille teorian, jonka mukaan kauhu nimenomaan antaa paikan käsitellä rauhassa asioita, joita muuten emme saisi edes ajatella. Tämä aivan sama näkemys tuli esille jo KauhuConin sunnuntain avanneessa Marko Hautalan esityksessä.
Molemmat panelistit olivat sitä mieltä, ettei pelkällä säikyttelyllä pääse mihinkään. Kauhussa pitää olla olemuksellinen taso, sen pitää vetää kulissi maailman päältä. Raevaaran mukaan kauhu käsittelee ihmisten pahimpia pelkoja mutta on toisaalta oire jostakin, sillä taiteilija imee itseensä asioita ihmis- ja yhteiskunnasta, ja ne asiat synnyttävät kauhua. Paneelissa naureskeltiinkin sille, että yhteiskunta on se, joka synnyttää teokset, jotka karmivat selkäpiitämme. Huvittava ajatushan se on, mutta vain siksi, että monesti yhteiskunta paheksuu sitä, minkä se on itse saanut aikaan.
Paneeli oli antoisa myös kirjoittamisen näkökulmasta. Toikkasen mukaan odottaminen on pahinta, se, kun lukija jää silmukkaan, jossa koko ajan pitää miettiä, mitä on tulossa, ja josta ei pääse pois. Tehokkuus perustuu siihen, että lukija odottaa koko ajan jotain tapahtuvaksi. Kauhussa kaiken tapahtuvan voi näyttääkin, sillä kaikkea ei kuitenkaan selitetä, ja silloin lukijan on pakko jäädä miettimään, mitä hän oikeastaan näkikään. Kaiken näkeminen ei vähennä siis kauhistuttavuutta. Tämä on mielenkiintoinen näkökulma. Toisaalta en ajattele, että kauhussa olisi pakko näyttää kaikki, eikä paneelikaan sitä mieltä ollut, että se on välttämätöntä. Aika paljon on kuitenkin näytettävä, koska ainakaan itselleni ei toimi pelkkä vihjailu jostain hirviöstä sängyn alla – tai missä niitä kamalia olioita ja asioita sitten onkin. Usein ne tietysti ovat pään sisällä ja sitten voi näyttää vain, mitä ne saavat ihmisessä aikaan.
Paneeli pohti myös sitä, onko olemassa kauhuaiheita, jotka toimisivat kaikkiin. Itse olen kokenut, että pelot ovat hyvin henkilökohtaisia, ja siihen paneelissakin viitattiin – Tiina Raevaara kertoi, että hän oikeasti pelkää klowneja. Jotkut elokuvat, jotka ovat minusta todella pelottavia, ovat jonkun muun mielestä olleet tylsiä tai naurettavia. Raevaara oli kuitenkin sitä mieltä, että äkilliset, vääränlaiset ja luonnottomat asiat arkisessa ympäristössä ovat toimivia kauhuelementtejä. Kun rauhallisessa arkiympäristössä kaikki ei olekaan siten, miten sen pitäisi olla, se häiritsee ihmisen mieltä. Erityisen toimivaa on laittaa nuo luonnottomat asiat tapahtumaan lapsissa tai vanhuksissa.
Sunnuntaipäivän kolmas puheohjelmanumero oli elokuvantekijä Sami Hakkaraisen esitys surrealistisesta kauhusta. Hakkarainenkin pohti aluksi sitä, miten kauhu toimii. Hän totesi tietenkin, että kauhun tarkoitus on luoda pelon tunne. Tuntematon pelottaa, koska sen kanssa ei ole yhteistä kieltä emmekä siksi tiedä, onko se uhka vai ei. Hakkaraisen mukaan kauhukuvaston hahmot kuvastavat yhteiskunnan tunnettujen normien ulkopuolelle suljettuja asioita. Konventiot luovat näille hahmoille roolit, joiden avulla tuntematonta voi jotenkin käsitellä ja sitä vastaan saadaan samalla myös välineitä. Esimerkiksi se vampyyrien ominaisuus, että he palavat auringossa, tekee pelottavan hieman tutummaksi ja antaa samalla meille keinot, joilla voimme taistella vampyyreita vastaan.
Surrealistisen kauhun keskeisiä teemoja ovat Hakkaraisen mukaan mm. kehollisuus, seksuaalisuus, unet, synnyttäminen ja kuolema. Surrealistisen kauhun päämääränä on paluu primitiiviseen kauhuun, joka on puhdasta tunnetta ja jota järki ei siten sensuroi. Surrealistista kauhua ei myöskään pysty selittämään älyllisesti. Siitä voi toki etsiä merkityksiä, mutta se ei ole peli, jonne olisi kätketty oikea tulkinta, jonka voi löytää. Se hieman ihmetytti, miten surrealistinen kauhu käsittelee teemojaan, jos se ei yritä sanoa niistä mitään. Toisaalta pidän siitä, ettei sanota suoraan yhtään mitään, vaan teos saa sanoa jokaiselle eri asioita. Niinhän nekin teokset sanovat, jotka yrittävät sanoa jotain tiettyä. Jatko-ohjelmaksi Hakkarainen suositteli lähteenäkin käyttämäänsä Channel Chriswellin videoesseetä Let’s Discuss Horror. Se täytyy katsastaa jossain vaiheessa.
Sunnuntain ohjelmaan kuului myös elokuvatärppejä, kauhuaiheinen visa ja Hypnos-elokuvan esitys. Kauhuvisassa luettiin 10 katkelmaa kauhuteoksista. Visailijoiden piti tietää katkelman kirjoittaja ja teos, josta katkelma oli. Itse en sijoittunut. Tiesin lähinnä ilmiselvät kohdat, Draculan, Frankensteinin ja Stephen Kingin Piinan. Mutta eipä tuo mitään, visaan oli silti hauska osallistua.
KauhuCon keräsi sen verran suosiota, että järjestäjät ilmoittivat viimeisen ohjelmanumeron jälkeen tapahtuman saavan jatkoa ensi vuonna. Tämä tuntuu enemmän kuin tervetulleelta. Rikhardinkadun kirjasto on viihtyisä paikka tällaiselle tapahtumalle, tosin pelkään, että kun sana mielenkiintoisesta ohjelmasta kiirii, ensi vuonna kirjasto pursuilee ihmisiä ylenmäärin. Mutta sitä odotellessa aion tutkia niitä pelkojani, joita en uskalla edes ajatella...
Toikkasen mielenkiinnon kohteena oli paneelissakin juuri kokemus, eikä hän halunnut määritellä kauhua lajina. Sen sijaan hänen mielestään turvalliseksi koetussa kauhun kohtaamisessa voi käsitellä aiheita, joiden käsittelemiseen ei ole muutoin lupaa. Tiina Raevaara sanoi puolestaan, ettei kauhun ja turvan tunteminen yhtä aikaa ole mahdollista. Hänestä kauhu on yleensä sietämätön kokemus. Hän pystyy kyllä analysoimaan kauhua, mutta vasta kun on lopettanut pelkäämisen.
Mielenkiintoista on, että Toikkanen piti kauhukirjallisuutta itse asiassa tietyllä tapaa vahvempana kokemuksena kuin kauhuelokuvaa. Elokuva on jaettu kokemus, ainakin elokuvateatterissa katsottuna. Pimeä elokuvateatteri on kauhuelokuvassakin turvallinen ympäristö, eikä kukaan lähde hysteerisenä pakenemaan kesken esityksen. Sen sijaan kirjallisuuden herättämiä mielikuvia ei voi Toikkasen mukaan paeta vaan ne ovat päässä ja pysyvät siellä. Turvallisuuden tunne on siis pettävä. Mielenkiintoinen oli myös Toikkasen ajatus, ettei kauhu tai pelko olisi primitiivinen reaktio. Ensin ajatus kuulostaa hassulta, mutta toisaalta on aivan totta, ettei kauhu vähene vaan kasvaa kauhistuttavaa asiaa järkeilemällä, kuten Toikkanen muistutti.
Kauhun kohdalla kysytään usein, miksi ihmiset haluavat pelätä. Kysymys esitettiin tässäkin paneelissa. Raevaaran mukaan kauhun tunne itsessään on kaikista pelottavin asia, koska sen vallassa ihminen menettää toimintakykynsä tai kykenee toimimaan vain juuri ja juuri sen verran, että pystyy pakenemaan. Kauhu kuitenkin käsittelee aiheita, joita muut genret eivät edes näe. Myös Toikkanen otti esille teorian, jonka mukaan kauhu nimenomaan antaa paikan käsitellä rauhassa asioita, joita muuten emme saisi edes ajatella. Tämä aivan sama näkemys tuli esille jo KauhuConin sunnuntain avanneessa Marko Hautalan esityksessä.
Molemmat panelistit olivat sitä mieltä, ettei pelkällä säikyttelyllä pääse mihinkään. Kauhussa pitää olla olemuksellinen taso, sen pitää vetää kulissi maailman päältä. Raevaaran mukaan kauhu käsittelee ihmisten pahimpia pelkoja mutta on toisaalta oire jostakin, sillä taiteilija imee itseensä asioita ihmis- ja yhteiskunnasta, ja ne asiat synnyttävät kauhua. Paneelissa naureskeltiinkin sille, että yhteiskunta on se, joka synnyttää teokset, jotka karmivat selkäpiitämme. Huvittava ajatushan se on, mutta vain siksi, että monesti yhteiskunta paheksuu sitä, minkä se on itse saanut aikaan.
Paneeli oli antoisa myös kirjoittamisen näkökulmasta. Toikkasen mukaan odottaminen on pahinta, se, kun lukija jää silmukkaan, jossa koko ajan pitää miettiä, mitä on tulossa, ja josta ei pääse pois. Tehokkuus perustuu siihen, että lukija odottaa koko ajan jotain tapahtuvaksi. Kauhussa kaiken tapahtuvan voi näyttääkin, sillä kaikkea ei kuitenkaan selitetä, ja silloin lukijan on pakko jäädä miettimään, mitä hän oikeastaan näkikään. Kaiken näkeminen ei vähennä siis kauhistuttavuutta. Tämä on mielenkiintoinen näkökulma. Toisaalta en ajattele, että kauhussa olisi pakko näyttää kaikki, eikä paneelikaan sitä mieltä ollut, että se on välttämätöntä. Aika paljon on kuitenkin näytettävä, koska ainakaan itselleni ei toimi pelkkä vihjailu jostain hirviöstä sängyn alla – tai missä niitä kamalia olioita ja asioita sitten onkin. Usein ne tietysti ovat pään sisällä ja sitten voi näyttää vain, mitä ne saavat ihmisessä aikaan.
Paneeli pohti myös sitä, onko olemassa kauhuaiheita, jotka toimisivat kaikkiin. Itse olen kokenut, että pelot ovat hyvin henkilökohtaisia, ja siihen paneelissakin viitattiin – Tiina Raevaara kertoi, että hän oikeasti pelkää klowneja. Jotkut elokuvat, jotka ovat minusta todella pelottavia, ovat jonkun muun mielestä olleet tylsiä tai naurettavia. Raevaara oli kuitenkin sitä mieltä, että äkilliset, vääränlaiset ja luonnottomat asiat arkisessa ympäristössä ovat toimivia kauhuelementtejä. Kun rauhallisessa arkiympäristössä kaikki ei olekaan siten, miten sen pitäisi olla, se häiritsee ihmisen mieltä. Erityisen toimivaa on laittaa nuo luonnottomat asiat tapahtumaan lapsissa tai vanhuksissa.
 |
| Tiina Raevaara (kuva: Toni Härkönen) |
Sunnuntaipäivän kolmas puheohjelmanumero oli elokuvantekijä Sami Hakkaraisen esitys surrealistisesta kauhusta. Hakkarainenkin pohti aluksi sitä, miten kauhu toimii. Hän totesi tietenkin, että kauhun tarkoitus on luoda pelon tunne. Tuntematon pelottaa, koska sen kanssa ei ole yhteistä kieltä emmekä siksi tiedä, onko se uhka vai ei. Hakkaraisen mukaan kauhukuvaston hahmot kuvastavat yhteiskunnan tunnettujen normien ulkopuolelle suljettuja asioita. Konventiot luovat näille hahmoille roolit, joiden avulla tuntematonta voi jotenkin käsitellä ja sitä vastaan saadaan samalla myös välineitä. Esimerkiksi se vampyyrien ominaisuus, että he palavat auringossa, tekee pelottavan hieman tutummaksi ja antaa samalla meille keinot, joilla voimme taistella vampyyreita vastaan.
Surrealistisen kauhun keskeisiä teemoja ovat Hakkaraisen mukaan mm. kehollisuus, seksuaalisuus, unet, synnyttäminen ja kuolema. Surrealistisen kauhun päämääränä on paluu primitiiviseen kauhuun, joka on puhdasta tunnetta ja jota järki ei siten sensuroi. Surrealistista kauhua ei myöskään pysty selittämään älyllisesti. Siitä voi toki etsiä merkityksiä, mutta se ei ole peli, jonne olisi kätketty oikea tulkinta, jonka voi löytää. Se hieman ihmetytti, miten surrealistinen kauhu käsittelee teemojaan, jos se ei yritä sanoa niistä mitään. Toisaalta pidän siitä, ettei sanota suoraan yhtään mitään, vaan teos saa sanoa jokaiselle eri asioita. Niinhän nekin teokset sanovat, jotka yrittävät sanoa jotain tiettyä. Jatko-ohjelmaksi Hakkarainen suositteli lähteenäkin käyttämäänsä Channel Chriswellin videoesseetä Let’s Discuss Horror. Se täytyy katsastaa jossain vaiheessa.
Sunnuntain ohjelmaan kuului myös elokuvatärppejä, kauhuaiheinen visa ja Hypnos-elokuvan esitys. Kauhuvisassa luettiin 10 katkelmaa kauhuteoksista. Visailijoiden piti tietää katkelman kirjoittaja ja teos, josta katkelma oli. Itse en sijoittunut. Tiesin lähinnä ilmiselvät kohdat, Draculan, Frankensteinin ja Stephen Kingin Piinan. Mutta eipä tuo mitään, visaan oli silti hauska osallistua.
KauhuCon keräsi sen verran suosiota, että järjestäjät ilmoittivat viimeisen ohjelmanumeron jälkeen tapahtuman saavan jatkoa ensi vuonna. Tämä tuntuu enemmän kuin tervetulleelta. Rikhardinkadun kirjasto on viihtyisä paikka tällaiselle tapahtumalle, tosin pelkään, että kun sana mielenkiintoisesta ohjelmasta kiirii, ensi vuonna kirjasto pursuilee ihmisiä ylenmäärin. Mutta sitä odotellessa aion tutkia niitä pelkojani, joita en uskalla edes ajatella...
keskiviikko 5. huhtikuuta 2017
Sunnuntai KauhuConissa, osa 1
Koska kauhu on minulle läheinen genre, lähdin tietenkin viime viikonloppuna, tarkemmin sunnuntaina, Helsinkiin Rikhardinkadun kirjastoon, jossa järjestettiin ensimmäistä kertaa KauhuCon-tapahtuma. Ohjelmasta oli vastuussa H. P. Lovecraft – Historiallinen seura ry.
Sunnuntain ensimmäinen ohjelmanumero oli conin kunniavieraan Marko Hautalan esitys aiheesta ”Miksi jokaisen pitäisi lukea kauhukirjallisuutta”. Hautala oli innoissaan, kun sai puhua muustakin kuin omista kirjoistaan, ja toi monia mielenkiintoisia näkemyksiä kauhugenreen. Heti aluksi hän esitti ajatuksen, että taide pysyy elossa, kun sen kosketus tavallisiin ihmisiin säilyy, ja että kauhu on juuri genre, jolla on populääri viehätyksensä. Itseäni tämä ajatus innostaa kovin, sillä mielestäni populääriys ja älykkyys eivät sulje toisiaan pois eikä pienessä piirissä tehty hienostelu ole useinkaan taidetta, jolla olisi eniten annettavaa.
Ikävä kyllä kaikki eivät hoksaa tätä asiaa, ja siksi Hautalakin otti esille sen, että kauhugenrellä on aika huono maine – jopa niin huono, että jossain genrekirjallisuushierarkiassa se oli dekkarin, scifin ja fantasian alapuolella, ja vain porno oli sen itsensä alapuolella. Kauhulla on shokeeraamisen taakka, ja ehkä juuri sen vähemmän älykkään kauhuelokuvan luomien mielikuvien vuoksi yleisön käsitys siitä on turhan kapea. Onkin varmasti totta, että kauhu käsitetään liian suppeasti eikä ymmärretä, miten monimuotoinen genre se on ja mitä muuta sillä on annettavaa kuin halpahintainen säikyttely. Sitä paitsi, niin kuin Marko Hautalakin totesi, säikyttely kuuluu elokuviin; kirjallisuus ei pysty säpsäyttämään lukijaa.
Hullua on se, että kauhukirjallisuutta on lytätty Hautalan mukaan samoilla perusteilla jo satoja vuosia, 1700-luvun goottilaisesta kirjallisuudesta lähtien. Kauhu on monien mielestä alhainen, saastunut ja vahingollinen genre. Itse en tätä asennetta oikein ymmärrä. On outo ajatus, että jokin genre itsessään voisi olla kokonaisuutena kykenemätön ilmaisemaan asioita, jotka ovat oikeasti tärkeitä. Tai että jokin genre voisi puhua aina jostain, millä on merkitystä. Lisäksi olen sitä mieltä, että viihteellisyys ihan pääasiana kirjallisuudessa tai elokuvassa on ihan ok. Ei hyvän viihteen tekeminen ole ihan helppo juttu.
Mitä kauhu sitten Hautalan mielestä tekee muuta kuin säikyttelee ei-älyllisesti? Se käsittelee yhteisiä painajaisiamme, asioita, joista emme pääse eroon ja joita emme oikeastaan saisi edes ajatella. Se voi olla moraalitonta ja ennen kaikkea se on moralisoimatonta. Hautala arvioi mielestäni aivan oikein, että juuri tämä moralisoimattomuus voi olla vaikea asia niille ihmisille, jotka eivät kauhusta pidä. Itse pidän oikeastaan kaikissa tarinoissa juuri tästä: annetaan lukijan tai katsojan päättää, mitä mieltä hän on asioista, ei tehdä tulkintaa vaan kerrotaan vain tarina. Esimerkkinä tästä kantaaottamattomuudesta Hautala esitti ajat, jolloin yhteiskunta on hyvin polarisoitunut. Kauhutarina voi nostaa esiin yhteisön kengässä hiertävän kiven, mutta jos se tekee sen asettumatta millekään puolelle, kaikki osapuolet voivat ottaa tarinan vastaan ja käsitellä ristiriitaa, joka niiden välillä on. Esimerkiksi tästä Hautala otti Teksasin moottorisahamurhat -elokuvan.
Hautalan mukaan ihmiset innostuvat sitä enemmän, mitä perverssimmän pelon romaaniin laittaa. Olisiko tähän siis syynä se, että juuri ne perverssit pelot ovat asioita, joita ei saisi edes ajatella? Ja ihmisellähän on tarve käsitellä asioita, joista ei voi puhua kenenkään kanssa. Jos kauhu sanoo jotain niistä, totta kai ihmiset innostuvat: nyt puhutaan asioista, joista pitää puhua mutta joista kukaan ei uskalla puhua mitään.
Kauhussa on hienoa myös se, että se vetoaa ihmisten tunteisiin ja kuten Hautalakin sanoi, kaikki voivat lähteä siihen mukaan, koska se ei kaipaa selityksiä. Tietysti on häiritsevää, ettei kauhussa löydy pahoille ja kauheille asioille selitystä tai ratkaisua eivätkä ne poistu minnekään, mutta puhdas tunteella kokeminen tekee joskus ihmiselle hyvää. Eikä se häiritsevyys ole sen kummempaa kuin häiritsevyys elämässäkin – eiväthän pelottavat asiat tosielämästäkään minnekään katoa.
Oli mielenkiintoista kuulla myös Hautalan ajatuksia kauhun kirjoittamisesta. Hän kertoi siitä, kuinka lapsena luettu Edgar Allan Poen tarina pyörteestä on jäänyt pakkomielteen omaisesti pyörimään hänen päähänsä. Myös Stephen Kingin Uinu, uinu lemmikkini jäi vaikuttamaan Hautalan kirjoittamiseen. On varmasti totta, että lapsena vaikutuksen tehneet tarinat kulkevat mukana läpi koko elämän ja vaikuttavat omissa teksteissä. Joskus on tosin aika karmivaa miettiä toisin päin: mistä kaikki ne tarinat, jotka itse näpyttelee, tulevat?
Hautalan esitys päättyi lukuvinkkeihin. Kiinnostavimpia niistä olivat mm. Michelle Paverin kirjat Dark Matter ja Thin Air ja Paul Trembleyn teos A Head Full of Ghosts. Paverin kirjoissa on kummitustarina, joka sijoittuu ääriolosuhteisiin, Trembleyn tarina on puolestaan Hautalan mukaan karmiva demoniriivausromaani, jossa on aiheeseen uusi näkökulma. Jos kauhua paljon kuluttanut ihminen sanoo jotain tarinaa karmivaksi, siihen täytynee tutustua. Useinhan kauhun harrastajan on sitä oikeasti ihon alle menevää teosta vaikea löytää. Yleensä joutuu tyytymään niihin, jotka ovat vain keskimääräisen mukavan inhottavia.
Kaikkinensa Hautalan esitys oli mainio. Jos koskaan tulen miettineeksi – en usko, että välttämättä tulen, mutta tämä on hyvä tietää joka tapauksessa – onko kauhun kirjoittamisessa järkeä, voin aina ajatella, että kauhutarinaa työstäessäni teen valtavan hienoa työtä käsitellessäni asioita, joita me emme saisi edes ajatella. Onhan se tietysti ponnistus, ainakin joskus, työntää ruudulle kaikki se, mikä on kiellettyä ja mihin mieli yrittää olla taipumatta, mutta tottahan se on jonkun tehtävä. Jos ei toisia, niin itseään varten. Ja sitten kun tarinan lukee joku muukin, sehän on suorastaan hyvä teko auttaa jotakuta muutakin pääsemään ääneenlausumattomien pelkojen äärelle.
KauhuCon-aihe jatkuu seuraavassa postauksessa.
Sunnuntain ensimmäinen ohjelmanumero oli conin kunniavieraan Marko Hautalan esitys aiheesta ”Miksi jokaisen pitäisi lukea kauhukirjallisuutta”. Hautala oli innoissaan, kun sai puhua muustakin kuin omista kirjoistaan, ja toi monia mielenkiintoisia näkemyksiä kauhugenreen. Heti aluksi hän esitti ajatuksen, että taide pysyy elossa, kun sen kosketus tavallisiin ihmisiin säilyy, ja että kauhu on juuri genre, jolla on populääri viehätyksensä. Itseäni tämä ajatus innostaa kovin, sillä mielestäni populääriys ja älykkyys eivät sulje toisiaan pois eikä pienessä piirissä tehty hienostelu ole useinkaan taidetta, jolla olisi eniten annettavaa.
Ikävä kyllä kaikki eivät hoksaa tätä asiaa, ja siksi Hautalakin otti esille sen, että kauhugenrellä on aika huono maine – jopa niin huono, että jossain genrekirjallisuushierarkiassa se oli dekkarin, scifin ja fantasian alapuolella, ja vain porno oli sen itsensä alapuolella. Kauhulla on shokeeraamisen taakka, ja ehkä juuri sen vähemmän älykkään kauhuelokuvan luomien mielikuvien vuoksi yleisön käsitys siitä on turhan kapea. Onkin varmasti totta, että kauhu käsitetään liian suppeasti eikä ymmärretä, miten monimuotoinen genre se on ja mitä muuta sillä on annettavaa kuin halpahintainen säikyttely. Sitä paitsi, niin kuin Marko Hautalakin totesi, säikyttely kuuluu elokuviin; kirjallisuus ei pysty säpsäyttämään lukijaa.
Hullua on se, että kauhukirjallisuutta on lytätty Hautalan mukaan samoilla perusteilla jo satoja vuosia, 1700-luvun goottilaisesta kirjallisuudesta lähtien. Kauhu on monien mielestä alhainen, saastunut ja vahingollinen genre. Itse en tätä asennetta oikein ymmärrä. On outo ajatus, että jokin genre itsessään voisi olla kokonaisuutena kykenemätön ilmaisemaan asioita, jotka ovat oikeasti tärkeitä. Tai että jokin genre voisi puhua aina jostain, millä on merkitystä. Lisäksi olen sitä mieltä, että viihteellisyys ihan pääasiana kirjallisuudessa tai elokuvassa on ihan ok. Ei hyvän viihteen tekeminen ole ihan helppo juttu.
Mitä kauhu sitten Hautalan mielestä tekee muuta kuin säikyttelee ei-älyllisesti? Se käsittelee yhteisiä painajaisiamme, asioita, joista emme pääse eroon ja joita emme oikeastaan saisi edes ajatella. Se voi olla moraalitonta ja ennen kaikkea se on moralisoimatonta. Hautala arvioi mielestäni aivan oikein, että juuri tämä moralisoimattomuus voi olla vaikea asia niille ihmisille, jotka eivät kauhusta pidä. Itse pidän oikeastaan kaikissa tarinoissa juuri tästä: annetaan lukijan tai katsojan päättää, mitä mieltä hän on asioista, ei tehdä tulkintaa vaan kerrotaan vain tarina. Esimerkkinä tästä kantaaottamattomuudesta Hautala esitti ajat, jolloin yhteiskunta on hyvin polarisoitunut. Kauhutarina voi nostaa esiin yhteisön kengässä hiertävän kiven, mutta jos se tekee sen asettumatta millekään puolelle, kaikki osapuolet voivat ottaa tarinan vastaan ja käsitellä ristiriitaa, joka niiden välillä on. Esimerkiksi tästä Hautala otti Teksasin moottorisahamurhat -elokuvan.
Hautalan mukaan ihmiset innostuvat sitä enemmän, mitä perverssimmän pelon romaaniin laittaa. Olisiko tähän siis syynä se, että juuri ne perverssit pelot ovat asioita, joita ei saisi edes ajatella? Ja ihmisellähän on tarve käsitellä asioita, joista ei voi puhua kenenkään kanssa. Jos kauhu sanoo jotain niistä, totta kai ihmiset innostuvat: nyt puhutaan asioista, joista pitää puhua mutta joista kukaan ei uskalla puhua mitään.
Kauhussa on hienoa myös se, että se vetoaa ihmisten tunteisiin ja kuten Hautalakin sanoi, kaikki voivat lähteä siihen mukaan, koska se ei kaipaa selityksiä. Tietysti on häiritsevää, ettei kauhussa löydy pahoille ja kauheille asioille selitystä tai ratkaisua eivätkä ne poistu minnekään, mutta puhdas tunteella kokeminen tekee joskus ihmiselle hyvää. Eikä se häiritsevyys ole sen kummempaa kuin häiritsevyys elämässäkin – eiväthän pelottavat asiat tosielämästäkään minnekään katoa.
Oli mielenkiintoista kuulla myös Hautalan ajatuksia kauhun kirjoittamisesta. Hän kertoi siitä, kuinka lapsena luettu Edgar Allan Poen tarina pyörteestä on jäänyt pakkomielteen omaisesti pyörimään hänen päähänsä. Myös Stephen Kingin Uinu, uinu lemmikkini jäi vaikuttamaan Hautalan kirjoittamiseen. On varmasti totta, että lapsena vaikutuksen tehneet tarinat kulkevat mukana läpi koko elämän ja vaikuttavat omissa teksteissä. Joskus on tosin aika karmivaa miettiä toisin päin: mistä kaikki ne tarinat, jotka itse näpyttelee, tulevat?
Hautalan esitys päättyi lukuvinkkeihin. Kiinnostavimpia niistä olivat mm. Michelle Paverin kirjat Dark Matter ja Thin Air ja Paul Trembleyn teos A Head Full of Ghosts. Paverin kirjoissa on kummitustarina, joka sijoittuu ääriolosuhteisiin, Trembleyn tarina on puolestaan Hautalan mukaan karmiva demoniriivausromaani, jossa on aiheeseen uusi näkökulma. Jos kauhua paljon kuluttanut ihminen sanoo jotain tarinaa karmivaksi, siihen täytynee tutustua. Useinhan kauhun harrastajan on sitä oikeasti ihon alle menevää teosta vaikea löytää. Yleensä joutuu tyytymään niihin, jotka ovat vain keskimääräisen mukavan inhottavia.
Kaikkinensa Hautalan esitys oli mainio. Jos koskaan tulen miettineeksi – en usko, että välttämättä tulen, mutta tämä on hyvä tietää joka tapauksessa – onko kauhun kirjoittamisessa järkeä, voin aina ajatella, että kauhutarinaa työstäessäni teen valtavan hienoa työtä käsitellessäni asioita, joita me emme saisi edes ajatella. Onhan se tietysti ponnistus, ainakin joskus, työntää ruudulle kaikki se, mikä on kiellettyä ja mihin mieli yrittää olla taipumatta, mutta tottahan se on jonkun tehtävä. Jos ei toisia, niin itseään varten. Ja sitten kun tarinan lukee joku muukin, sehän on suorastaan hyvä teko auttaa jotakuta muutakin pääsemään ääneenlausumattomien pelkojen äärelle.
 |
| Marko Hautala (kuva: Janne Kauranen) |
KauhuCon-aihe jatkuu seuraavassa postauksessa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)