Harrastettiinko viktoriaanisella ajalla kaikesta huolimatta seksiä?

Koska tarinoideni henkilöt näyttävät varsin innokkaasti pariutuvan keskenään – enemmän tai vähemmän vakavasti ja pysyvästi, mutta pariutuvan joka tapauksessa – olen suorastaan velvoitettu selvittämään, millainen ajatusmaailma tähän paritumiseen ja seksuaalisuuteen viktoriaanisen ajan ihmisillä oli. Onneksi kaikkeen tiedonjanoon löytyy edullinen, joskus jopa halpa apu Amazonilta – sieltä latasin Kindleeni Fern Riddellin teoksen The Victorian Guide to Sex – Desire and Deviance in the 19th Century. Nimestään huolimatta teos käsittelee aika paljon muutakin kuin seksiä ihan itsessään, mm. puolison löytämistä, flirttailua (tietenkin viuhkalla, päivänvarjolla tai vaikkapa hatulla), ehostusta, hiusten värjäystä ja avioliittoa. Myös puberteettia käsitellään. Enpä tiennytkään, että kuukautiset alkavat aikaisemmin, jos asuu kuumassa ilmastossa. Ja jos ne alkavat aikaisin, ne myös loppuvat nuorempana.

Riddell on kirjoittanut keräämänsä tiedon kuvitteellisten henkilöiden tekemiksi opaskirjasiksi. Yksi fiktiivisistä kirjoittajista on kemisti, toinen leskirouva, joka nuoruudessaan oli seurapiirikaunotar, kolmas on perehtynyt bordelleista löytyviin paheisiin jne. Kirjan toteutus on mielestäni aika hauska.

Viktoriaanisen ajan ihmisten seksielämälle on ollut kai tapana hieman pudistella päätä. Luettuaan Riddellin teoksen ihmettelee kuitenkin lähinnä sitä, kuinka paljon yhtäläisyyksiä nykyihmisen ja viktoriaanisen ihmisen ajattelussa oli, kun puhutaan parisuhteesta ja seksuaalisesta kanssakäymisestä. Vaikka avioliiton asema oli korostetumpi kuin nykyään, saattaa hieman yllättää, että 1800-luvulla todellisen rakkauden ja sekä miehen että naisen seksuaalisen mielihyvän kokemuksen tärkeyttä korostettiin. Naisen nautinnon korostamiselle oli tosin olemassa varsin käytännöllinen syy: varsinkin vuosisadan alussa uskottiin, että raskaaksi saattoi tulla vain yhdynnässä, jossa rakastavaiset kokivat yhtäaikaisen orgasmin. Tässä lienee kaksi vaihtoehtoa: joko 1800-luvulla ihmiset olivat taivaallisen taitavia sängyssä tai sitten he olivat liian tyhmiä huomatakseen, ettei se nyt ihan noin mene.

Muitakin väärinkäsityksiä tietenkin ilmeni – tai ainakin sellaisia käsityksiä, joita nykyään pidetään väärinkäsityksinä. Masturbointi oli pahinta, mitä ihminen saattoi itselleen tehdä. Miesten välinen seksi oli tuomittavaa – oikeudessakin – mutta naisten välinen seksuaalinen kanssakäyminen vaikuttaa ainakin tämän teoksen perusteella ilmiöltä, joka oli osalle väestöstä ajatuksenkin tasolla uusi ja yllättävä. No, onneksi sentään seksuaalisia haluja sinällään pidettiin luonnollisina. Parhaana tapana niiden hoitamiseen pidettiin tietenkin avioitumista. Halujen tyydyttyminen oli tärkeää, koska seksittömästä elämästä seurasi kamalia asioita: ihosairauksia, kuuroutta, hysteriaa, melankoliaakin. Mutta pahinta oli tietenkin, jos se, ettei voinut tyydyttää halujaan kenenkään kanssa, johti masturboimiseen.

Äkkiä siis naimisiin. Mutta kenen kanssa? Ainakin jotkut uskoivat fysiognomian periaatteisiin eli siihen, että kasvonpiirteistä ja muusta ulkomuodosta saattoi päätellä ihmisen luonteen. Parasta oli yhdistää vastakohtia, siis esim. raskasluisia ja keveämmin rakennettuja ihmisiä tai pitkä ja lyhyt ihminen keskenään. Jos uskoi tähän huuhaahan, saattoi kuitenkin kätevästi valita puolisokseen sellaisen luonteen, joka miellytti. Luotettavimpia kumppaneita ovat nimittäin opin mukaan ne, joilla on isoimmat jalat, vaikka he vaikuttavatkin vaivaannuttavalta seuralta, kun heidät kohtaa ensimmäistä kertaa. Ohuthuulisilta ihmisiltä ei kummemmin kannata odottaa rakkautta ja anteeksiantoa. Ja jos pariskunnan osapuolilla on samanlaiset nenät, liitossa tapellaan jatkuvasti. Kannattaa siis olla tarkkana tässä nenäasiassa.

Jos ei kuitenkaan onnista avioliittoasiassa, on hyvä tietää, miten voi välttyä houkutukselta masturboida. Yksi tärkeä asia oli pitää huolta ruokavaliostaan. Hyvin meni, kunhan vain vältti mm. seuraavia haluja stimuloivia juomia ja ruokia: tee, kahvi, tupakka, sinappi, pippuri, olut, viini, siideri ja kaneli. Tunteellisten kirjojen lukeminen oli myös erittäin vaarallista, mutta tietenkin vielä vaarallisempaa oli joutua liian tuttavallisiin väleihin vastakkaisen sukupuolen kanssa. (Mutta eikös sillä tavoin ollut mahdollisuus myös siihen avioliittoon?) Sinänsä on kyllä mielenkiintoista, että masturbaation, joka käsittääkseni tyydyttää seksuaalisia haluja, seuraukset olivat osittain samat kuin selibaatin – mm. hysteria. Oletettavasti naimattomilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin elää moraalittomasti tai tulla hulluiksi.

No, osa kirjassa esitetyistä ajatuksista kuulostaa toisaalta paljon terveemmiltä kuin monien ajattelu nykyään. Eräs kirjan fiktiivisistä opastajista neuvoo naimattomia naisia mm. olemaan muovaamatta kehoaan liiaksi, ettei hääyönä paljastuisi, että se, mitä tuore aviomies on luullut naisen olevan, onkin pelkkää kuvitelmaa, joka on kasattu enimmäkseen vanutoppauksista. Naimattomia naisia muistutetaan myös siitä, että toisen mielestä viehättävä piirre voi olla toisen mielestä absurdi. Kannattaa olla kaikin puolin oma itsensä ja pitää itsestään huolta – terveys näyttää kauniilta. Rakkautensa kohteen kanssa ei myöskään kannata pelata typeriä mustasukkaisuuspelejä. Flirttailussa täytyy löytää kultainen keskitie: kukaan mies ei vie alttarille naista, joka on liian varautunut tai liian innokas. Miehille annetaan puolestaan ohjeeksi mm. olla tuomatta esiin aiempia valloituksiaan. Hieman myös varoitellaan siitä, että naiset saattavat kiinnittää huomionsa mieheen ennemminkin sen vuoksi, että tämän asema avioliittomarkkinoilla on korkea, eivät sen vuoksi, että miehen luonne olisi houkutteleva.

Avioliitossa miehen ja naisen roolit olivat selvät: mies toi rahan ja nainen päätti, miten kotona oltiin. Ihanteena pidettiin avioliittoa, jonka pohjana oli tosirakkaus, ja olennaista avioliiton onnistumiselle oli se, että puolisot todella tunsivat toisensa ja ymmärsivät toistensa luonteenpiirteitä.

Toki The Victorian Guide to Sex käsittelee seksiä avioliiton ulkopuolellakin, joskin silloin se keskittyy melko pitkälle prostituutioon ja bordelleihin. Ajat eivät ole siinä mielessä muuttuneet, että jo Viktorian hallitusaikana väännettiin siitä, pitäisikö näiden asioiden olla laillisia vai ei. Pariisissa oli tuolloin laillisia bordelleja, Lontoossa ei. Bordellit saivat tosin Lontoossakin toimia melko lailla rauhassa, koska virkavalta puuttui bordellin toimintaan vasta kun kaksi lähialueen asukasta ilmoitti kirjallisesti bordellin häiritsevän.

Kirja kertoo vielä paljosta muustakin. Jos haluat tietää vaikkapa, miten ja mihin sukupuolitautien hoitoon käytettyä elohopeavoidetta levitettiin, millaisia ehkäisykeinoja 1800-luvulla käytettiin tai miten parannettiin niitä, jotka kaikista kamalista seurauksista huolimatta harrastivat itsesaastutusta, lue tämä teos. Yhtä lailla kannattaa tarttua kirjaan, jos miettii, millaisia olivat aikakauden seksilelut, millä kaikilla välineillä pääsi ilotalossa ruoskittavaksi tai minkä uskottiin tuolloin auttavan kivuliaisiin kuukautisiin. Tästä kirjasta voivat useimmat meistä oppia jotain uutta.

Lopuksi vielä suosikkiohjeeni: kuukautisten aikana on vältettävä tanssimista lämpimissä huoneissa. Mikä jollain omituisella tavalla hellyttävä neuvo, jota en todellakaan aio noudattaa!

Kun henkilöhahmo löytää sen oikean

Tunnustan: minulla on salarakas – juuri sellainen, josta oli puhetta edellisessä postauksessa, teksti, jonka kanssa voi viettää aikaa, kun työläämpi kirjoitusprojekti ei mene mihinkään tai ei ainakaan eteenpäin. Suhteemme on varsin tuore, mutta juuri eilen tarvitsin tätä salarakasta ja ehkä se jollain tavalla auttoikin minua, kun olen ollut jonkinlaisessa kirjoitusblokissa steampunk-maailmani kanssa. Se on jotain muuta – ihan muuta.

Kirjoitin siis keveällä mielellä aivan satunnaista kohtausta, jonka paikka kokonaisuudessakin oli jokseenkin epäselvä. Ja sitten, kirjoitettuani reilun sivun tajusin jotain: tässä se nyt on, tarinan love interest, päähenkilöni elämän rakkaus. Auts. Tämä mies, jolla ei ole nimeä, mies, joka auttaa, kun päähenkilö murtaa nilkkansa. Tämä mies, jonka piti – kai – olla vain yksi monista hahmoista, jotka tulevat päähenkilön tielle tarinan aikana. Tämä on se, joka tulee takaisin, vaikka päähenkilöni ei tajunnut/uskaltanut kysyä häneltä puhelinnumeroa. Tämä on se, jonka päähenkilöni saa lopuksi, vaikka matkalle mahtuisi millaisia väärinkäsityksiä tai erimielisyyksiä tahansa.

On tuo fiktiivisten henkilöiden elämä helppoa. Oikeassa elämässä pitää niin arpoa, että onkohan tämä nyt sitä suurta rakkautta vai ei. Salamarakastuminen voi olla pelkkää harhaa ja suuri rakkaus voi olla se, jonka kanssa alku on nihkeää. Tai päinvastoin, kaikki voi olla maailmanloppuun saakka nihkeää tai sitten salamarakkaus kestää hautaan saakka.

Yritän nyt muistutella itselleni, ettei tuo päähenkilöni ole tietenkään vielä tajunnut kohdanneensa elämänsä rakkautta. Hän arpoo ja tuskailee yhtä lailla kuin ihmiset tosielämässä. Minä olen ainut, joka tietää, että tuossa se ihminen nyt on. Minulla onkin nyt olo vähän kuin Afroditella. Ja tiedättehän, mitä tahansa kamalaa voi aivan pian tapahtua, sillä rakkauden jumalatar on oikukas. Mutta ei toki niin oikukas, ettei lopulta antaisikaan näiden kahden saada toisiaan. He kun kuuluvat yhteen.

Learn from the Best

Aina kun on mahdollista kuulla osaavien kirjoittajien puhuvan kirjoittamisesta, on syytä kuunnella. Niinpä asetin eilen takapuoleni penkkiin Jyväskylän kaupunginkirjastolla ja valmistauduin imemään kaikki mahdolliset vinkit itseeni, kun Juuli Niemi, Salla Simukka ja Juha-Pekka Koskinen kertoivat kirjoistaan ja kirjoittamisestaan. Kirjailijat esiintyivät Vanhan Kirjan Talven yhteydessä järjestetyssä lasten- ja nuortenkirjallisuustapahtumassa Olipa kerran…

 

Juuli Niemi (kuva: Otava)

Juuli Niemi oli tullut ilmeisesti lyhyellä varoitusajalla paikkaamaan sairastapauksen vuoksi pois jäänyttä Tittamari Marttista. Häntä haastatteli Salla Simukka. Sitten Juha-Pekka Koskinen istahti mikrofonin taakse ja kertoi omasta kirjoittamisestaan. Tätä seurasi kirjailija Katri Alatalon vetämä paneeli, jossa olivat mukana kaikki kolme aiemminkin äänessä ollutta ja jonka aiheena oli ”satu – fantasia – taru – totuus”. Ihan pienten asioiden äärellä ei siis paneelissa oltu. Lopuksi vielä Juuli Niemi haastatteli Salla Simukkaa, joka kertoi tarkemmin teostensa satuvaikutteista.

Otanta on tässä niin pieni, ettei varmaan voi tehdä mitään yleistyksiä miesten ja naisten eroista, mutta oli aika hauska yksityiskohta, että Niemi ja Simukka olivat lapsesta asti haaveilleet kirjailijuudesta, kun taas Koskinen kertoi, että oli kyllä kirjoittanut, mutta kirjoittaminen ei ollut ollut hänelle mikään erityinen juttu vielä teini-iässäkään, vaikka hän osallistui kirjoituskilpailuihinkin. Opiskeluaikana Koskisen elämässä tapahtui pari asiaa, jotka sysäsivät häntä kirjailijanuralle. Ensiksikin hän luki kirjan, joka oli niin tavattoman huono, että hän ei voinut olla ajattelematta, että osaisi itse kirjoittaa paremmin. Kukaan ei uskaltanut keskeyttää ja kysyä, mikä kirja se oli, ja nyt tuo asia tietenkin hieman vaivaa... Toiseksi Koskinen osallistui novellikilpailuihin, ja novellien työstäminen avasi kirjoittamista, vaikka oli hän intoutunut kirjoittamaan romaaninkin. Myös sillä oli vaikutusta kirjailijan uraan, että Koskinen huomasi ihmisten maksavan hänen teksteistään. Tämä tie ei kuulosta yhtä romanttiselta kuin haaveileminen kirjailijan urasta lapsuudesta saakka, mutta se osoittaa, että samaan päämäärään voi päästä eri teitä – myös käytännöllisempi lähestymistapa on mahdollinen. Tosiasia tietysti on, että ei Simukasta ja Niemestäkään tullut kirjailijoita pelkästään haaveilemalla vaan töitä tekemällä – kirjoittamalla ja myös opiskelemalla kirjoittamista – aivan kuten Koskisestakin.

Salla Simukka (kuva: Hanna Poropudas)

Oli mielenkiintoista kuulla, kuinka erilaisia työskentelytapoja kirjailijoilla saattaa olla. Olen lukenut Koskiselta Rasputin-romaanin, mutten todellakaan tiennyt, kuinka paljon kirjoja hän on julkaissut ja kuinka monipuolisesti hän kirjoittaa: tuotanto ulottuu historiallisista romaaneista dekkareihin ja lasten- ja nuortenkirjoihin. Konemaisen tehokkaalta kuulostavan Koskisen työskentelyssä oli mielenkiintoisinta suunnittelu, joka tapahtui käytännössä kirjailijan päässä. Yleisö sai nähdä suunnittelukirjasen sivun, jossa oli tekeillä olevan nuortenkirjan suunnitelma – siis koko kirjan suunnitelma oli mitaltaan yksi sivu. Todella taloudellista! Niemi sen sijaan kertoi kirjaprojektistaan, jota oli kypsytelty ilmeisesti hyvinkin pitkään ja laajasti muistiinpanoissa, vaikka alkusykäys teokselle tulikin selkeänä yhden kävelyretken aikana. Tuossa projektissa syntyi sitten muuten teos Et kävele yksin, joka voitti viime vuonna Finlandia Junior -palkinnon. Jokaisen pitää siis vain löytää oma tapansa työskennellä. Koska itse piiperrän ja rönsyilen, ihailen jotenkin tavattomasti tuota Koskisen tapaa toimia: laitetaan ylös se, mikä on olennaista ja se riittää.

Kiinnostavaa oli myös, että samaan aikaan tuon nuortenromaanin ideakypsyttelyn aikaan Niemi kirjoitti ikään kuin keveämpänä, jopa vähän salaisena projektina runoja, joista syntyi lopulta teos Tuhat tytärtä. Simukka ja Niemi puhuivatkin innokkaasti tällaisten salaprojektien puolesta, Simukka sanoi jopa kannattavansa tekstipolyamoriaa, jossa kirjoittajalla on ikään kuin vakipuoliso, projekti, joka on päätyö, josta ulkopuolisetkin tietävät, ja sitten on salarakas, teksti, jonka kanssa voi viettää aikaa, kun olo vakipuolison kanssa tökkii. Koskisen kirjoitustyyli on suoraviivaisempi: hän kirjoittaa yhden teoksen alusta loppuun tiiviissä tahdissa ja tekee vain pakollisia, kustantamon vaatimia editointeja toisille teksteille samaan aikaan.

Juha-Pekka Koskinen (kuva:Pertti Nisonen)

Koska Koskinen kirjoittaa niin monenlaisia kirjoja, oli antoisaa kuulla hänen ajatuksiaan siitä, miten eri kirjallisuudenlajien kirjoittamiset eroavat. Koskinen myönsi, että mielikuvituksen luomien asioiden ja todellisten tapahtumien yhdistäminen historiallisia romaaneja kirjoittaessa on raskasta. Romaanin kirjoittamista hän yleensä ottaenkin piti rasittavana, sillä taustatyön tekemiseen menee vuosi, ja itse fyysinen kirjoittaminenkin ottaa aikansa – tosin pari–kolme kuukautta, minkä Koskinen mainitsi tuoksi ajaksi, ei varmasti monen mielestä ole kovin kummoinen aika, kun puhutaan romaanin kirjoittamisesta. Toisaalta kirjailija kertoi, että esimerkiksi Lumottu lelutehdas -kirjojen kirjoittaminen on siinä mielessä hirveän hauskaa, ettei mikään rajoita kirjoittamista. Oli helppo ymmärtää ”vapaan” mielikuvituksen riemu, kun kuuli, kuinka tarkkoja lukijat Koskisen mukaan ovat vaikkapa juuri historiallisista faktoista: joku saattaa ruveta vänkäämään esimerkiksi siitä, satoiko jonain tiettynä päivänä 1940-luvulla lunta jossain tietyssä paikassa.

Tapahtuma oli kovin antoisa. Oli hauska kuulla myös paneelin pohdiskeluja sadun olemuksesta ja siitä, mihin satuja tarvitaan. Koin suurta yhteisymmärrystä Salla Simukan kanssa, kun hän kertoi, että jossain vaiheessa H.C. Andersenin Pieni merenneito oli hänelle erityisen merkityksellinen satu erityisesti siksi, että se päättyy surullisesti. Minulle se on aina ollut kaikista tärkein satu – oletettavasti juuri tuosta samasta syystä.

Vielä loppuun voisin koota tärkeimmät kirjoittamiseen liittyvät ajatukset, jotka jäivät kuulemastani mieleen:
1) On fiksumpaa kirjoittaa sisältö, ei muoto edellä. Kun on sanottavaa, se löytää muotonsa (runo, novelli, aikuistenromaani, nuortenromaani...).
2) On tärkeää uskaltaa näyttää kirjoittamaansa muille.
3) Ideoita on ympärillä koko ajan, pitää vain miettiä näkemäänsä ”mitä tästäkin saisi?” -asenteella. (Salla Simukka antoi tästä myös mainion esimerkin: Hänen haastattelunsa aikana kirjaston valot välähtivät pari kertaa kuin olisi valomerkin aika. Tästä pienestä välikohtauksesta Simukka kehitteli idean, joka päättyi siihen, että kirjaston kirjojen sisällöt olisivat muuttuneet ulkopuolisten voimien vaikutuksesta. Hurmaavaa!)
4) Älä suhtaudu ennakkoluuloisesti mihinkään tekstilajiin – joskus itselle vieras tekstilaji voi avata kirjoittamista yllättävällä tavalla. (Niin runot tekivät Juuli Niemelle, vaikka hän suhtautui niihin ensin nihkeästi.)
5) Kova työ alkaa vasta siitä, kun ensimmäinen versio kirjasta on kirjoitettu.

Miten luoda hyvä elävä henkilöhahmo?

Rayne Hall on kirjoittanut liudan lyhyehköjä yhteen asiaan keskittyviä kirjoittajaoppaita (Writer's Craft -sarja), jotka antavat paljon käytännöntason vinkkejä kirjoittamiseen, sisältävät runsaasti selkeitä esimerkkejä ja lisäksi harjoituksia, joiden avulla voi helposti siirtyä teoriasta käytäntöön. Hallin kirja Writing Vivid Characters: Professional Techniques for Fiction Authors auttaa kirjoittajia henkilöhahmojen suunnittelussa.

Hall kehottaa aloittamaan henkilöhahmon suunnittelemisen tämän sisimmästä: arvoista, peloista ja toiveista. Päähenkilön kohdalla on tärkeää myös suunnitella se luonteenpiirre, jonka vuoksi henkilö joutuu vaikeuksiin. Tämä on varmasti ihan totta, vaikkakin jotenkin huvittaa tosielämän ja kirjoittamisen vastakohtaisuus: oikeassa elämässä pyritään kai yleensä välttämään vaikeuksia, kirjoittaessa pitäisi ajaa rakkaat henkilöhahmonsa päin niitä.

Jos pää tuntuu tyhjältä, Hall luettelee myös pitkän liudan tapoja, joilla henkilöhahmo voi reagoida vastoinkäymisiä kohdatessaan. Itse asiassa on hieman ahdistavaakin lukea listaa ja miettiä, mikä olisi järkevää reagoimista ja miten itse oikeasti reagoi. Mutta tarinan kertominen on eri asia kuin tosielämä ja kirjoittajalle lista on oikeasti käyttökelpoinen: sieltä voi poimia sopivan reagointitavan (vaikkapa äidille soittamisen, tuplaviskin, sänkyyn jäämisen tai ongelman siirtämisen jollekulle toiselle) tai sitten voi keksiä itse lisää reagointitapoja, kun ymmärtää, että niitä on loputtomasti.

Päähenkilöä suunniteltaessa on Hallin mielestä tärkeää miettiä myös henkilöhahmon päämäärää sekä sitä, mitä hänellä on tarinassa pelissä. Päämäärään pääsemisen ei pitäisi olla kovin helppoa, mutta päämäärä on tärkeä siksi, että tarinassa sen tavoittelu vaikuttaa kaikkeen päähenkilön toiminnassa. Kirjoittajan on tiedettävä, miksi päähenkilö pitää päämääränsä saavuttamista niin tärkeänä. On hyvä miettiä asiaa myös siitä näkökulmasta, mitä päähenkilölle tapahtuu, jos päämäärä jää saavuttamatta. Hallin mielestä tarinan antagonistin on puolestaan syytä olla älykäs, rohkea ja neuvokas, eikä hän saa olla läpeensä paha. Kaikkinensa itseäni eivät yleensäkään kiinnosta hirveästi henkilöhahmot, jotka ovat liian yksiulotteisia, olivat he sitten hyviä tai pahoja. Mutta moniulotteisen henkilön luominen on tietysti vaativaa – mutta hauskaakin. Voi miettiä, miksi rakastaisin tällaista ihmistä, miksi vihaisin häntä, mikä hänessä ärsyttäisi, mikä ihastuttaisi?

Henkilöhahmon muotoutumisessa voi Hallin mukaan auttaa esimerkiksi etsintäkuulutuksen kirjoittaminen: tarina tarvitsee tietynlaisen henkilön, ja oikeastaan on aika hauska ajatus etsiä sopivaa henkilöhahmoa Wanted-ilmoituksen avulla. Mielenkiintoinen on myös ajatus kirjoittaa tarinan henkilöhahmosta lausunto eri asiantuntijoiden näkökulmasta. Hall ehdottaa asiantuntijoiksi lääkäriä, asunnonvälittäjää, taloudellista neuvonantajaa, pappia ja psykoterapeuttia. Uskon, että näiden eri ammattien edustajien näkökulmasta tarkastelu voikin auttaa tekemään henkilöhahmosta moniulotteisemman ja hahmottamaan henkilön luonnetta. Itse olen alkanut kirjoittaa useammassa tarinassa esiintyvästä henkilöhahmostani paria tällaista lausuntoa, ja kunhan saan ne pidemmälle, osaan kommentoida enemmän, mitä tämä harjoitus/tekniikka antaa.

Henkilöille on ehkä hauska keksiä monenlaisia luonteenpiirteitä, mutta varsinkin jos ne ovat aika kaukana kirjoittajan omasta luonteesta, voi olla vaikea hahmottaa, kuinka ne näkyvät henkilöhahmon käyttäytymisessä ja reaktioissa. Se, miten henkilöhahmo reagoi juonen tapahtumiin, on kuitenkin olennainen asia, sillä henkilöhahmon luonne paljastuu hänen reaktioissaan juonen tapahtumiin. Hall ehdottaa luonteenpiirteiden ja niiden ilmenemisen suunnitteluun seuraavaa tekniikkaa: Kirjoitetaan vihkoon ylös henkilöhahmon luonteenpiirteet, vain yksi luonteenpiirre per sivu. Sitten mietitään jokaisen luonteenpiirteen alle konkreettisia tapoja, miten luonteenpiirre näkyy henkilöhahmon käyttäytymisessä. Kokeilin tätä yhtä novellia kirjoittaessani. Tuntui jotenkin vaikealta saada henkilöiden käyttäytymistä siirrettyä itse tekstiin, mutta joko tämän tekniikan tai muun syyn vuoksi kahdesta tarinan tärkeimmästä henkilöhahmosta tuli kuitenkin erilaisia juuri sillä tavalla kuin pitikin – ainakin jos ymmärsin tarinasta saamani palautteen oikein.

Hyvä vinkki on antaa jokaiselle tarinan henkilölle useita rooleja ja sidoksia toisiin henkilöihin. Tämä on oivallinen keino vähentää esimerkiksi novellin helposti turhan suureksi paisuvaa henkilögalleriaa. Jokaista asiaa varten ei tarvitse kehittää uutta henkilöhahmoa, vaan henkilöhahmo voi olla vaikkapa yhdellä tavalla sidoksissa päähenkilöön (esim. ammatin kautta) ja toisella (esim. sukulaisuuden kautta) johonkuhun toiseen tärkeään henkilöhahmoon. Tämä verkostohan helpottaa myös sitä, että henkilöhahmot saadaan tarinassa kohtaamaan toisensa.

Paitsi henkilöhahmon suunnittelemiseen, Hall antaa neuvoja myös siihen, miten henkilöhahmon luonteenpiirteet ja muut ominaisuudet todella saa näkyviin tekstissä. Esimerkiksi purtujen kynsien kuvailu kertoo henkilön luonteesta, ei silmien värin kertominen. Hauska vinkki on myös sen kertominen, miltä henkilöhahmo haisee. Mutta tottahan se on, että lukijalle muodostuu aivan erilainen kuva, jos kerrotaan henkilön haisevan tupakalle ja hielle kuin jos hänen kerrotaan tuoksuvan saippualle. Henkilön liikkumista kuvailemalla voidaan helposti tuoda esille hänen ikänsä tai esimerkiksi se, kuinka notkea tai kömpelö hän on. Vaatteisiin viittaaminen on myös kätevää, sillä se, käyttääkö henkilöhahmo esimerkiksi merkkivaatteita, kertoo hänestä – ainakin joskus – paljonkin. Muita kuin näkökulmahenkilöitä on helppo kuvailla kertomalla, miten näkökulmahenkilö näkee heidät. Näkökulmahenkilöä voidaan puolestaan kuvailla esimerkiksi tuomalla esiin, millaiset vaatteet hän valitsee ja miksi. Jokin vaate voi vaikkapa tuoda esiin jonkin piirteen hänen vartalostaan, ja tällöin lukijalle muodostuu jonkinlainen kuva henkilöhahmon ulkoisesta olemuksesta.