Gothic Modern esittelee modernia taidetta suhteessa keskiajan ja pohjoisen renessanssin taiteeseen. Näyttelyn teokset ovat 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta. Tuo aikakausi on ehkä suurin suosikkini kuvataiteen historiassa. Myös näyttelyssä hyvin edustetut synkät teemat kiehtovat minua. Ateneumin nettisivut esittävät kuin varoituslaatikossa, että teoksista löytyy kuolemaa, väkivaltaa, seksuaalisuutta, alastomuutta sekä uskontoa. Itselleni tällainen sisältö on kuin kutsuhuuto lähteä näyttelyyn. Monet näistä teemoista ovat aina kiinnostaneet minua, ehkä siksi, etteivät ne ole yksioikoisia ja niillä on myös jonkinlainen tabuluonne.
Näyttelyssä oli monien suosikkitaiteilijoideni teoksia ja jopa kaikkien aikojen suosikkiteoksiani. Samat teokset ovat yleensä ottaenkin kovin rakastettuja Suomessa. Yksi niistä on Hugo Simbergin tavattoman pieni mutta liikuttava vesiväri- ja guassityö Kuoleman puutarha (1896).
Edvard Munch on myös taiteilija, jonka teokset pysäyttävät minut usein. Gothic Modern -näyttelyssä oli useita Munchin teoksia, jotka kestävät tarkastelua pidemmänkin ajan. Puupiirros Kärsimyksen kukka (1906–1914) huokuu tuskaa.
Munchin värilitografia ja väripuupiirros Vampyyri II (n. 1902) on myös tunnelmaltaan vaikuttava. Vampyyrin olemus on jopa rauhoittava. Uhri on alistunut olotilaansa. Synkässä taustassa verta imevä vampyyri tuntuu väreissään kuin tuovan uhrilleen lämpöä.
Niin ikään Munchin teos, öljyvärimaalaus Silmästä silmään (1899–1900) vangitsee katsojan. Isokokoisessa maalauksessa kalpea, musta-asuinen hahmo näyttää epätoivoiselta, punahiuksinen hahmo sen sijaan kaihoisalta. Hahmojen takana olevassa puussa oleva kolo (?) kiinnittää myös huomion. Niin, ja taustalla oleva talo. Maalaus voisi olla vaikka minkälaisen tarinan aihe.
Aivan erilaisissa tunnelmissa ollaan Munchin öljyvärimaalauksessa Golgata (1900). Siinä huomio kiinnittyy ristiinnaulitsemista katsomaan tulleen kansan kasvoihin. Erityisesti kylmäävät kolmantena vasemmalla olevat kasvot, joilla on irvokas hymy.
Näyttelyn uskonnollisia aiheita edusti myös Lovis Corinthin öljyvärimaalaus Ristiltäotto (1895). Sen äärellä kuulin ohi menneen lapsen ihmettelevän aikuiselle ääneen: ”Mitä tuolle on käynyt?” Kulttuurinen lukutaito oli vielä kehittymässä, mikä oli ymmärrettävää, koska lapsi oli pieni. Kysymys oli hyvä muistutus siitä, että me aikuiset katsomme tällaisiakin kuvia aika neutraalisti, aivan kuin aiheessa ei olisi mitään erikoista ja kauhistuttavaa. Harvemmin pysähdymme miettimään, mistä kuvassa oikeasti on kyse – enkä nyt tarkoita kristillistä sanomaa vaan sitä, mitä kuva konkreettisesti esittää. Varsinkin jos rakastaa vanhoja kirkkoja – kuten minä – on vaikea pysyä laskuissa, paljonko näitä ristiinnaulittuja on tullut nähtyä.
Marianne Stokes oli syntyjään itävaltalainen mutta vaikutti miehensä kotimaassa Englannissa ja nousi merkittäväksi viktoriaaniseksi taiteilijaksi. Stokesin öljyväriteos Kuolema ja neito (1908) esittelee tavallaan perinteisen mutta kuitenkin jollain tapaa uudenlaisen kuolemahahmon, joka istuu nuoren naisen vuoteella. Omassa mielessäni asetelma vertautuu kummallisella tavalla tilanteeseen, jossa enkeli Gabriel saapuu kertomaan Marialle Jeesuksen syntymästä.
Vincent van Goghin pieni öljyvärimaalaus Tupakoiva luuranko (1886) jäi mieleen jo aikanaan, kun vierailin Van Gogh -museossa Amsterdamissa. Teos on samalla irvokas ja täynnä mustaa huumoria.
Tietenkin myös Akseli Gallen-Kallelan taide oli edustettuna näyttelyssä. Vaikuttava Ad Astra oli saanut seurakseen Lemminkäisen, joka näytti vielä kuolleemmalta kuin tutummassa versiossa samasta aiheesta. Ellen väärin muista, nämä maalaukset olivat aikanaan kuuluneet konkreettisesti samaan teokseen. Jossain vaiheessa ne oli sitten sahattu erilleen. Olin nähtävästi sen verran vaikuttunut niistä, etten muistanut ottaa valokuvaa esittelytekstistä.
Ateneumin lisäksi ehdin Helsingin-reissulla käydä Kiasmassa. Siellä tutustuin ainoastaan Pauline Curnier Jardinin näyttelyyn, koska muut näyttelyt olin jo jollain tapaa nähnyt. Ranskalaistaiteilijan näyttely olikin elämys. Tässä lemmentunnelissa esitetään elokuvaa Qu’un sang impur / Bled Out (2019), jossa himokkaat naiset joutuvat vankilan koppeihin, missä he sitten kärvistelevät halujensa vallassa vartijan tirkistellessä.
Lunakino-teos (2022) liittyy puolestaan berliiniläisiin naisiin toisen maailmansodan aikana. Siinä on luuppielokuva, joka tosin on hyvin yksinkertainen: se kuvaa valuvaa verta. Lunakino on vaikuttava kummasta suunnasta tahansa.
Curnier Jardinin näyttely on osittain visuaalista karkkia, mutta teosten elokuvaosuudet ovat kyllä aikuisten materiaalia. Näyttelyssä kehotetaan lasten kanssa saapuvia aikuisia lukemaan kuvaukset teoksista ja arvioimaan, mitä antaa lasten nähdä ja mitä ei. Teoskuvauksissa puhutaan sian teurastamisesta, tekoverestä ja masturboinnista. Hieman hämmästyneenä katselin, kun pienetkin lapset tuotiin näiden teosten äärelle. Epäilen, että aikuiset eivät olleet edes vilkaisseet teoskuvauksia. Lukutaidossa ja -halussa on tosiaan kehittämisen varaa täysi-ikäisilläkin. Ja ehkä myös nykytaiteen tuntemuksessa: Kiasmassa kun vastaan saattaa tulla aivan mitä tahansa. Itse pitäisin aika selvänä, että näyttelyiden sopivuus lapsille on syytä tarkistaa.
