keskiviikko 16. elokuuta 2017

Päivä Worldconissa, osa 2

Worldconini jatkui paneelilla, jonka otsikko oli Built Upon the Shoulders of Giants. Sinne eivät sitten mahtuneetkaan kaikki halukkaat paikalle, mutta onneksi osasin mennä ajoissa jonottamaan. Paneelin aihepiiri vaikutti kiintoisalta: minkälainen kuvitteellinen maailma erottuu edukseen kaikkien spefistien luomien kuvitteellisten maailmojen joukosta? Aihe kiinnosti kovastikin, sillä oman spefimaailmani luominen on valtavasti kesken. Sitten tulin huomanneeksi, että kuinkas ollakaan, yksi paneelin keskustelijoista sattui luomaan ehkä tällä hetkellä suosituimman fantasiamaailman, jossa lohikäärmeet ovat palanneet ja taistellaan rautavaltaistuimesta. Ei siinä sitten auttanut muu kuin tehdä päätös, että menee sen verran ajoissa jonottamaan, että jollain lailla on mahdollisuus päästä saliin sisälle. No, myönnettäköön, että ei se Martinin näkeminen ja kuuleminen nyt minua varsinaisesti haitannutkaan, jonkinasteisena faninakin kun itseäni pidän. Paneelin muut osallistujat olivat Jon Oliver, joka johti keskustelua, Alex Acks ja Jeffrey A. Carver.

Mutta millainen paneelin sisältö sitten oli? Antoiko se käyttökelpoisia vinkkejä maailmanrakennukseen? Itse asiassa paneelia kuunnellessa tuntui siltä, että se oli unohtanut varsinaisen näkökulmansa aiheeseen. Aivan fiksuja keskusteltiin silti. Martin puhui samasta asiasta, joka mainittiin jo aiemmin Worldconissa kuuntelemassani paneelissa: henkilöt tulevat ennen maailmaa. Myös Oliver totesi, että asioiden kertominen henkilöhahmojen kautta, henkilöhahmot edellä, saa hänet lukijana pysymään mukana myös maailmassa, josta tarina kertoo. Tähän liittyen Acks muistutti, että henkilöhahmot ovat yhteydessä maailmaan ja käyvät sen kanssa vuoropuhelua. Jos henkilöhahmoista ei välitä, ei lue eteenpäin. Onkin siis hyvä muistaa, että vaikka maailmanluominen on varmasti tärkeää, vielä tärkeämpää on todellakin saada lukija kiinnostumaan henkilöistä, jotka maailmassa asuvat.

Keskusteluaiheena oli myös fiktiivisen maailman taikuusjärjestelmän luominen. Martinia tällainen tuntui ärsyttävän, sillä hän sanoi suoraan vastustavansa sitä. Hänestä taikuuden pitää yksinkertaisesti olla vaarallista. No, voimme jokainen arvioida, kuinka hyvin hän on onnistunut tätä vaarallisuutta omassa tuotannossaan toteuttamaan. Taikuuden käsittely johti keskusteluun fysiikan lakien taipumisesta. Paneeli keskusteli sitä, että tiedekin muuttuu koko ajan. Martin oli yksinkertaisesti sitä mieltä, että science fiction -kirjoittajat ovat ottaneet genrensä science-osuuden liian vakavasti. Se voi toki olla totta, mutta ymmärrän senkin mieltymyksen, että kuvitteellinen maailma halutaan jollain lailla pohjata siihen, mikä luonnontieteen käsitysten mukaan on mahdollista. Itse en ole kovin syvällä luonnontieteellisessä ajattelussa, mutta samalla tavalla en esimerkiksi halua joustaa kaikista historiallisista tosiseikoista, kun kirjoitan jonkinlaista vaihtoehtohistoriaa, jossa tosin on mukana aika paljon muitakin spefielementtejä.

Yleisössä oli joku muukin huomannut, ettei paneeli oikeastaan keskustellut siitä, mistä sen odotettiin keskustelevan. Siksipä yleisökysymyksenä esitettiin, mikä tekee fiktiivisestä maailmasta sellaisen, että se eroaa muista fiktiivisistä maailmoista. Valitettavasti vastaukset olivat minusta aika ympäripyöreitä. Oliver totesi, ettei maailma saa olla liian monimukainen eikä liian yksinkertainen. Martin puolestaan kehotti tekemään maailmasta omansa, vaikka sen taustalla olisikin elementtejä olemassaolleista yhteiskunnista. Esimerkkinä oli Hadrianuksen valli, joka on tietenkin tunnistettavissa Tulen ja jään laulu -romaanisarjan muurista, joka on kuitenkin omanlaisensa.

Kaikesta asianviereisyydestä huolimatta maailmanrakennuspaneeli oli aivan mielenkiintoinen. Sen jälkeen minulla olikin hyvää aikaa harhailla vielä hieman ja päätyä lopulta kuuntelemaan suomenkielistä paneelia Paranormaali suomifantsu, jossa keskustelijoina olivat puheenjohtaja Matti Järvinen sekä kirjailijat Sini Helminen, Elina Pitkäkangas, Elina Rouhiainen ja Anna Hallava. Paneeli keskusteli mm. siitä, miten panelistien kirjojen henkilöhahmoista on rakennettu rosoisia, ei-kiiltokuvamaisia. Sekä Rouhiainen että Hallava kertoivat, että heidän ensimmäisten kirjojensa päähenkilöt tulivat heille kuin annettuina, kokonaisina, valmiina. Hallavan kohdalla se oli luonnollista, koska hänen henkilöhahmonsa Ofelia on parodia hänestä itsestään teini-iässä. Pitkäkangas puolestaan kertoi, että hänen ärsyyntymistä paljon aiheuttanut henkilöhahmonsa Inka Kuura-trilogiasta on kirjoitettu aluksi pitkälti fiilispohjalta. Pitkäkangas oppii tuntemaan henkilöhahmonsa kirjoitusprosessin edetessä.

Koska paneelin aiheena oli paranormaali romantiikka, esiin nostettiin kysymys siitä, miten rakkautta voi käsitellä niin, ettei se tunnu lukijoista banaalilta. Siihen Rouhiainen totesi, että kun lähtee liikkeelle henkilöhahmoista ja heidän tunteistaan, välttää banaaliuden, sillä heille heidän kokemansa rakkaus ei ole banaalia. Helminen puolestaan vastasi kysymykseen todellisen romantikon tavoin: rakkaus on maagista, ja siitä tulee banaalia ainoastaan, jos siitä kirjoittaa realistisesti.

Paranormaalin romantiikan jälkeen oli toisen tärkeän tapaamishetken vuoro. Olen mukana Stk:n kirjoittajaringissä, ja rinkimme viidestä jäsenestä neljä kokoontui messukeskuksen Fazerin kahvilassa keskustellakseen hetken kirjoittamisesta. Oli hauska saada kasvot sille rinkiläiselle, jota en aiemmin ollut tavannut ja nähdä vanhoja tuttuja. Worldconin saldo oli lopulta liuta miellyttäviä muistoja ja 11 kirjaa. Syksyn pimeinä tunteina ei sitten ainakaan ensimmäisenä iltana lukeminen lopu.

tiistai 15. elokuuta 2017

Päivä Worldconissa, osa 1

Arvoin jonkin verran, lähdenkö käymään Helsingissä sunnuntaina päättyneessä Worldconissa, mutta onneksi ihminen, jonka mielipiteeseen luotan, tokaisi, että mene vain jos on mahdollisuus. No, mahdollisuus oli, ja niinpä nousin viime lauantaina junaan uudessa kotikaupungissani Vaasassa aamulla kello 5.54 ja palasin kotiin seuraavana yönä kello 2.25 takanani hieno päivä hienojen ihmisten seurassa. Niin, ja näin myös George R.R. Martinin, vaikka tarkoitukseni ei ollutkaan änkeä itseäni varta vasten miestä katsomaan.

Olin etukäteen kuullut, että Worldconissa oli kovasti ruuhkaa ja että ihmiset käyttivät puolet ajastaan siihen, että jonottivat haluamiinsa paneeleihin ja muihin ohjelmanumeroihin. Tästä syystä ajattelin, että käytän aikani lähinnä hengaamiseen ja kirjojen osteluun. Mutta kuinka ollakaan, huomasin tunkevani itseäni kuuntelemaan ohjelmaa melkein heti ovesta sisään päästyäni. Ehkä se oli ihan viisastakin, maksoihan päivälippu 50 euroa.

Ensiksi olin kuuntelemassa paneelia nimeltä My First Novel – How to get Started. Se sopi itselleni kuin nenä päähän, sillä tarkoitukseni on todellakin aloittaa romaanin työstäminen (määrätietoisempi suunnittelu ensiksi ja sitten kirjoittaminen) heti, kun pääsen irti tällä hetkellä vielä hieman kiireellisemmästä novelliprojektista. Paneelin puheenjohtajana toimi Elizabeth Bear ja panelisteina olivat Mary Robinette Kowal, Erika Vik, Walter John Williams ja Karen Lord. Keskustelu oli varsin kiinnostava, ja se vahvisti tietenkin sitä ajatusta, että jokaisella on omat tapansa kirjoittaa ja motivoida itseään. Onkin aivan hyvä muistaa, että monenlainen tapa toimia voi olla hyvä.

Williams muistutti, että suunnittelu auttaa kirjoittaa, mutta lopulta jokaisen, joka aikoo kirjoittaa, on vain istuttava alas ja kirjoitettava. Vik kuvasi inspiraation odottamista hauskimmalla tavalla, jonka olen koskaan kuullut: Inspiraatio on kuin mies, joka ei koskaan saavu treffeille tai jos saapuu, hän tulee niin myöhässä, että odottajan on kuitenkin ennen sitä keksittävä jotain muuta tekemistä. Toisaalta, kun inspiraatio viimein saapuu, se on kuin se maailman ihanin mies, jonka edessä voi todeta vain: ”Oh my God!” Niin, ja sehän tiedetään, ettei sellainenkaan olotila välttämättä vie oikeaan suuntaan…

Koska kirjoittaminen voi – kuten paneelikin totesi – olla helppoa ja ihanaa, myös tuskastuttavaa ja saada lopulta kyllästymään omaan tarinaan kuoliaaksi, keskusteltiin siitä, miten ongelmatilanteissa pääsee eteenpäin. Lord piti erityisen tärkeänä sitä, että tarina kertoo hyvästä henkilöhahmosta, jonka tarina on vahva. Henkilöhahmojen merkitystä onkin vaikea sivuuttaa. Ihmisinä me kiinnostumme ihmisistä – tai muista inhimillisenkaltaisista olennoista – ja heidän tunteistaan ja kokemuksistaan. Itse en esimerkiksi usko, että tarinan maailma, oli se sitten miten mielenkiintoinen tahansa, voisi koskaan olla yhtä kiinnostava kuin mielenkiintoisesti rakennettu henkilöhahmo. Kowal kertoi masennuskokemuksistaan. Hänellä oli vaikeuksia hahmottaa, johtuiko kirjoittamisen takkuaminen masennuksesta vai tekstissä itsessään olevasta ongelmasta. Omalla kohdallaan hän oli huomannut erilaisten sanalaskurien toimivan, kun piti saada tekstiä aikaiseksi, ja hän mainitsikin 4 the Words -pelin, jossa kirjoittaja taistelee kirjoittamiensa sanojen määrällä erilaisia hirviöitä vastaan. Kuulostaa varsin sopivalta spefistille. Kowal piti myös omien aivojen ulkopuolella olevaa pakotetta erittäin hyödyllisenä asiana, kun jokin teksti pitää saada valmiiksi. Vik puolestaan muistutti, että kun kirjoittaminen on sellaisessa vaiheessa, ettei niskaan vielä hengitä kustantamon deadline, kannattaa asettaa itselleen aikarajoja, jotka eivät ole turhan tiukkoja ja nauttia kirjoittamisesta. Williams muistutti tukiryhmien hyödyllisyydestä. Niiden merkitystä voi tuskin kukaan kirjoittaja kiistääkään.

Omasta näkökulmastani varsin mielenkiintoinen kysymys oli, miten kirjoittamisen painetta voi sietää käydessään kokopäivätyössä. Tähänkin paneelissa tuli monenlaisia ratkaisuja lähtien siitä, että kirjoittaa pari tuntia illassa, siihen, että käyttää lounastuntinsa työssä romaanin väkertämiseen. Kowal esitti varsin käyttökelpoisen idean: tehdessään tylsiä kotitöitä, kuten tiskatessaan, kirjoittaja voi miettiä tekstiään, sitä, mikä on viisainta, mitä hänen henkilöhahmonsa voisi seuraavaksi tehdä, ja kun kotitöistä on päästy, voi kirjoittaminen alkaa. Kowal teki myös hyvän huomion siitä, että aamulla ihminen on vapaampi muista elämänsä narratiiveista, joten silloin aivoilla on paremmat olosuhteet työskennellä vaikkapa romaanikäsikirjoituksen eteen. Tämä on varmasti totta, mutta ikävä kyllä itselläni ei ole useinkaan aamuisin mahdollisuutta istua työstämään tekstiä, ellen halua herätä luontaiselle rytmilleni luonnottoman aikaisin. Vinkki on kuitenkin varsin käyttökelpoinen viikonloppuja ajatellen.

Tämän antoisan ohjelmanumeron jälkeen olikin hyvä suunnata tapaamaan jyväskyläläisiä spefikirjoittajia ja syömään hieman kananuijia. Kävin seuraamassa vielä kahta muuta paneelia, mutta niistä kerron enemmän seuraavassa postauksessa. Silloin selviää sekin, miten ihmeessä päädyin kaikesta ennakkovälinpitämättömyydestäni huolimatta jonottamaan sitä, että saisin kuulla, mitä George R.R. Martinilla on sanottavaa.

maanantai 7. elokuuta 2017

Arsenikki tappaa talossa ja puutarhassa

Joskus kauan sitten, eli yli 20 vuotta sitten näin Jyväskylän kaupunginteatterissa näytelmän Arsenikkia ja vanhoja pitsejä. Se lienee ensikosketukseni arsenikkiin. Mitään kovin fyysistä kosketusta tähän myrkkyyn tai kokemusta siitä en kaipaa, mutta epäilemättä sitä tulee hyödynnettyä jossain 1800-luvulle sijoittuvassa tarinassani jossain vaiheessa – ja itse asiassa sillä on ollut jo pieni rooli eräässä novellissani, joka tosin ei sijoitu 1800-luvulle. Siksipä on mainiota, että Tieteen Kuvalehti Historia (9/2017) tarjoaa perustiedot myrkystä artikkelissaan Arsenikki oli näkymätön tappaja.

Arsenikki oli jännittävä aine. Sen saattoi ulkonäön puolesta helposti sekoittaa vehnäjauhoon tai leivinjauheeseen, se maksoi mitättömän vähän (teekupin hinnalla sai 15 grammaa arsenikkia, ja sillä saattoi tappaa 50 ihmistä) eikä sen ostamiseen ollut rajoituksia. Sen kuviteltiin olevan ihmeaine ja siksi sitä laitettiin joka paikkaan: sampoohon hidastamaan kaljuuntumista, saippuaan tekemään ihosta sileä ja vaalea, lääkejuomiin parantamaan hedelmällisyyttä ja väriaineisiin korostamaan vihreää väriä. Sitä sai ostaa jauhemuodossa tai palana, josta saattoi leikata sopivan määrän jauhettavaksi. Yleinen käyttötarkoitus oli rottien ja tuholaisten torjunta.

Murhaamistarkoitukseen arsenikki oli mitä mainioin, koska ennen 1840-lukua sen olemassaoloa murhan uhrin elimistössä ei osattu selvittää ja lisäksi arsenikkimyrkyksen oireet olivat niin lähellä koleran oireita, että varsinkin koleraepidemioiden aikaan arsenikkimyrkytykset menivät täydestä kolerana: uhrin mahaa polttivat kivut, hän oksenteli ja ripuloi rajusti vetistä samealta riisivedeltä näyttävää ripulia. Mikä parasta, arsenikkimyrkytykseen ei kuollut heti, vaan jos murhaaja annosteli myrkyn taitavasti, kuolemiseen meni useampia päiviä. Siinä sitä sitten ehti kouristella ja saada verenkiertohäiriöitä näiden muiden oireiden lisäksi ennen kuin viikatemies tuli. Arsenikkimyrkytys oli helppo tulkita myös punataudiksi, lavantaudiksi, pilkkukuumeeksi tai ruokamyrkytykseksi.

Ikävä kyllä arsenikki tappoi muutoinkin kuin tarkoituksellisesti. Juuri sekoittuminen leivonta-aineisiin aiheutti kuolemantapauksia: ei tarvittu kuin kolmasosagramma arsenikkia kakkutaikinaan, ja aikuiselta mieheltä lähti henki. Se, ettei arsenikki maistunut miltään, oli vahingon sattuessa huono asia ja murhaa haluavalle hyvä. Lämpimässä nesteessä arsenikki liukeni täysin huomaamattomaksi. Kylmässä nesteessä tai ruuassa sen saattoi sen sijaan havaita ja välttyä myrkytykseltä.

Ehkä kaikista kauheinta arsenikissa ja sillä murhaamisessa oli kuitenkin se, että monet sekoittivat omien lastensa ruokaan arsenikkia hankkiakseen rahaa näiden kuolemalla. Työläiset olivat perustaneet ammattiyhdistyksiä, ja näiden kautta saattoi pientä vuosimaksua vastaan saada hautausyhdistyksen vakuutuksen, jonka tarkoituksena oli kustantaa kohtuuhintaiset hautajaiset, jos kuolema korjasi vakuutuksen ottajan tai tämän omaisen. Lapsen kuollessa vanhemmat saivat hautausyhdistykseltä kolmesta neljään puntaa. Lapsen hautajaiset oli kuitenkin mahdollista kustantaa yhdelläkin punnalle, joten… joidenkuiden mielestä omien lasten tappaminen rahanhankintamielessä oli järjellistä toimintaa.

Tämä ongelma oli tiedossa ja ilmeisesti yllättävänkin laaja, mutta mitäpä viranomaiset kykenivät tekemään, kun arsenikkimyrkytystä ei osattu todeksi näyttää. Toki arsenikkimyrkytysepäilyjä vietiin oikeuteen ennen kuin arsenikin määrää kuolleen elimistössä osattiin millään tavoin mitata. Juuri eräs tällainen oikeudenkäynti, jossa murhaaja vapautettiin (hän todellakin oli murhaaja, koska tunnusti tekonsa 12 vuotta oikeudenkäynnin jälkeen), sai brittikemisti James Marshin kehittämään vuonna 1836 testin, joka selvitti ruumiista otetun kudosnäytteen avulla, miten paljon vainajan elimistössä oli arsenikkia.

Marshin koe toimi seuraavalla tavalla: Jos jotakuta epäiltiin arsenikkimyrkytyksen uhriksi, hänen mahalaukustaan tai ihostaan otettiin kudosnäyte. Tislauspulloon laitettiin sinkkijauhetta, rikkihappoa ja tämä kudosnäyte. Kudoksessa oleva arsenikki sai aikaan sen, että tilauspulloon muodostui arsiinikaasua (arsiinivetyä), joka on myrkyllistä. Tislauspullosta arsiini meni lasiputkeen, ja siellä se hajosi kuumennettaessa kahdeksi aineeksi: vedyksi ja arseeniksi. Lasiputken päähän asetettiin viileä pinta, ja kun kaasuuntunut arseeni jälleen sen kohdatessaan tiivistyi toiseen olomuotoon, syntyi tuolle pinnalle peilimäinen metallikalvo. Syntynyttä peilipintaa verrattiin sitten erilaisia arsenikkipitoisuuksia sisältäviin peilipintoihin ja saatiin selville, paljonko arsenikkia vainajan ruumiista otettu kudosnäyte sisälsi.


Vaikuttavalta ja vakuuttavalta kuulostava testi saapui oikeussaleihin vuonna 1840, mutta se ei vielä taannut sitä, että murhaajat olisivat jääneet kiinni. Lääkärit olisivat nähtävästi tarvinneet lisää kemistintaitoja, koska heidän kykynsä eivät riittäneet testin tulkitsemiseen tai ainakaan tulosten selittämiseen riittävän selkeästi jurylle. Se ei nimittäin riittänyt, että osasi nähdä testin tulokseksi sen, että vainajan elimistössä oli ollut arsenikkia. Myös myrkyn määrällä oli väliä, koska arsenikitonta brittiä oli tuolloin vaikea löytää – arsenikkiahan sai kroppaansa lähes kaikkialta 1800-luvun Britanniassa. Ja juuri tässä lääkäreillä oli ongelmia: he eivät osanneet tehdä selväksi jurylle, jos itselleenkään, millaisia määriä arsenikkia uhrin ruumiissa oli.

Kehittyneemmän, tai ainakin helpommin toteutettavan ja ilmeisesti myös tulkittavan arsenikkitestin kehitteli vuonna 1841 kemisti Saksasta, Hugo Reinsch. Hänen testiään varten tarvittiin vainajasta ihonäyte, joka pistettiin kuumenemaan suolahappoliuokseen. Kun oli kulunut 30 minuuttia, otettiin kupariliuska ja laitettiin se liuokseen. Sitten katsottiin, alkoiko kuparin pintaan muodostua tummanharmaa metallikalvo – se nimittäin kertoi siitä, että näytteessä oli arsenikkia.

Testit vaikuttivat osaltaan siihen, että arsenikkimurhien kulta-aika päättyi, vaikkeivät ne heti tällä myrkyllä murhaamista lopettaneetkaan. Arsenikkimurhaajien kaikkien tietoon tulleet oikeudenkäynnit ja teloitukset olivat myös yksi syy siihen, ettei arsenikilla murhaaminen houkuttanut enää niin paljon. Kuuluisimpia, ellei kuuluisin, arsenikkimurhaaja oli oletettavasti 21 ihmistä tappanut Mary Ann Cotton, joka hirtettiin rikostensa seurauksena maaliskuussa 1873.

Arsenikkimurhat saivat myös viranomaiset huolestumaan, eikä arsenikin hankkiminen 1800-luvun loppupuolella voimaan tulleiden uusien lakien jälkeen ollutkaan yhtä helppoa kuin ennen. Jos asiakas osti arsenikkia, oli kauppias velvoitettu kirjaamaan ylös ostajan nimen ja ostoksen syyn. Tämä ei tosin toteutunut aivan toivotulla tavalla. Arsenikki itsessään värjättiin väriaineella sen havaitsemisen helpottamiseksi – tai voisi paremminkin kuvitella, että siksi, ettei se menisi niin helposti sekaisin vaikkapa jauhojen kanssa. 1868 arsenikin saantia rajoitettiin myös siten, ettei sitä enää voinut ostaa tavallisista kaupoista, vaan ainoastaan apteekeista ja maali- ja kemikaliokaupoista.

Vaikka mikään yksittäinen syy tai toimenpide ei saanut arsenikkimurhia loppumaan, aineen ajateltiin 1900-luvun alkaessa olevan menneisyyden vitsaus. Tästä voimme toki olla onnellisia, vaikka turha nykyihmisen on toisaalta viktoriaanisille myrkyille naureskella tai niitä kammoksua – elämmehän mekin koko ajan myrkkyjen keskellä. 1800-luvusta kirjoittavalle arsenikissa on kuitenkin jonkinlainen kauhuromanttinen hehku: kuinka ihastuttavan helppoa henkilöhahmon onkaan terästää tee jollain tappavalla...

torstai 27. heinäkuuta 2017

Ensimmäistä kertaa usvaisella leirillä

Verkostoituminen ei ole koskaan ollut alaani, mutta jonkinlaista sen yrittämistä on ollut havaittavissa viimeksi kuluneen vuoden aikana. Toisten spefikirjoittajien tapaaminen on aina antoisaa, niitä elämän hetkiä, jolloin jollain lailla kokee olevansa kaltaistensa joukossa. On nimittäin ihanaa esimerkiksi päivitellä yhdessä sitä, että tarinassa esiintyvä lohikäärme voi olla joillekuille ylitsepääsemätön ongelma.

Ilmeisesti olen onnistunut verkostoitumisessa jossain määrin, sillä pariltakin ihmiseltä tuli minulle ilmoitus, että tänä kesänä on jälleen Usva-leirejä kirjailija Anne Leinosen kotona Ristiinassa. Ilmoitukseen sisältyi ajatus siitä, että olisi mukavaa, jos minäkin olisin tällä kertaa mukana. Innostuin asiasta heti, ja erinäisen väärän päättelyn ja siitä seuranneen hetkellisen epäonnen jälkeen sain paikan Usvan työleiriltä, joka järjestettiin 18. - 20. tätä kuuta. Sekin valaistui minulle, ettei Ristiina ole Turun suunnalla. Niinpä olin kuin olinkin aikaisin aamulla ensimmäisenä leiripäivänä aivan oikealla puolella Suomea.

Työleirin tarkoituksena oli työskennellä sopiva määrä, tavata muita kirjoittajia, saada palautetta kesken olevasta tekstistä, jos sellaisen oli toisille luettavaksi lähettänyt ja – tämä oli henkilökohtainen tavoitteeni – juoda punaviiniä punaviinistä pitävässä seurassa. Kerrankin pääsin kaikkiin tavoitteisiini! Se on elämässäni noin keskimäärin aika lailla harvinaista. Leirillä sai luoda oman työskentelytahtinsa, ainoastaan palautesessiot sovittiin oman palauteryhmän kanssa ja ruokailuajat määrättiin ylemmältä taholta (niistä voi todeta, että ne oli ajoitettu täydellisellä tavalla niin, ettei nälkä käynyt kertaakaan mielessä – ja ruoka oli myös erittäin maistuvaa). Palauteryhmässäni perehdyttiin varsin pitkällisesti jokaiseen käsiteltävänä olevaan tekstiin ja ihasteltiin sitä, kuinka erilaisia tekstejä ryhmän kirjoittajat olivat työstämässä. Itse sain palautetta, josta osa tuleekin pian hyödynnettyä keskustelussa olleen novellin työstämisessä. Palaute sulaa vielä erään toisen, ei-kirjallisen projektini vuoksi ensi viikkoon ja sitten se pääsee antamaan parantavia aineksia tekstiini.

Leirin osallistujalista oli siinä mielessä itselleni mukava, että jotkut osallistujista olivat ennestään tuttuja Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien kurssipäiviltä ja syysleiriltä viime syksyltä mutta joukossa oli myös uusia tuttavuuksia. Niinpä sai vaihtaa ennestään tuttujen kanssa kuulumiset ja samalla saattoi laajentaa tuttujen kirjoittajien verkostoaan.

Entäs se työskentely sitten? Työleiri kuulostaa ankaralta raatamiselta. Itselleni – ja varmasti monille muillekin – se oli kuitenkin vapaata kaikesta muusta, jotta voi keskittyä vain kirjoittamiseen. Itse olin tyytyväinen, että sain työstettyä raakatekstiä arviolta noin viisi sivua. Tosin sen katsominen oli mielenkiintoinen kokemus, sillä viimemmäksi olen tehnyt kolmatta editointiversiota ensimmäisestä antologiaan pääsevästä novellistani, ja toki loppusilausta vailla olevan tekstin läpi käyminen tuntuu hieman erilaiselta kuin ensimmäisen hapuilevan version ihmettely saman tien, kun sen on juuri saanut näpyteltyä ruudulle. Toisaalta juuri siinähän konkretisoituu se, että teksti tosiaan muokkautuu ja että siinä hapuilevassa versiossakin voi olla ainesta, joka muuttuu joksikin ajan kanssa.

Lisäksi voin kuitenkin olla ylpeä itsestäni, sillä kirjoitin kohtauksen, joka vaati hieman henkistä ponnistelua. Siis sellaisen, jossa tietää, mitä tulee tapahtumaan mutta jonka laittaminen näkyville ylittää jonkinlaisen kynnyksen. Tosin tässä tapauksessa olen ilmeisesti muuttunut ujommaksi, sillä löysin juuri laatikoistani ikivanhoja tekstejä, joissa käsiteltiin samankaltaista asiaa aivan muitta mutkitta (muistikuvaa ujoilu-tuskailusta niitä tekstejä kirjoittaessa ei ole, mutta myönnetään,että onhan pinnistely saattanut unohtuakin). Vanhoja tekstejäni kaivellessani huomasin senkin, että olen kirjoittanut aivan samoista aiheista jo lukioikäisenä. Eikö vieläkään kaikki klassisista saduista, teenjuonnista ja sukupuolisesta kanssakäymisestä ole sanottu? No, ei tietenkään. Sitä paitsi ainahan voin kuvitella, että minulla on nyt näistä asioista enemmän sanottavaa kuin yli kaksi vuosikymmentä sitten. Niin, ja tietysti rakkaudesta. Siitä vasta kuvittelen sanottavaa olevankin...

Ensimmäinen Usva-leirini oli mukava kokemus. Kun kirjoittamisasioille on varattu aikaa, ne alkavat myös kehittyä päässä aivan eri tavalla. Niinpä leirin jälkeen aivoni ovatkin olleet tekstien suhteen ideoivammat kuin pitkään aikaan. Pian minulla onkin taas onneksi paremmin aikaa myös kirjoittamiseen, vaikka nyt meneillään olevan, ei kirjoittamiseen liittyvän projektin jälkeen alkaakin pian toinen, vielä isompi, ei kirjoittamiseen liittyvä projekti. Mutta tätä sanotaan kai elämäksi – ja juuri elämähän antaa yllättävissäkin paikoissa ideoita ja syitä kirjoittaa.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

On hauska leikkiä runoilijaa

Lukutila-tapahtumassa oli paitsi luento- ja paneeliohjelmaa, myös työpajoja. Hetkellisestä mielijohteesta pujahdin mukavuusalueeni ulkopuolelle, Petri Turusen vetämään runotyöpajaan, jonka otsikko oli Korvien välin, keuhkojen välin ja jalkojen välin poetiikkaa. Kiehtova, ehkä hieman arvoituksellinenkin otsake piti sisällään järjen ja tunteet kuin Jane Austenin romaanissa ja niiden lisäksi vielä libidon.

Ensin kuitenkin pohdittiin, millaista runouden tai kaunokirjallisuuden yleensä pitäisi olla. Kun kirjoittaa itse, on hyväkin olla jokin käsitys siitä, mikä on kirjallisuudessa tärkeää. Pohdin asiaa seuraavasti:

Kaunokirjallisuuden pitää tuntua, se ei saa olla niin vaikeaa, ettei siitä tajua mitään vaan sen pitää iskeä tunteeseen. Jos se on oikein hyvää, siitä aukeaa loputtomasti uusia tasoja ja sitä voi lukea uudelleen ja uudelleen siitä nautinnosta, että se on joko kaunista tai rumaa tai mitä tahansa mutta kuitenkin sellaista, ettei se jätä kylmäksi.

Niin, minun on vaikea kuvitella kirjallisuutta, joka ei herätä tunteita. Minussa tietotekstikin herättää yleensä tunteita, ja jos kaunokirjallisuus on tunnekylmää, ei sillä taida paljon mitään tehdä.

Runotyöpajassakin tuli esiin ajatus, että runous on nimenomaan tunteiden sanoittamista. Mutta Turusen esittelemässä mallissa lyyriseen minään liittyy paitsi tuo keuhkojen väli (tunteet ja sydän), myös korvien väli (aivot, äly ja järki) ja jalkojen väli (libido ja vietit). Näitä asioita voidaan ajatella myös kolmena erilaisena temperamenttina (älyllinen, tunteellinen ja fyysinen/kehollinen/eroottinen) tai kolmena erilaisena näkökulmana todellisuuteen (älyllinen, tunteellinen ja fyysinen/kehollinen/eroottinen). Teorian mukaan yksikään näistä tekijöistä ei saisi nousta runossa diktaattoriksi eikä sekään ole ideaali, että jokaista niitä olisi hyödynnetty yhtä paljon. Jonkinlaista epätasapainoista tasapainoa siis haetaan.

Kaikissa näissä osatekijöissä on vahvuutensa ja heikkoutensa. Korvien välin vahvuuksia tai positiivisia puolia ovat mm. järjen valo, huumori ja mielikuvitus sekä uteliaisuus. Sen heikkouksia tai negatiivisia puolia ovat puolestaan esimerkiksi kuivuus, ikävystyneisyys, nokkeluus ja liian yksityiset kielikuvat tai kielileikit. Liikaa korvien väliin keskittyminen voi johtaa myös norsunluutornirunouteen. Keuhkojen välin positiivisia puolia ovat mm. intohimoisuus, vilpittömyys, iholle ja ihon alle meneminen ja myötäelämisen kyky. Negatiivisiin puoliin kuuluvat sen sijaan vaikkapa siirappisuus, pelossa, inhossa ja itsesäälissä vellominen ja tunteiden yksitotisuus. Jalkojen välin vahvuuksia ovat tietenkin esimerkiksi seksuaalinen energia, elämänilo, aistillisuus, rehevä, mehukas kielenkäyttö ja positiivinen kiimaisuus. Miinuspuolia jalkojen välillä ovat mm. maljan ylivuotaminen, tarkoituksellinen rivous ja liiallinen häveliäisyyden tunne.

Luimme ääneen melkoisen määrän runoja, jotka edustivat eri lyyrisen minän palasta: Bo Carpelania, Fernando Pessoaa, Henriikka Tavia, Katri Valaa, Edith Södergrania, Sapfoa... Ja sitten pääsimme itse kirjoittamaan. Saimme kolmea eri väriä post it -lappuja, joille kirjoitimme irrallisia säkeitä. Keltaisille lapuille kirjoitettiin järkisäkeitä, oransseille tunnesäkeitä ja pinkeille libidosäkeitä. Sitten keltaiset laput kerättiin omaan paikkaansa, oranssit omaansa ja pinkit omaansa. Myönnetään, että luulin, että teemme omista lapuistamme runoja, joissa on käytetty lyyrisen minän kaikkia kolmea osasta. Olisi pitänyt arvata, ettei se niin mene. Meidän piti kerätä neljän säkeen runoja, joissa oli käytetty kolmen eri värin lappuja, mutta niin, että käytimme paitsi omiamme myös toistemme kirjoittamia säkeitä. Runot kerättiin näytille ja luettiin ääneen, ja niistä tuli hienoja! Harmillista kyllä en kysynyt, voisinko laittaa blogiini näytille jonkin syntyneistä runoista, joten en voi esitellä luovuutemme tuloksia. Lisäksi runot jäivät työpajan vetäjälle, mutta valokuvasin niistä parhaan kyllä.

Oli hyvä kokemus hieman leikkiä runoilijaa. Kielen keinot eivät liity sinänsä johonkin tiettyyn kirjallisuuden lajiin, vaan proosa voi mainiosti käyttää runouden keinoja ja päinvastoin. Proosaan sopii varmasti yhtä hyvin kuin runouteen myös tuo ajattelu korvien välin, keuhkojen välin ja jalkojen välin hyödyntämisestä. Samoin toimiva lienee työpajassa kerrottu neuvo, että on vältettävä kaikkea runollista. Yhtä lailla proosassakin on hyvä jättää pois esim. kliseiset tunteen ilmaukset. Kun jonkun sydän särkyy, kertokaamme se joillain toisilla sanoilla.

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Miten hyödyntää unia, myyttejä ja kollektiivista muistia kirjoittamistyössä?

Lukutila-tapahtumassa oli mainion Spekulatiivisen fiktion monet kasvot -paneelikeskustelun lisäksi samana päivänä J.S. Meresmaan luento Unet, myytit ja kollektiivinen muisti fantasiakirjailijan työssä. Meresmaa aloitti kertomalla tuotannostaan ja siitä, kuinka hänestä tuli kirjailija. Hän kokee olleensa aina tarinankertoja, mutta tarinoiden kirjoittaminen ylös alkoi nähtävästi siitä, kun Meresmaa luki nimeltä mainitsemattoman huonon ja epäviihdyttävän viihdekirjan ja ajatteli osaavansa kirjoittaa paremman. Huonosti kirjoitetuilla kirjoillakin on siis tehtävänsä tässä maailmassa.

Pienen johdannon jälkeen päästiin ensimmäiseen luennon otsikossa olevaan aiheeseen, uniin. Meresmaa kertoi, että hänellä on jopa niin runsas unimaailma, ettei unipäiväkirjan pitämisestä tullut aikanaan mitään: kaikkia unia ei yksinkertaisesti pystynyt kirjoittamaan ylös. Unet ovat kuitenkin Meresmaalle elämyksiä, ja hän näkee välillä jopa unia, joissa voi ohjailla tapahtumia. Unet ovat Meresmaan mukaan sisäisen todellisuuden tulkkeja ja ne puhuvat symbolikielellä, jota kaikki ymmärtävät. Ne auttavat meitä oivaltamaan asioita ja yhdistelevät asioita tavoilla, joita emme muuten tulisi ajatelleeksi.

Tämä kaikki kuulostaa hienolta. Kaikki kirjoittajat ottavat varmasti mielellään vastaan ideoita, joita aivot eivät tietoisesti pysty tuottamaan. No kuinka unia sitten voi hyödyntää kirjoittamisessa? Meresmaa kehotti varaamaan riittävästi aikaa lepoon joka päivä sekä erikseen sen jälkeen kun on saanut jotain isompaa valmiiksi. Nukkuminen on tärkeää, koska aivoissa tapahtuu joka yö pesu, jossa päiväajan kuona-aineet huuhdellaan pois. Yksinkertainen ohje takkuavan kirjoittamisen aukaisemiseen on siis nukkua yön yli. Meresmaa neuvoo antamaan aivoille paitsi unta, muutoinkin joutoaikaa, sillä silloin odottamattomillakin ajatuksilla on mahdollisuus tulla. Tämä onkin totisinta totta: vaikka aivot voi pakottaa tuottamaan ajatuksia ja yhdistelemään niitä, vasta riittävä lepo panee niiden luovuuden todella vauhtiin.

Vaikka unipäiväkirjan pitäminen tuotti vaikeuksia Meresmaalle, hän kuitenkin kehottaa kirjaamaan unia ylös. Kun unipäiväkirjaa lukee myöhemmin, sieltä löytyy toistuvia teemoja, joita voi hyödyntää teksteissä. Onkin mielenkiintoinen mutta varmasti totta oleva ajatus, että unet tarjoavat ne teemat, jotka ovat kullekin kaikkein tärkeimpiä – ainakin niille meistä, jotka ovat kovia näkemään unia. Silloinhan unet ikään kuin näyttävät, mistä jokaisen meistä tulisi kirjoittaa.

Entäpä sitten myytit? Tietenkin Meresmaa määritteli ensin, mitä ominaisuuksia myyteillä on. Myyteissä on usein pyhän piirteitä, ja ne käyttävät symbolien ja vertauskuvien kieltä. Ihmiset ovat rakentaneet myytit ja kertovat niitä, ja ne puolestaan rakentavat ihmisten välille sosiaalisia normeja. Myytit käsittelevät ihmiskunnan peruskysymyksiä, sitä, keitä me olemme, ja jäsentävät todellisuuttamme. Meresmaan mukaan fantasiakirjailijan ei tarvitse kuitenkaan onneksi tutustua kaikkiin myytteihin, koska ne ovat meissä sisällä, ja voimme siksi vain ikään kuin tuosta noin lähteä luomaan fantasiamaailmojamme. Ja niinhän se on, että jos lapsesta asti saa kuulla tarinoita ja sivistyä, maailman tarinaperinne ja myytit elävät ihmisen sisällä pienestä asti. Sen päälle on hyvä rakentaa omia maailmoja ja tarinoita.

Viimeinen luennon otsikon aiheista oli kollektiivinen muisti. Sillä tarkoitetaan jonkin ryhmän, esimerkiksi kansan, yhteisiä jaettuja kokemuksia. Suomalaisten kollektiivisessa muistissa ovat esimerkiksi jääkiekon MM-kisojen voitto vuodelta 1995 ja sisällissota vuodelta 1918. Kollektiivisessa muistissa olevat asiat ovat näkyvämpiä kuin alitajunnan tuottamat asiat. Meresmaan mukaan unet ja alitajunta ovat luovuuden lähde, myytit tapa painaa asioita muistiin ja kollektiivinen muisti kehys, jota koostetaan unista, alitajunnasta ja myyteistä.

Varsinaisen luennon jälkeen tuli mainio yleisökysymys: mitä kirjoittaja voi tehdä, jos ideapula uhkaa? Meresmaa antoi tähän liudan ohjeita. Ensiksikin kirjoittajan pitää pitää huolta terveydestään. Toiseksi on hyväksi nauttia muusta taiteesta – taidenäyttelyistä, elokuvista, mistä tahansa, mikä on hyödyksi tarinoille. Silloin luovuuden kenttä hahmottuu ja kirjoittaja näkee, miten voi itse toimia luovana ihmisenä.

Meresmaa näkee luovuuden tapana katsoa maailmaa. Hän on aina rakentanut toisten luomien asioiden päälle eikä ole siten mielestään luonut itse asiassa mitään uutta tai edes yhdistänyt mitään oivaltavasti. On todella lohdullinen ajatus, että luovuus ei merkitse uuden synnyttämistä. Kaikki, mitä kirjoitetaan, liukuu vain osaksi sitä, mitä jo on ollut aiemmin olemassa, ja niin sen kuuluukin olla. Meresmaa muistutti myös siitä, että perustarinat on kerrottu jo, mutta omaperäisyys ei kuitenkaan ole vaikeaa, koska maailma muuttuu koko ajan ja tuon muuttumisen myötä tarinoihinkin tulee asioita, joita niissä ei ennen ole ollut.

Meresmaa otti esille myös sen, että kirjoittaja pistää tarinaan itsestään todella paljon ja että hänen on kirjoitettava sydän auki ja pelkäämättä tuota omakohtaisuutta. Pelätä ei tarvitse, koska lukija ottaa kuitenkin tekstin vastaan peilaten sitä omiin kokemuksiinsa. Tämäkin oli hyvä muistutus, koska tokihan kirjoittajasta saattaa tuntua, että teksteistä on luettavissa monenlaisia hyvinkin intiimejä tapahtumia ja tunteita. Tosiasiassa lukija kuitenkin kiinnittää huomiota erityisesti niihin kohtiin, jotka osuvat hänen omiin kipupisteisiinsä tai muihin kokemuksiinsa, ja ne ovat todennäköisesti aivan eri kohtia kuin kirjoittajalle henkilökohtaisimmat kohdat tekstissä, tai vaikka ne olisivatkin samat, kirjoittajalle ja lukijalle noiden tekstin kohtien merkitys on kuitenkin useimmiten erilainen.

Lopuksi vielä Meresmaan Peukalo-Liisasta näyttämä kuva:


Meresmaan mukaan kirjailija antaa alitajunnan johdattaa itsensä pitkin virtaa, samoin kuin Peukalo-Liisa antaa perhosen vetää itsensä lumpeenlehdellä pitkin vettä. Tämä on aika ihana vertauskuva kirjoittamistyöstä. Ehkä juuri tässä on syy siihen, miksi tarina menee sinne, minne se haluaa, ja sen henkilöhahmot tekevät, mitä heitä huvittaa. Koska alitajunta johdattaa kirjoittajaa. Koska kirjoittaja menee kiltisti perässä sinne, minne häntä vedetään.

tiistai 30. toukokuuta 2017

Panelistit keskustelevat spekulatiivisesta fiktiosta

Tänä vuonna minulla on ollut mahdollisuus seurata mielenkiintoista kirjailijaohjelmaa jo Olipa kerran… -tapahtumassa Jyväskylässä ja KauhuConissa Helsingissä. Huhtikuun lopussa Jyväskylässä oli Lukutila-tapahtuma, jossa oli jälleen pakollista puheohjelmaa paikalliselle spefistille. Veikkaan vahvasti, että tapahtuman järjestämisessä mukana ollut kirjailija Katri Alatalo oli katsonut agendakseen levittää jälleen spekulatiivisen fiktion ilosanomaa tavallisenkin kansan keskuuteen.

Perjantaina 28.4. Alatalo johti paneelia, jonka otsikkona oli ”Spekulatiivisen fiktion monet maailmat”. Keskustelemassa olivat Pasi Ilmari Jääskeläinen, J.S. Meresmaa ja Marko Hautala. Harmillista kyllä sarjakuvantekijä Janne Kukkonen, jonka piti alun perin olla mukana paneelissa, ei ollutkaan päässyt paikalle. No, tällaisenakin paneeli oli varsin antoisa, ja oli hienoa, että sille oli varattu kokonaiset puolitoista tuntia. Kerrankin keskusteltiin kirjallisuudesta niin, ettei ollut mihinkään kiire. Ja vielä spefistä!

Paneeli aloitti tietenkin pohdiskelemalla, mitä spekulatiivinen fiktio on, sillä tapahtuma oli suunnattu kaikille lukemisen ystäville, ei ainoastaan spefisteille. Meresmaa piti spekulatiivisen fiktion käsitettä oivallisena, koska se määrittelee ainoastaan, ettei kirjallisuus ole realistista. Tarkat genremääritelmät eivät tuntuneetkaan olevan kirjailijoille kovin tärkeitä. Hautalan mukaan kaikki fiktio on sitä paitsi spekulatiivista – mikä onkin aivan totta – ja spekulatiivinen fiktio vain erityisen spekulatiivista, koska se suhtautuu vakavasti vaihtoehtoisiin todellisuuksiin. Hautala muistutti kuitenkin, että lajityypit ovat tärkeitä mm. kirjojen markkinoinnissa ja kirjastojen käytössä. Myös Meresmaa sanoi, että muut kuin kirjoittaja itse haluavat tietää, mistä kirjailijan tekstissä on kyse, ja silloin tarvitaan lokerointeja, joita kirjailija ei kirjoittaessaan halua tehdä, koska ei koskaan tiedä, mistä aineksista seuraava tarina syntyy.

Vaikka spefiä on palkittu Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -romaanista alkaen ja sen jälkeenkin jopa Finlandialla (esimerkiksi Laura Lindstedtin Oneiron), yleensä ei hiiskuta siitä, että kyse on spefistä. Hautala huvitti kertomalla, miten kauhuakin on määritelty: ”intensiivinen psykologinen trilleri”. Kirjailijoiden kertomasta selvisi myös, että spefiin suhtaudutaan jotenkin oudoksuen. Jääskeläinen kertoi, että ihmiset saattavat sanoa, etteivät lue scifiä, mutta pitävät kyllä hänen teoksistaan. Tästä seuraa se, että spefiä pitäisi markkinoida eri tavalla eri ostajille: niiltä, jotka eivät muka pidä siitä, spefiominaisuudet pitäisi piilottaa; nörteille puolestaan markkinointi olisi toisenlaista. Hautala oli joutunut jopa väittelyyn siitä, ovatko hänen teoksensa kauhua. Hautalan ystävän mielestä ne eivät voineet olla, koska hän piti niistä. Kirjailija muistuttikin, että ihmiset käsittävät kauhun todella suppeasti.

On aika huvittavaa, että ihmiset rajoittavat lukemisestaan pois jotkin genret tai etteivät he voi myöntää pitävänsä jostain genrestä. Itselleni ei ole väliä muulla kuin sillä, että pidän tekstistä tavalla tai toisella. Toki spefi miellyttää minua erityisesti, ja saatan valita jonkin teoksen, jos se lupaa vaikkapa kauhuelementtejä, tai joskus valitsen dekkarin, kun olen dekkarituulella. Ennakkoluuloisuus ei mielestäni kannata kirjallisuuden kohdallakaan. Mutta ehkä meillä kaikilla on ennakkoluulomme – minäkin kartan tietyntyyppistä romanttista viihdettä (en kylläkään kaikkea romanttista viihdettä lainkaan). Mutta näin spefistinä sanoisin, että spefin karttaminen kategorisesti on tavattoman typerää, koska spefin sisällä on niin paljon variaatiota, että siinä menee sitten niin monenlaista kirjallisuutta ohi, että se on iso menetys. Minun on itse asiassa vaikea ymmärtää, että ihmiset eivät sulata elementtejä, jotka eivät ole realistisia. Lapsena saduissa samankaltaiset elementit menevät, mutta sitten kasvetaan aikuiseksi – liian aikuiseksi.

Mielenkiintoinen näkökulma, jota en itse ollut tullut aiemmin ajatelleeksi mutta joka on täysin totta, oli Hautalan muistutus siitä, että realismi kirjallisuudessa on nuorta. Kun menemme kauemmas historiassa, realismia löytyy aina vain vähemmän ja vähemmän ja fantasia on ensisijaista. Onkin siis aika mielenkiintoista, että silti haluamme jostain syystä nostaa realistisen kirjallisuuden kansakunnan kaapin päälle ja pitää sitä parempana, vaikka kyllä kirjallisuuden hyvyyden ratkaisee aivan muu kuin genre tai mikään muu vastaava seikka.

Paneelin kirjailijat keskustelivat myös kirjoista, joiden maailmat ovat inspiroineet heitä. Erityisen mielenkiintoista oli, että J.R.R. Tolkien oli tehnyt sekä Meresmaahan että Hautalaan negatiivisen vaikutuksen. Meresmaasta Tolkien oli yksinkertaisesti tylsää luettavaa, ja Hautala tunnusti jättäneensä brittikirjailijan lukemisen kesken. Hautalaan vaikutuksen tekivät aikanaan Maailmojen sota ja Dyyni, joka puolestaan Alatalolta jäi kesken, koska se ei sisällä pitkää jaarittelua. Alatalon tuotantoa tuntevat hymyilivät varmasti tämän kuullessaan. Meresmaa oli puolestaan innostunut Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta -romaanista, joten hänelle oli varmasti hieno hetki olla samassa paneelissa keskustelemassa kirjallisuudesta Jääskeläisen kanssa. Muita Meresmaata innoittaneita kirjoja olivat Veljeni, Leijonamieli, joka oli ehkä ensimmäinen teos, joka sai kirjailijan itkemään, sekä Maameren tarinat.

Hautala kertoi lisäksi vihanneensa kaikkea, mitä koulussa pakotettiin lukemaan, sillä hän oli nuorena ainakin todella valikoiva lukija. Hänen mielestään pitää lukea sitä, mitä kullakin hetkellä tarvitsee. Se onkin totta, sillä lukemista ei voi pakottaa – tai ainakaan luettavasta innostumista. Hautala halusi kuitenkin korostaa, ettei vastusta vaan puolustaa koulujen pakkoluettamista. Kaiken vihatun kirjallisuuden joukosta oli löytynyt helmikin: 1984, joka oli hänelle käänteentekevä teos.

Ulkoisesti ehkä kevyeltä vaikuttavasta suosikkikirjojen vertailusta päästiin todella vakaviin aiheisiin. Kirjailijat osoittivat nimittäin huolestuneisuutensa siitä, mitä tapahtuu, jos ihmiskunnalta katoaa kyky hahmottaa pitkiä tarinoita. Heidän mielestään tarinamuoto on ainutkertainen ja siihen voi sijoittaa kaiken tiedon, mitä ihmisellä on, ja tarinassa tuo tieto on myös parhaiten ymmärrettävässä muodossa. Jääskeläinen totesi jopa kirjallisuuden olevan ihmisen ajattelun internet, ja Hautala lukemisen olevan joissain elämäntilanteissa ihmiselle eloonjäämiskeino. Näihin ajatuksiin voin palata myöhemmin, jos koskaan alan epäillä tarinoiden kertomisen tarpeellisuutta. Tosin en kyllä usko, että epäilyksiä on odotettavissa.

Aihepiiri ei tämän jälkeen muuttunut yhtään sen keveämmäksi. Alatalo laittoi paneelin pohtimaan kirjallisuuden tehtävää. Jääskeläinen totesi yksikantaan, että haluaa suistaa lukijan mielen raiteiltaan. Meresmaa ja Hautala puolestaan pohtivat sitä, millä tavalla kirjailija ottaa kantaa maailman tapahtumiin. Hautalan mielestä kirjoittaminen kaventuu, jos alkaa tehdä siitä kannanottoa; tarina on kerrottava sellaisena kuin se tulee itsestä ulos. Meresmaakaan ei kirjoita julistus mielessään, mutta silti tekstistä saattaa myöhemmin löytää yhteiskunnallisia asioita, koska kirjailija ei ole irrallinen ympäristöstään. Hautala esitti myös mielenkiintoisen ajatuksen, että kirjallisuuden kuuluu yhtäaikaisesti siirtää traditiota eteenpäin ja kyseenalaistaa sitä. Se on aika osuva kiteytys.

Kirjoittavalle ihmiselle paneelin kiinnostavin osuus tuli keskustelun lopussa, kun Alatalo laittoi paneelin keskustelemaan siitä, miten tarinat syntyvät ja miten ne saa kirjoitettua loppuun asti. Tekstin loppuun saattaminenhan on varmasti monille hankalaa, joten tämä oli kerrassaan mainio keskustelunaihe. Meresmaa korosti, ettei mikään liikahda tekstin tekemisessä mihinkään ennen kuin hänellä on idea henkilöhahmosta tai kertojan äänestä. Alkuun voi tosin päästä alkukuvan, tunnelman, kuuloelämyksen tai näyn avulla – siis ilmeisesti lähes millä tahansa tavalla tulevan idean avulla. Ideoita saadakseen voi Meresmaan mukaan tarkkailla ja havainnoida asioita – ja tietenkin kysyä ”mitä jos”. Hautala puolestaan kertoi tarinoiden alkavan kehittyä esimerkiksi jostain kuvasta tai näystä tai vaikkapa vaimon keräämistä aavetarinoista. Kuokkamummo-tarinan taustalla on urbaanilegenda ja Unikoira-kirja sai ideansa Hautalan ystävän koirasta, jolla on silmien yläpuolella erikoiset täplät, jotka saavat koiran näyttämään siltä kuin se olisi hereillä, vaikka nukkuu.

No, kirjan aloittaminen on todellakin helpompaa kuin sen saaminen valmiiksi. Onneksi panelistit antoivat myös vinkkejä tekstin loppuun kirjoittamiseksi. Jääskeläiselle koko kirjoittaminen tosin tuntui olevan mystinen kokemus, joka tapahtuu jossain rinnakkaistodellisuudessa. Meresmaa puolestaan tunnistaa itsessään vimman selvittää, mistä tarinassa on kyse. Tämä vimma ajaa häntä eteenpäin: on yksinkertaisesti pakko kirjoittaa, jotta asia selviää. Hautala antoi konkreettisia neuvoja, mitä tehdä, kun lyö päätään seinään tekstin kanssa. Hän puhui alkukuvaan palaamisesta: hyvä alkukuva sisältää tarpeeksi virtaa. Oikeaan tunnelmaan takaisin voi päästä myös esim. kuuntelemalla musiikkia, jota kuunteli silloin kun omassa ideassa vielä tuntui olevan jotain pohjattoman mystistä. Hautalan mielestä tekstille voi myös kirjoittaa häntää, joka voi olla jopa kokonaan elotonta. Sitten vain lähdetään pyyhkimään tekstiä ja palataan takaisin siihen kohtaan, missä siinä vielä tuntuu olevan järkeä. Panelistit tunnustivat myös kirjoittamisoppaiden avun. Jääskeläinen muistutti siitä, että elokuvakirjoitusoppaat ovat hyviä, ja Meresmaa sanoi, että surkeinkin kirjoitusopas voi joskus olla se, joka auttaa avaamaan kirjoituslukon. Hautala puolestaan kertoi, että jos kertoo omasta tekstistään kaverille, se voi aukaista jumittavan kirjoituksen paremmin kuin yksikään kirjoitusopas.

Paneeli päättyi tavallaan siihen, mistä se oli alkanutkin, spefin olemuksen pohdintaan. Jääskeläinen totesi aivan oikein spefin laajentavan tajuntaa. Hautala puolestaan totesi omasta spefigenrestään kauhusta, että se rikkoo vääränlaista individualismia, sillä se näyttää meille, ettei mikään neuroosi tai perversio ole oikeasti omaperäinen. Tähän Meresmaa kommentoi, että ihmisiä yhdistää useampi asia kuin erottaa. Tämä olisi hyvä muistaa muutoinkin kuin kirjallisuutta lukiessa tai kirjoittaessa.