Steampunk-kirjallisuutta: Steampunk International

Itsekin jonkinlaista steampunkahtavaa tarinamaailmaa suunnittelevana yritän tutustua siihen, millaista steampunkia maailmalla ja Suomessa kirjoitetaan. Tämä tutustumisprojekti etenee valitettavan hitaasti, mutta hauskan katsauksen aiheeseen saa lukemalla Osuuskumman – ja samanaikaisesti kahden ulkomaisen kustantamon – julkaiseman antologian Steampunk International, jossa on kolme novellia kolmesta eri maasta, Suomesta, Portugalista ja Britanniasta.

Teoksen aloittavat brittikirjailijoiden novellit. Niistä kaksi sijoittuu maailmaan, johon kirjailija on kirjoittanut kokonaisen kirjasarjan. Jonathan Greenin novelli Vastuutonta suunnittelua yhdistyy Pax Britannia -steampunk-kirjasarjan tarinoihin. George Mann on puolestaan kirjoittanut Newbury & Hobbes -salapoliisiromaaneita, ja antologian novelli Jäähyväisten vuodenajat kertookin arvoituksellisen tarinan, jonka ratkaisee Sir Maurice Newbury.

Näistä kahdesta tarinasta minua innosti enemmän Jäähyväisten vuodenajat. Siinä Newbury tavataan Alfred Wither -nimisen miehen hautajaisista. Rikollinen on saatu hautaan, ja kaiken pitäisi olla hyvin, mutta Witherin elämä vaivaa Newburya. Hetken päästä löytyy tuon paheksutun miehen tekemiä maalauksia, joissa on mystinen nainen. Lopulta tietenkin paljastuu, mikä yhteys Witherillä ja naisella oli ja kuinka nerokas ja luova mies Wither olikaan.

Myös Vastuutonta suunnittelua -novellissa on kiehtova alkuasetelma: Magna Britannian imperiumi pysyy ikuisesti suurena, koska sillä on ajatushautomo edesmenneiden nerojen aivojen säilyttämiseksi. Siellä aivot jatkavat toimintaansa. Sitten näyttäisi siltä, että on tapahtunut aivovarkaus, sillä Isambard Kingdom Brunelin aivot ovat kadonneet. Brunel oli insinööri, joka mm. sai kakkospaikan BBC:n järjestämässä äänestyksessä siitä, kuka on kaikkien aikojen suurin britti. Ainoastaan Winston Churchill kiilasi ohi. Tällaisen neron aivojen varastaminen on tosiaan hyvin hauska lähtökohta tarinalle, mutta lopulta päädytään pitkään takaa-ajoon, joka minusta tuntuu liiallisen koheltavalta. Toisaalta voi olla, että novelli on hauskempi niille, jotka ovat lukeneet keikarimaisen agentti Ulysses Lucian Quicksilverin edesottamuksista jo aiemminkin. Maailma, jossa hän seikkailee, vaikuttaa vähintäänkin kiinnostavalta, sillä siinä mm. kuningatar Viktoria on jatkanut todellisuudessakin pitkää valtakauttaan vielä hurjan pitkään – höyryvoiman avulla.

Voisin hyvin kuvitella tarttuvani Pax Britannia -kirjoihin tai Newbury & Hobbes -steampunk-dekkareihin. Kolmas antologian brittinovelli on ymmärtääkseni irrallisempi ja itsenäisempi tarina, joten sen maailmaan ei pääse sukeltamaan syvemmälle. Novellilla on kuitenkin vahvat siteet todellisuuteen: siinä on mukana sekä James Young Simpson, joka oli tunnettu synnytyslääkäri, että J. Marion Sims, jota pidetään modernin gynekologian isänä. Novellissa etsitään kloroformin hengittämisen voimalla ratkaisuja lääketieteellisiin ongelmiin.

Eksoottisin steampunk-maa antologiassa on suomalaisesta näkökulmasta Portugali. Anton Starkin novellissa Videri Quam Esse ollaan steampunkille hieman epätyypillisellä vuosisadalla, 1500-luvulla. Kuolleesta sarvikuonosta tehdään novellissa elävä uudelleen, jotta paavi saa lahjan, joka hänelle on luvattu. Diana Pinguicha puolestaan käsittelee novellissaan Kivisydän sitä, kuinka lähellä toisiaan oikea ja keinotekoinen olento voivat olla. Novellin loppu vie ajatukset ikuisuuden sfääreihin ja jollain lailla hämmentää ainakin minua.

Kolmannen portugalilaisnovellin, Pedro Ciprianon Aavikkolukin, päähenkilö Ana on tyttö, joka kykenee tappamaan ja viemään vaaralliset tehtävät päätökseensä. Niinpä Ana lähtee kuljettamaan salattuja asiakirjoja sisältävää sylinteriä läpi väkivaltaisen Porton kaupungin. Tarinan edetessä selviää myös se, miten Anan vanhemmat ovat joutuneet hirtetyiksi. Portugalin historian tunteminen ei ole näitä novelleja lukiessa välttämätöntä, mutta luulen, että jos minulla olisi ollut siitä enemmän tietoa, lukukokemus olisi voinut syventyä.

Antologian suomalaiset novellit ovat peräisin kotimaiseen spefiin perehtyneille tuttujen kirjailijoiden kynistä. Anne Leinosen novelli Sylinterihattu kertoo hatusta, jolla kirjaimellisesti raksuttaa. Hatun sisällä oleva koneisto tekee hatusta oppivan mutta toisaalta myös ihmisten elämää ohjailevan esineen. Hatun seikkailu ihmiseltä toiselle on yhtä lailla hauska ja traaginen.

J.S. Meresmaan novelli Augustine sijoittuu vaihtoehtoiseen Pariisiin. Augustine on enonsa luona kasvava 15-vuotias, toisesta korvastaan huonokuuloinen tyttö, joka tahtoo opiskelemaan insinööriksi. Lisäksi hän on hyvin teinimäisesti ihastunut Jacques-nimiseen nuoreenmieheen, joka on palkattu enon johtaman yrityksen leipiin. Augustine on määrätietoinen nuori nainen, joka oppii paljon myös liikemaailmasta ja siitä, miten maailma oikeastaan toimii. Eikä kaikki ole niin kaunista kuin miltä Augustinesta näyttää.

Magdalena Hain novelli Siivekäs mies Isaac tapahtuu maailmassa, johon kirjailija on aiemmin kirjoittanut Gigi & Henry -kirjasarjansa. Tämä tarina on selvästi suunnattu aikuisille lukijoille, sillä sen teemat liittyvät vanhempien suhteeseen lapsiinsa. Yksikorvaksi nimitetty nainen löytää maahan tippuneen huonokuntoisen miehen, jolla on kehossaan kiinni metallista tehdyt siivet. Siivillä on tarinansa ja siivekkään miehen Isaacin sekä Yksikorvan elämäntarinat ja niiden kipeät kohdat kietoutuvat yhteen. Jokaisella on kuitenkin oma kostonsa.

Steampunk International on mielenkiintoinen teos, koska se näyttää, miten tarinat yhdistävät ihmisiä eri puolilta – tässä tapauksessa – Eurooppaa. On avartavaa nähdä, miten sama genre taipuu eri ympäristöihin ja kulttuureihin. Itselleni mieluisimmat novellit olivat ehkä Jäähyväisten vuodenajat (sanotaanko, että romanttiset motiivit tehoavat minuun aina) ja Siivekäs mies Isaac (Yksikorvan määrätietoisuus teki vaikutuksen, vaikkei sitä voinut pitää moraalisena – tai ehkä juuri siksi se liikuttikin mieltäni). Steampunkia tuntemattomalle tämä voisi olla myös hyvä teos aloittaa genreen tutustuminen. Suomen osalta voisin sanoa, että novellit on hyvin valittu: yksi sijoittuu Suomeen, yksi vaihtoehtoiseen Ranskaan ja yksi kuvitteelliseen Keloburgin kaupunkiin. Toisaalta olisi tuottanut vielä suurempaa iloa, jos olisimme saaneet näiltä kirjoittajilta antologiaan aiemmin julkaisemattomat tekstit. Mutta hyvä näinkin: antologian lukijat Britanniassa ja Portugalissa saavat joka tapauksessa tutustua suomalaisen steampunkin kärkinimiin.

Joulu 1800-luvulla

Näin loppiaisena oli vielä sopiva aika käydä Kuopion korttelimuseossa tutustumassa sen joulunäyttelyyn. Sopivaa se oli siksikin, että näyttely oli auki viimeistä päivää. Museon näyttelytiloihin, joissa esitellään asumista ja muuta eloa eri vuosikymmenillä, oli lisätty jouluelementtejä ja tietoa joulunvietosta. Itseäni kiinnosti erityisesti 1800-luvun loppupuolen joulunvietto, koska omat tarinani sijoittuvat tuohon aikakauteen. Koskaan ei voi tietää, milloin on joulutarinan aika.

Mitä sitten opin 1800-luvun jouluperinteistä? Porvariskoteihin hankittiin korkealla olevaan kattoon asti ulottuva kuusi, jonka piti näkyä ikkunan kautta myös muille kuin perheenjäsenille. Kuusen latvakoristeena saattoi olla tähti nykyiseen tapaan, mutta myös enkelikoristetta käytettiin latvassa. Esimerkiksi omenat, rinkelit, piparkakut ja ruusukkeet olivat tyypillisiä kuusenkoristeita. Kuuseen laitettiin myös nauha, jossa oli lause Raamatusta.

Omena oli joulun hedelmä, ja talven keskelle saatiin jouluomenat ulkomailta. Jouluna herkuteltiin myös kuivatuilla hedelmillä, pähkinöillä, manteleilla ja makeisilla, joista yksi suosikki olivat marmeladit.

1800-luvun loppupuolella joitain suomalaisia koteja koristettiin jouluisin jo hyasinteilla ja punaisilla tulppaaneilla. Sen sijaan nykyisin suosittua joulutähteä ei silloin vielä tunnettu.

Nykyisin pröystäillään ja kilpaillaan joululahjoilla. 1800-luvulla edes varakkaat ihmiset eivät antaneet toisilleen rahallisesti arvokkaita lahjoja. Lahja saattoi olla vaikkapa koristenauha tai kynänpyyhin, ja siihen oli liitetty runo, jonka lahjan antaja oli sepittänyt.

Joulukorttiperinne on peräisin 1800-luvun Englannista, jossa tiedetään painetun joulukortti vuonna 1843. Suomalaiset säätyläisperheet innostuivat joulukorttien lähettelystä 1870–1880-luvuilla.

Jouluna syötiin Suomessa perinteisesti joulupuuroa, lipeäkalaa ja joululeipää. Tapa syödä riisipuuroa on 1800-luvulta. Aiemmin puuro oli yleensä ohrapuuroa. Kinkku saatiin joulupöytiimme suunnilleen 1800-luvun puolivälissä. Myös lanttu- ja perunalaatikko ovat ruokia, jotka otettiin joulupöytiimme 1800-luvulla.