Verkostoituminen ei ole koskaan ollut alaani, mutta jonkinlaista sen yrittämistä on ollut havaittavissa viimeksi kuluneen vuoden aikana. Toisten spefikirjoittajien tapaaminen on aina antoisaa, niitä elämän hetkiä, jolloin jollain lailla kokee olevansa kaltaistensa joukossa. On nimittäin ihanaa esimerkiksi päivitellä yhdessä sitä, että tarinassa esiintyvä lohikäärme voi olla joillekuille ylitsepääsemätön ongelma.
Ilmeisesti olen onnistunut verkostoitumisessa jossain määrin, sillä pariltakin ihmiseltä tuli minulle ilmoitus, että tänä kesänä on jälleen Usva-leirejä kirjailija Anne Leinosen kotona Ristiinassa. Ilmoitukseen sisältyi ajatus siitä, että olisi mukavaa, jos minäkin olisin tällä kertaa mukana. Innostuin asiasta heti, ja erinäisen väärän päättelyn ja siitä seuranneen hetkellisen epäonnen jälkeen sain paikan Usvan työleiriltä, joka järjestettiin 18. - 20. tätä kuuta. Sekin valaistui minulle, ettei Ristiina ole Turun suunnalla. Niinpä olin kuin olinkin aikaisin aamulla ensimmäisenä leiripäivänä aivan oikealla puolella Suomea.
Työleirin tarkoituksena oli työskennellä sopiva määrä, tavata muita kirjoittajia, saada palautetta kesken olevasta tekstistä, jos sellaisen oli toisille luettavaksi lähettänyt ja – tämä oli henkilökohtainen tavoitteeni – juoda punaviiniä punaviinistä pitävässä seurassa. Kerrankin pääsin kaikkiin tavoitteisiini! Se on elämässäni noin keskimäärin aika lailla harvinaista.
Leirillä sai luoda oman työskentelytahtinsa, ainoastaan palautesessiot sovittiin oman palauteryhmän kanssa ja ruokailuajat määrättiin ylemmältä taholta (niistä voi todeta, että ne oli ajoitettu täydellisellä tavalla niin, ettei nälkä käynyt kertaakaan mielessä – ja ruoka oli myös erittäin maistuvaa). Palauteryhmässäni perehdyttiin varsin pitkällisesti jokaiseen käsiteltävänä olevaan tekstiin ja ihasteltiin sitä, kuinka erilaisia tekstejä ryhmän kirjoittajat olivat työstämässä. Itse sain palautetta, josta osa tuleekin pian hyödynnettyä keskustelussa olleen novellin työstämisessä. Palaute sulaa vielä erään toisen, ei-kirjallisen projektini vuoksi ensi viikkoon ja sitten se pääsee antamaan parantavia aineksia tekstiini.
Leirin osallistujalista oli siinä mielessä itselleni mukava, että jotkut osallistujista olivat ennestään tuttuja Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien kurssipäiviltä ja syysleiriltä viime syksyltä mutta joukossa oli myös uusia tuttavuuksia. Niinpä sai vaihtaa ennestään tuttujen kanssa kuulumiset ja samalla saattoi laajentaa tuttujen kirjoittajien verkostoaan.
Entäs se työskentely sitten? Työleiri kuulostaa ankaralta raatamiselta. Itselleni – ja varmasti monille muillekin – se oli kuitenkin vapaata kaikesta muusta, jotta voi keskittyä vain kirjoittamiseen. Itse olin tyytyväinen, että sain työstettyä raakatekstiä arviolta noin viisi sivua. Tosin sen katsominen oli mielenkiintoinen kokemus, sillä viimemmäksi olen tehnyt kolmatta editointiversiota ensimmäisestä antologiaan pääsevästä novellistani, ja toki loppusilausta vailla olevan tekstin läpi käyminen tuntuu hieman erilaiselta kuin ensimmäisen hapuilevan version ihmettely saman tien, kun sen on juuri saanut näpyteltyä ruudulle. Toisaalta juuri siinähän konkretisoituu se, että teksti tosiaan muokkautuu ja että siinä hapuilevassa versiossakin voi olla ainesta, joka muuttuu joksikin ajan kanssa.
Lisäksi voin kuitenkin olla ylpeä itsestäni, sillä kirjoitin kohtauksen, joka vaati hieman henkistä ponnistelua. Siis sellaisen, jossa tietää, mitä tulee tapahtumaan mutta jonka laittaminen näkyville ylittää jonkinlaisen kynnyksen. Tosin tässä tapauksessa olen ilmeisesti muuttunut ujommaksi, sillä löysin juuri laatikoistani ikivanhoja tekstejä, joissa käsiteltiin samankaltaista asiaa aivan muitta mutkitta (muistikuvaa ujoilu-tuskailusta niitä tekstejä kirjoittaessa ei ole, mutta myönnetään,että onhan pinnistely saattanut unohtuakin). Vanhoja tekstejäni kaivellessani huomasin senkin, että olen kirjoittanut aivan samoista aiheista jo lukioikäisenä. Eikö vieläkään kaikki klassisista saduista, teenjuonnista ja sukupuolisesta kanssakäymisestä ole sanottu? No, ei tietenkään. Sitä paitsi ainahan voin kuvitella, että minulla on nyt näistä asioista enemmän sanottavaa kuin yli kaksi vuosikymmentä sitten. Niin, ja tietysti rakkaudesta. Siitä vasta kuvittelen sanottavaa olevankin...
Ensimmäinen Usva-leirini oli mukava kokemus. Kun kirjoittamisasioille on varattu aikaa, ne alkavat myös kehittyä päässä aivan eri tavalla. Niinpä leirin jälkeen aivoni ovatkin olleet tekstien suhteen ideoivammat kuin pitkään aikaan. Pian minulla onkin taas onneksi paremmin aikaa myös kirjoittamiseen, vaikka nyt meneillään olevan, ei kirjoittamiseen liittyvän projektin jälkeen alkaakin pian toinen, vielä isompi, ei kirjoittamiseen liittyvä projekti. Mutta tätä sanotaan kai elämäksi – ja juuri elämähän antaa yllättävissäkin paikoissa ideoita ja syitä kirjoittaa.
