Serafim Seppälän kirja Taivaalliset voimat – Enkelit varhaiskristillisyydessä ja juutalaisuudessa esittelee sitä, millaisina enkelit nähtiin ajanlaskumme alkuaikoina ja hieman myöhemminkin Raamatun, kirkkoisien oppien ja apokryfikirjojen mukaan. Kirjan tekijä työskentelee Itä-Suomen yliopiston teologian osaston ortodoksisella puolella systemaattisen teologian professorina. Hän on myös pappismunkki ja hyvin ahkera kirjoittaja. Asiantuntemusta ei siis paljon tarvitse epäillä, eikä myöskään pelätä sitä, että tämä kirja antaisi jotain kepeää, viihteellistä enkelikuvaa, johon on helppo nykyään törmätä. Pääsin siis kerta kaikkiaan oikean asian äärelle, vaikkei tätä kirjaa varmaan olekaan kirjoitettu fiktion tekijöiden tarpeisiin. Keskityn tässä seikkoihin, jotka tuntuvat antoisilta oman kirjoitusprosessini kannalta.
Enkeliä tarkoittavan hepreankielisen sanan merkitys on ’lähettiläs’, arameaksi enkeleitä puolestaan kutsutaan valvojiksi – sana tarkoittaa yhtä lailla tarkkailijaa kuin hereillä pysyjääkin. Enkeleiden tehtävänä on ylistää Jumalaa lakkaamatta, rukoilla ja välittää viestejä Jumalan ja ihmisten välillä, mutta heillä on vanhoissa teksteissä käsitetty olevan monia muitakin tehtäviä, mm. kasveista huolehtiminen. Myös vuodenajoilla ja luonnonilmiöillä katsotaan joissain teksteissä olevan omat enkelinsä. Tutusta suojelusenkelistäkin löytyy mainintoja ja keskustelua siitä, milloin enkeli asettuu ihmisen rinnalle, syntymässä vai kasteessa. Myös langenneiden enkelien vastustaminen mainitaan niiden enkeleiden tehtäväksi, jotka eivät ole langenneet.
Enkelit näyttävät siis tekevän vaikka mitä, ja koska heillä on paljon tehtävää, heitä on paljon. Yleisin käsitys enkelien määrästä on, että heitä on monin verroin ihmisten määrä. Toisaalta enkeleiden määrä ei ilmeisesti ole vakio ainakaan sen käsityksen mukaan, että osa enkeleistä on ikuisia, osa heistä luodaan vain hetkeksi suorittamaan jokin tehtävä. Tai jos tarkkoja ollaan, ns. ikuisetkaan enkelit eivät ole ikuisia, sillä ainoastaan Jumala on luomaton, ja enkelitkin siten luotuja. Enkelien luomisajankohdasta on erilaisia käsityksiä: ajanlaskun taitteen juutalaisen kirjallisuuden mukaan enkelit luotiin joko ensimmäisenä tai toisena päivänä, mutta varhaiskristilliset opinluojat olivat sitä mieltä, että enkelit luotiin jo ennen luomiskertomuksen tapahtumia. No, yksimielisyys vallitsee siitä, että enkelit ovat todella vanhoja ja kuolemattomia, elleivät sitten ole näitä yhden tehtävän enkeleitä.
Kirja tekee selväksi, että enkeleitä ja heidän olemustaan ja olemistaan on todellisuudessa mahdotonta käsittää. Monet kirkkoisät ajattelevat, että enkeleiden jonkinlainen astraalikeho olisi tulta, joskin ehkä hieman eri mielessä kuin me ihmiset tulen käsitämme: ”aineetonta tulta”, ”henkistä tulta” tai esimerkiksi ”henkeä ja tulta”. Enkeleiden on ajateltu olevan myös tehty Jumalan kirkkaudesta ja heijastelevan Jumalan kauneutta. Joka tapauksessa enkeli on aineeton, kehoton olento, joka voi ottaa hahmokseen ihmiskehon halutessaan. Tai no, monet ovat kuvanneet enkeleitä myös jollain lailla aineellisiksi, mutta sillä tavalla, ettei se ole ristiriidassa aineettomuuden kanssa. Tai sitten on sanottu, että enkeli on ruumiiton ihmiseen verrattuna mutta ruumiillinen Jumalaan verrattuna. Tätä kaikkea voi sitten yrittää ymmärtää, mitä se tarkoittaa. Tässä jonkinasteisessa aineettomuudessa on kuitenkin se kätevä piirre, ettei enkelien tarvitse välittää fysiikan laeista liikkuessaan paikasta toiseen.
Enkeleillä on myös oma tahto, he ovat luovia ja voivat tehdä virheitä. Vaikka enkeleiden virheet ovat eri asia kuin ihmisten virheet ja enkelien erehtyminen eri asia kuin ihmisten erehtyminen, on tämä piirre hyvin mielenkiintoinen – mahdollistaahan se myös jo mainitun enkelien lankeamisenkin. Langenneisiin enkeleihin liittyy sitä paitsi paljon muutakin mielenkiintoista kuin se, että muiden enkeleiden pitää taistella heitä vastaan. Ensiksikin vanhoissa uskonnollisissa teksteissä on aivan yleinen ajatus, että enkeleitä on kahdenlaisia, hyviä ja ei niin hyviä. Kabbalan enkelikäsityksen mukaan enkelit on jopa luotu kahtiajakoisesti palveleviksi armon enkeleiksi ja turmeleviksi tuomion enkeleiksi. Kabbalassa katsotaan myös, että jokaisen ihmisen sisässä on sekä hyvä että paha enkeli. Tässä ei voi välttyä siltä, että mieleen tulee populaarikulttuurin kuvastoa, jossa enkeli ja piru juttelevat onnettomalle ihmiselle ja yrittävät houkutella tätä eri suuntiin jossain päätettävänä olevassa asiassa. Eräästä apokryfikirjasta (Henokin kirja) selviää, että langenneita enkeleitä on nähtävästi melkoinen määrä, sillä heille on erikseen rakennettu rangaistuspaikka, jossa he voivat sovittaa syyllisyytensä – siihen tosin menee 10 000 vuotta.
Entäpä itse lankeaminen? Ajanlaskun tienoon juutalaisessa traditiossa asiasta on kaksi näkemystä. Toisen mukaan ylienkelin lankeemus ja ihmisen luominen liittyvät yhteen. Mielenkiintoisempi lankeamisnäkemys on kuitenkin se, että enkelit yksinkertaisesti tulivat maan päälle ja makasivat naisten kanssa. Tästä tarinasta on monenlaisia versioita. Yhdessä niistä enkelit tulivat ihan hyvissä aikeissa maan päälle, sillä heidän aikomuksenaan oli saada ihmiset oppimaan kulttuuria ja järjestystä, mutta he joutuivat nuorten naisten viettelemiksi. Toisessa tarinassa taas enkeli Samael viettelee Eevan, jolloin alkaa raskaus, josta syntyy veljensurmaaja Kain. Varhaisten kirkkoisien mukaan enkelien ja ihmisten yhtymisestä syntyi sen sijaan demoneita. Tämä oli sen laatuinen ongelma, että muinainen vedenpaisumuskin pyrki itse asiassa hävittämään enkeleiden ja ihmisten yhdessä tuottamat sekasikiöt. Sama koskee helvetin tulta: sen alkuperäinen tarkoitus ei ollut kiduttaa ihmisiä ikuisesti vaan sinne oli tarkoitus sijoittaa langenneet enkelit. Nämä eivät ole varhaiskristittyjen yleisimpiä näkemyksiä enkelien lankeamisesta, mutta kylläkin paljon mielenkiintoisempia kuin ajatus siitä, että enkelit vain alkoivat vastustaa Jumalan tahtoa.
Kiintoisa ja itselleni mahdollisesti varsin käyttökelpoinen yksityiskohta ovat vanhat juutalaiset loitsumaljat, muodoltaan lautasmaiset astiat, joita käytettiin ilmeisesti kodin suojeluun. Ja mikä niissä oli suojelevaa? Spiraalimaisesti kirjoitetut loitsut, joilla pyydettiin mm. enkeleiltä apua. Maljoissa oli tietenkin myös rukouksia – ja loitsujen kaltaisia rukouksia –, mutta mielenkiintoista on juuri se, että niissä näkyi kahden uskomusmaailman sekoittuminen.
Vanhojen aikojen kirkkoisät kehittivät enkeleille myös hierarkian, jossa nämä toimivat. Hierarkia toimii perinteiseen tapaan: alempana olevat saavat olla yhteydessä yhtä tasoa ylempänä oleviin. Tämä tarkoittaa sitä, että kolmitasoisessa hierarkiassa ylimmällä tasolla olevat enkelit saavat ohjauksensa suoraan Jumalalta – vaikkeivät voikaan katsoa tähän suoraan tai nähdä täysin, millainen tämä on. Alimmalla tasolla olevat enkelit puolestaan ovat lähimpänä ihmiskuntaa ja hoitavat siksi tehtäviä ihmisten parissa. Yllättävää tässä hierarkiassa on minun mielestäni jo aiemmin tuttu asia: se, että yli- eli arkkienkelit ovat kolmesta tasosta alimmalla. Enkeli on kuitenkin aina enkeli, eikä koskaan alhainen olento – paitsi ehkä langettuaan. Ylimmällä tasolla hierarkiassa ovat valtaistuimet, serafit ja kerubit. Hierarkiassa korkeammalla olevia enkeleitä on määrällisesti vähemmän kuin alemmalla tasolla olevia. Niinpä vaikka tunnemme ylienkeleistä nimeltä yleensä vain Gabrielin, Mikaelin ja Rafaelin, täytyy ylienkeleitä olla yhteensä valtava määrä.
Taivaalliset voimat kertoo näiden asioiden lisäksi mm. käsityksistä siitä, mitä kieltä enkelit puhuvat ja ymmärtävät (jotkut olivat muinoin vakaasti muuten sitä mieltä, että enkelit eivät osaa arameaa) ja siitä, miten enkelit vaikuttivat luostarilaitoksen syntyyn. Teosta voi suositella kaikille, jotka ovat kiinnostuneet siitä, millaisena uskonnolliset tekstit näyttävät enkelit. Itselleni näissä enkelikäsityksissä oli jotain tuttua ja paljon uutta – eikä käsitykseni enkeleistä ole ainakaan enää kovin yksiulotteinen tai yksinkertainen, jos se sitä oli ennen tämän kirjan lukemistakaan.
