Kirjan tarina kertoo kahdesta ysiluokkalaisesta, joilla on hyvin erilainen tausta. Eino on vakavasti harrastukseensa suhtautuva jääkiekkoilija, Aurora äidin alkoholismin vuoksi nuorisokotiin sijoitettu teini.
Kun kirja oli mennyt painoon, koin vielä pitkään välähdyksiä, että hei, sille ei enää tarvitse tehdä mitään. Hämmästelin sitä, että oltiin päästy niin pitkälle. Oloni nyt kirjan ilmestymisen jälkeen on ollut vähintään yhtä epäuskoinen. Olen pyöritellyt kirjaa käsissäni, enkä silti oikein ota uskoakseni, että tässä se esikoiskirja nyt on. Toki se näyttää ihan kirjalta, ja tekstikin näyttää tutulta, mutta jotenkin on vaikea uskoa, että hipelöi itse kirjoittamaansa teosta. Joka tapauksessa kirja on kaunis! Se on muhkea lukupaketti ja ihanan ilmavasti taitettu – kuten selkotekstin kuuluukin olla – ja siksi miellyttävä lukea. Kannet ovat niin kauniit! Kiitos niistä kuuluu Karin Niemelle.
Ulkoilutin kirjaa juhannuksena Valkeisenlammella Kuopiossa. Siellä on mahdollista ottaa kivoja kuvia kukkien kera. Aurora-kansi on kuvattu lammen lähellä olevan Kuopion kaupunginteatterin kukkapenkissä ja Eino-puoli lammen rannalla olevassa ruusutarhassa.
Hämmentävimpiä asioita on ollut seurata, mitä kirjalle tapahtuu tässä kansiin pääsemisen matkan varrella: kuinka kirja ilmestyi kirjastojen tilauksiin ja kuinka siihen on tehty varauksia. Vilpittömästi en osannut odottaa, että nimettömän kirjoittajan selkonuortenkirja keräisi kirjastovarauksia, vaikka minulla onkin vakaa usko, että tällaiselle kirjallisuudelle on tarvetta.
Vielä hämmentävämmän asian kuulin jo keväällä: Suomalainen kirjakauppa oli tilannut kirjaa. Selkokirjallisuus on sillä tavoin pienilevikkistä kirjallisuutta, että en odottanut löytäväni sitä ison kirjakauppaketjun hyllystä. Mutta niin vain kirja on 22 Suomalaisessa kirjakaupassa. Itse kävin sitä ihmettelemässä kotikaupunkini Kuopion keskustan Suomalaisessa. Onneksi myyjä ei tullut kyselemään, miksi kuvaan hyllyä. Tai no jos olisi tullut, olisin kyllä ylpeänä kertonut, miksi.
Vaikka kääntökirjamuoto tekee kirjoittamiseen omat haasteensa, Aurora/Einon syntyprosessi ei ollut tuskainen. Olin minimaalisesti aloittanut joskus tarinan kirjoittamista ei-selkokielellä, mutta sitten kun päätin kokeilla selkokieltä, ilmaisu naksahti helposti kohdilleen. Hertta Kustannuksen Riina ja Tuija ovat olleet kirjasta koko ajan kovin innoissaan ja heidän kanssaan on ollut helppo tehdä töitä, kun on saanut tukea mutta kuitenkin saanut tehdä tarinasta oman näköisensä.
Taustatyöstä voisi mainita sen, että uskon, että olin viime kesänä eniten Suomen U16-jääkiekkomaajoukkueen sivuilla vieraillut henkilö. Minulla on enemmän tai vähemmän salainen jääkiekkofanitausta, joten Einon tarinan jääkiekkokohtausten kirjoittaminen ei sinänsä tuntunut erityisen vaikealta. Mutta alle 16-vuotiaiden maajoukkueen kuvioista minulla ei ollut mitään tietoa ennen kuin aloin kirjoittaa Einoa niihin.
Yksi arviokin Aurora/Einosta on ehtinyt ilmestyä. Päivi Heikkilä-Halttunen kirjoittaa Lastenkirjahylly-blogissaan kirjasta todella kauniisti. Erityisesti minua sykähdytti arvion seuraava kohta: ”Ekakerran kuvaamiseen Arkko on tiivistänyt herkkyyttä ja välittämistä sellaisella intensiteetillä, jota en muista hetkeen nuortenkirjoista lukeneeni”. Itselläni on kaino – niin, oikeasti todella iso – toive kirjan vastaanotosta: toivon, että se tarjoaa jollekin nuorelle kokemuksen, ettei lukemisen tarvitse olla syvältä vaan että se voi olla mukaansatempaavaa ja kivaa.
