keskiviikko 30. toukokuuta 2018

KauhuConissa jälleen – Stephen King -paneeli

Viimeinen ohjelmanumero, jonka kuuntelin tämän vuoden KauhuConissa, oli Stephen Kingiä käsittelevä paneeli. Osallistujina olivat tapahtuman kunniavieraat Johanna Sinisalo ja Juri Nummelin sekä heidän lisäkseen kirjailijat Morre Matilainen ja Marko Hautala. Paneelin veti Joonas Widenius, H.P. Lovecraft – Historiallinen seura ry:n puheenjohtaja.


Stephen King on tietenkin kaikille kauhun harrastajille tuttu. Siitä on melkoisen kauan, kun olen viimeksi lukenut Kingin teoksen tai edes nähnyt hänen teokseensa perustuvan elokuvan, mutta toki minulla jollain perustasolla on King hallussa. Itse en muista ensikosketustani Kingiin. Se on saattanut olla se, kun lukioaikana elokuviin tuli Uinu, uinu lemmikkini ja lukioaikainen ystäväni vaahtosi siitä, kuinka kamala se tarina on. Jotain ylimaallisen pelottavaa. Melkoisen järkyttävää oli kuulla, kun Morre Matilainen kertoi joutuneensa pakolla katsomaan Hohto-elokuvan koulussa 11-vuotiaana. Elokuvan aiheuttama trauma saikin Matilaisen menemään pelkoa kohti – eli lukemaan Kingiä.

Johanna Sinisalo muistutti – samoin kuin kunniavieraspuheessaan – siitä, että King todellakin kertoo teksteillään olennaisia asioita ajasta, jota elämme. Hän nostaa näkyvästikin esiin yhteiskunnan ongelmia ja kritisoi. Olikin mielenkiintoista, kun Sinisalo vertasi Kingiä Dickensiin: molempien tuotanto on tavallaan viihdettä mutta samalla tarkkanäköistä ajankuvaa. Sinisalo kertoi, että Kingin teoksista hän on omassa hyllyssään säilyttänyt kolme: Tarpeellista tavaraa, Carrie ja Tulisilmä.

Marko Hautala otti esille sen, että Kingin aloittaessa kirjallista uraansa oli paljon ihmisiä, jotka uskoivat tosissaan parapsykologiaan ja esimerkiksi Uri Gellerin tekemiin temppuihin. Niinpä King varmasti vaikutti sellaisiin ihmisiin erityisesti, jotka pohtivat, voisiko Hohto-tarinan pojan kyky olla todellinen. Toisaalta Morre Matilainen totesi, että Kingin kirjat ovat suosittuja niiden laajojen hahmogallerioiden vuoksi: esimerkiksi hyvin eri-ikäiset ihmiset löytävät niistä helposti henkilöitä, joihin samaistua.

Paneeli keskusteli myös siitä, miten avoimesti King käyttää omia kokemuksiaan kirjoissaan. Sinisalo oli sitä mieltä, ettei kirjailijaa oikeastaan pitäisi tästä asiasta moittiakaan, sillä tottahan toki hän voi kirjoittaa ammatista, jonka kaikki puolet hän tuntee. Sinisalo nosti esille Piina-kirjan, jossa hänen mukaansa näkyy hienosti lukijan ahnaus sekä se, millaisia paineita menestyskirjailijan niskaan kasautuu.

Juri Nummelin nimitti Kingiä kauhun Kalle Päätaloksi. Paljon muutakin hyvää paneeli toki Kingistä löysi kuin valtavan tuotteliaisuuden tekstin määrässä sekä aiemmin mainitun yhteiskunnallisuuden. Morre Matilainen kertoi pitävänsä Kingiä taitavana sisarussuhteiden kuvaajana. Johanna Sinisalo puolestaan nosti esille sen, että King kuvaa erittäin taitavasti lasten maailmaa ja sitä, mistä nämä ovat kiinnostuneet. Marko Hautala puolestaan selvästi arvosti sitä, että King saa järjettömänkin idean toteutettua hienosti: esimerkiksi idea hampurilaisravintolan takahuoneessa olevasta portista 1960-luvulle on kohtuullisen typerä, mutta King on tehnyt siitä mainion kirjan. King-paneeli päätti minun KauhuConini 2018 oikein mukavasti.

lauantai 28. huhtikuuta 2018

KauhuConissa jälleen – Lovecraft, antologioita ja kauhistuttavia pelejä

KauhuConin järjestelyistä vastaa H.P. Lovecraft – Historiallinen seura ry. Siksi oli tietenkin luontevaa, että tapahtumassa oli esitelmä H.P. Lovecraftista. Hänestä puhui Lauri Lattu, joka on järjestävän seuran julkaiseman Kuiskaus pimeässä -lehden päätoimittaja. Myönnän auliisti, ettei H.P. Lovecraft ollut minulle ennestään kovinkaan tuttu kirjailija. Toki menen tätä nurkkaan häpeämään heti kun olen kirjoittanut ja postannut tämän tekstin. Lupaan myös lukea ainakin yhden Cthulhu-novellin ensi tilassa, mitä se sitten tarkoittaakaan.

Esitys antoi hyvän yleiskuvan Lovecraftin elämästä, kirjoituksista sekä siitä, miten ihmeessä juuri tämän kirjailijan ja hänen tekstiensä ympärille on syntynyt palvova yhteisö. Parasta olivat tietenkin erikoiset yksityiskohdat, joita Lovecraftin elämästä ja tuotannosta ei varsinaisesti puutu. Esimerkiksi molemmat hänen vanhempansa joutuivat mielisairaalaan, isä kupan aiheuttaman raivokohtauksen vuoksi ja äiti siitä syystä, että alkoi nähdä hirviöitä. Sekin oli melkoisen mielenkiintoista, että Lovecraft oli pahimman luokan rasisti ja antisemitisti mutta silti meni naimisiin Sonia Haft Greenen kanssa, joka sattui olemaan juutalainen.


Lattu näki syynä Lovecraftin nykyiseen suosioon sen, että kirjailija käsitteli teksteissään jo omana aikanaan niitä kriisejä, joita koemme nyt. Monissa Lovecraftin teoksissa näkyy se, että ihminen on joutunut maailmankaikkeuden keskipisteen asemastaan syrjään. Kyborgit, robotit ja eläinten oikeudet ovat vieneet alaa siltä, että ihminen olisi se, mikä on tärkeää.

KauhuConin sunnuntaissa olin kuuntelemassa tapahtuman toisen kunniavieraan Juri Nummelinin puhetta antologioiden teosta. Nummelin kertoi seikkaperäisesti siitä, miten on päätynyt toimittamaan lukemattomia novelliantologioita ja suunnittelemaan vielä paljon useampia. Yksi idea mm. oli se, että tehtäisiin tarinoita, jossa kauhuviihteen keskeiset hirviöt pääsevät kotimaisiin maisemiin. Tästä ideasta syntyivät antologiat Tuhansien zombien maa, Verenhimo ja Kuun pimeä puoli. Nummelinin mielestä antologioiden hienous on siinä, että niissä voidaan yhtä lailla antaa tilaa uusille kirjoittajille kuin muistuttaa, millaisia turhaan unohdettuja helmiä vaikkapa suomalaisen kauhukirjallisuuden historiasta löytyy.

Nummelin puhui myös antologioiden arvostuksesta tai paremminkin arvostuksen puutteesta. Mielenkiintoinen näkökulma oli se, että novelliantologioiden versus yhden ihmisen kirjoittamien romaanien arvostuksen erossa näkyy Nummelinin mukaan suomalainen yksinpärjäämisen kulttuuri. Yksin kirjoitettu kirjakin on arvokkaampi asia kuin monen ihmisen yhdessä kirjoittama kirja.

Joka tapauksessa Nummelin puuhaa koko ajan lisää antologioita. Tulossa olisi kryptozoologia-antologia sekä scifistisiä lentosotatarinoita. Kuulostavat lupaavilta.

Pelottavin osuus tämän vuoden KauhuConia oli Heikki Marjomaan esitys kirjastossa saatavilla olevista kauhudigipeleistä. Yleisö sai nähdä trailereita peleistä ja kertoa omia kokemuksiaan. Marjomaa antoi myös tietoa siitä, mille konsoleille peli on kirjastosta saatavilla. Esitys oli varmasti hyvä paketti sellaiselle, jota kauhupelit kiehtovat. Paljon pelaavalle monet peleistä olivat varmasti ennestään tuttuja, mutta ehkä hekin saivat uusia vinkkejä.

Parhaiten mieleen jäivät esitellyistä peleistä The Town of Light, jonka pohjana on todellinen mielisairaala 1900-luvun alun Italiassa, sekä Outlast Trinity, jonka Marjomaa kertoi olevan niin pelottava, ettei hän pysty pelaamaan sitä kuin puoli tuntia kerrallaan.

Itse en ole koskaan kokeillut mitään tällaista konsolipeliä tai oikeastaan minkään muunkaan laista konsolipeliä. Se johtuu ehkä siitä, että elän henkisesti 1800-luvulla tai korkeintaan siinä ajassa, jolloin pelattiin sellaisia elektroniikkapelejä kuin Donkey Kong. Pelejä olisi ollut mahdollisuus kokeilla esityksen jälkeen, mutta se jäi tällä kertaa väliin, koska ohjelmanumeron kanssa meni päällekkäin puheongelma, jonka tahdoin kuulla. Se oli paneeli Stephen Kingistä. Mutta siitä kerron seuraavassa postauksessa enemmän.

perjantai 20. huhtikuuta 2018

KauhuConissa jälleen – Johanna Sinisalon kutsuvieraspuhe

Viime vuonna järjestettiin Rikhardinkadun kirjastossa kirjaston ja H.P. Lovecraft – Historiallinen seura ry:n yhteistyönä ensimmäistä kertaa KauhuCon, tapahtuma, jossa kauhukulttuuri näyttäytyi kaikessa moninaisuudessaan tai ainakin osassa siitä. Olin paikalla ja kokemus oli sen verran hyvä, että tänäkin vuonna piti lähteä paikalle. Tämän vuoden tapahtuma järjestettiin 7. - 8. huhtikuuta, ja olin tällä kertaa paikalla molempina päivinä.

Ensimmäisenä päivänä tapahtuman toinen kunniavieras Johanna Sinisalo piti puheen kauhun rajoista. Sinisalo aloitti puheensa siitä, mikä on hänen tuotantonsa ja kauhun suhde. Hän kirjoittaa mielestään kauhistuttavista asioista, mutta ei oikeastaan sellaisista, jotka ihmiset mieltävät kauhuksi. Itse asiassa Sinisalo ei mieltänyt tekstejään itsekään kauhuksi ennen kuin – yllätys yllätys – hän törmäsi lukijaan, jonka mielestä hänen novellinsa Etiäinen oli niin pelottava, ettei sen lukemisen jälkeen voinut sammuttaa valoja nukkumaan mennessä. Sinisalo kertoi pelkäävänsä itse eniten ihmisiä, ja tästä syystä hänen kirjojensa kauhu ei perustu yliluonnolliseen vaan vinksahtaneisiin ihmisiin.


Tietenkin Sinisalo pohti myös ihmisen tarvetta kokea kauhun tunnetta tarkoituksella. Hänestä tarve on jotenkin sisäsyntyinen, ja jotkut meistä tahtovat kauhuntunnetta vain lisää, kun taas toiset pakenevat pian vaikkapa lapsuuden kummitusjuttuihin tutustuttuaan tai yhden liian pelottavan elokuvan nähtyään. Sinisalo esitti myös ajatuksen kauhufiktiosta leikkinä – katsoessaan kauhua tai lukiessaan kauhutarinaa me leikimme pelkäämistä ja voimme pitää pelon koko ajan hallinnassamme. On helppo sulkea silmät tai kirja.

Itse tunnistan tuonkaltaisen pelon kiehtomisen. Olen niitä ihmisiä, joille kauhu on ollut juurikin hieman liian pelottavaa, mutta kuitenkin jotain, mikä vetää puoleensa. Ehkä siinä on myös omien rajojen hakemista: kuinka pelottavaa pystyn katsomaan? Nykyään omassa kauhuharrastuksessani on olennainen myös tunne, että kunpa löytäisikin sen elokuvan tai kirjan, joka oikeasti pelottaisi. Aika harva perushyvä teos siihen pystyy, kun on joitakin tullut vuosien varrella nähtyä ja luettua. Tosin tuntuu, että paljon enemmän olisi pitänyt nähdä ja lukea, mutta… jatketaan siitä, missä ollaan. 

Sinisalon mukaan paras kauhu on sellaista, joka näyttää meille, että elämänhallinta on vain illuusio. Kauhu pistää meidät silloin katsomaan silmiin asioita, joiden tahtoisimme unohtaa olevan olemassa. Yksi tällainen on maailman ja elämän kaoottisuus. Pitää kuitenkin muistaa, että kauhufiktio ei pelaa useinkaan ihmisten todellisten pelkojen kanssa siinä mielessä, että monet ihmisen syvätkään pelot, esim. pelko ihmissuhteen päättymisestä, eivät käänny kauhuviihteeksi tai edes vakavaksi kauhuksi. Fobioita voidaan käyttää kauhufiktion pohjana, mutta fobiapelkojen subjektiivisuuden vuoksi vaikkapa hyönteiskauhuun perustuva tarina on toisten mielestä mahdottoman pelottava ja toisten mielestä hohhoijaa-kokemus. Itse olen törmännyt muiden kuin fobiakauhuleffojen kohdalla kauhukokemuksen yksilöllisyyteen. Minusta tavattoman pelottava Manaaja on kuulemma ollut naurettava. Ring, sekin minusta kammottava leffa, on ollut toisen ihmisen mielestä pitkästyttävä. 

Mielenkiintoista oli myös pohdinta siitä, että kauhu ja inho ovat eri asia. Sinisaloa tuntui erityisesti ärsyttävän se, että monesti kauhussa yritetään saada kova vaikutus aikaan sillä, että esitetään esimerkiksi mätäneviä ruumiita. Onhan se totta, että se on aika lailla halpa keino tunnelman luomiseksi, ja on mukavakin kuulla, ettei se tehoa kaikkiin. Itse kuulun hieman samaan ryhmään: varsinkin elokuvissa se, kun kierroksia todella lisätään, on minulla aina se pitkästyttävin osuus. 

Sinisalo uskoo myös, että eniten ihmiset pelkäävät sitä, että menettävät kontrollin tunteen. Siksi esimerkiksi kehokauhu on tehokasta: uhri on jumissa eikä voi tehdä mitään sille, että hänen kehonsa koskemattomuutta on loukattu. Myös kauhun perinteiset hirviöt, kuten vampyyri, ihmissudet ja Frankensteinin hirviö ovat muistutus siitä, millaiseksi jokainen meistä voisi muuttua. Ne ovat kiehtovia myös siksi, etteivät ne ole puhtaasti antagonisteja vaan tarinat niistä kertovat toiseudesta, joka ei oikeastaan eroa mitenkään meidän oikeasta elämästämme. Myös tällaisten olentojen motiivit on helpompi ymmärtää kuin vaikkapa Cthulhun.

Kuten Marko Hautala KauhuCon-esityksessään viime vuonna, myös Sinisalo pohti kauhun arvostusta. Jo nuorena Sinisalo törmäsi siihen, etteivät hänen vanhempansa innostuneet, kun hän luki Shokki-kauhusarjakuvalehteä. Kauhu on edelleen marginaalissa eikä arvostettua, vaikka goottilaisesta kauhuperinteestä löytyykin isoja klassikkoteoksia, kuten juuri Mary Shelleyn teos Frankenstein. Ongelmaksi Sinisalo näkeekin mm. sen, että kauhun ajatellaan olevan lapsellista pelottelua, eikä hienoja, selkeästi kauhuelementtejä sisältäviä teoksia luokitella kauhuun, koska niitä tahdotaan arvostaa eikä kauhua arvosteta. Yksi tällainen teos on vaikkapa Franz Kafkan Muodonmuutos

Lopuksi Sinisalo kertoi omista arvostuksistaan. Hän on logiikkanatsi, joka ei kestä sitä, jos faktat tarinassa ovat väärin tai henkilöt käyttäytyvät järjettömästi. Hänen mielestään hyvä kauhu leikittelee sillä rajalla, millä lukija tai katsoja jää epävarmuuteen siitä, onko asioille luonnollinen vai yliluonnollinen selitys. Sinisalon antama esimerkki tästä on aika lailla täydellinen ja minulle mieluisa: oman nuoruuteni suosikkisarja X-files teki nämä kaksi puolta konkreettisiksi, kun Mulder edusti ufouskovaista ja Scully skeptikkoa. Muistan ikuisesti, kuinka jokaisessa jaksossa lopputulos oli se, että kaikki melkein selvisi mutta ei laisinkaan. Oi niitä aikoja.

lauantai 31. maaliskuuta 2018

Kauniita sanoja novellistani

Sen verran vähän on tullut vielä kirjoitettua ja varsinkin julkaistua, ettei ole kovin paljoa tarvinnut jännittää, millaisia kommentteja tekstini keräävät. Nyt kuitenkin Tähtivaeltajassa (1/2018) on arvioitu Varjojen lumo -kokoelma, josta arvion kirjoittanut Shimo Suntila on kovastikin pitänyt.

Minun novellistani Suntila kirjoittaa seuraavasti:

Edith Arkon Karannut sielu ei sen sijaan vihjaile: Victoria Frankenstein aikoo ylittää isoisoisänsä saavutukset sitomalla kuoleman hetkellä vangitun sielun kokonaan toiseen kuolleeseen ruumiiseen. Tieteellinen kunnianhimo, valtoimenaan leiskuvat seksuaaliset halut ja kauhea syyllisyys uhkaavat suistaa turmioon niin Victorian, hänen ystävänsä kuin tämän ylimaallisen hovimestarin.

Siinähän se on tiivistettynä niin hienosti, koko novelli. Kuulostaa kohtalokkaalta. Oih.

keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Enkelien olemuksen taustoitusta

Koska yksi tarinoideni keskeisistä henkilöhahmoista on enkeli, päätin perehtyä hieman siihen, millaisia enkelit ovat Raamatun ja muiden uskonnollisten tekstien mukaan. Tiedän toki, ettei enkelini ole lähellekään kirkollisten oppien mukainen, mutta en halua vetää fiktiivisen maailmani enkelikäsitystä kokonaan hatusta. Sitä paitsi taustatietoa etsiessä löytyy aina jotain uskomatonta, jota voi hyödyntää.

Serafim Seppälän kirja Taivaalliset voimat – Enkelit varhaiskristillisyydessä ja juutalaisuudessa esittelee sitä, millaisina enkelit nähtiin ajanlaskumme alkuaikoina ja hieman myöhemminkin Raamatun, kirkkoisien oppien ja apokryfikirjojen mukaan. Kirjan tekijä työskentelee Itä-Suomen yliopiston teologian osaston ortodoksisella puolella systemaattisen teologian professorina. Hän on myös pappismunkki ja hyvin ahkera kirjoittaja. Asiantuntemusta ei siis paljon tarvitse epäillä, eikä myöskään pelätä sitä, että tämä kirja antaisi jotain kepeää, viihteellistä enkelikuvaa, johon on helppo nykyään törmätä. Pääsin siis kerta kaikkiaan oikean asian äärelle, vaikkei tätä kirjaa varmaan olekaan kirjoitettu fiktion tekijöiden tarpeisiin. Keskityn tässä seikkoihin, jotka tuntuvat antoisilta oman kirjoitusprosessini kannalta.

Enkeliä tarkoittavan hepreankielisen sanan merkitys on ’lähettiläs’, arameaksi enkeleitä puolestaan kutsutaan valvojiksi – sana tarkoittaa yhtä lailla tarkkailijaa kuin hereillä pysyjääkin. Enkeleiden tehtävänä on ylistää Jumalaa lakkaamatta, rukoilla ja välittää viestejä Jumalan ja ihmisten välillä, mutta heillä on vanhoissa teksteissä käsitetty olevan monia muitakin tehtäviä, mm. kasveista huolehtiminen. Myös vuodenajoilla ja luonnonilmiöillä katsotaan joissain teksteissä olevan omat enkelinsä. Tutusta suojelusenkelistäkin löytyy mainintoja ja keskustelua siitä, milloin enkeli asettuu ihmisen rinnalle, syntymässä vai kasteessa. Myös langenneiden enkelien vastustaminen mainitaan niiden enkeleiden tehtäväksi, jotka eivät ole langenneet.

Enkelit näyttävät siis tekevän vaikka mitä, ja koska heillä on paljon tehtävää, heitä on paljon. Yleisin käsitys enkelien määrästä on, että heitä on monin verroin ihmisten määrä. Toisaalta enkeleiden määrä ei ilmeisesti ole vakio ainakaan sen käsityksen mukaan, että osa enkeleistä on ikuisia, osa heistä luodaan vain hetkeksi suorittamaan jokin tehtävä. Tai jos tarkkoja ollaan, ns. ikuisetkaan enkelit eivät ole ikuisia, sillä ainoastaan Jumala on luomaton, ja enkelitkin siten luotuja. Enkelien luomisajankohdasta on erilaisia käsityksiä: ajanlaskun taitteen juutalaisen kirjallisuuden mukaan enkelit luotiin joko ensimmäisenä tai toisena päivänä, mutta varhaiskristilliset opinluojat olivat sitä mieltä, että enkelit luotiin jo ennen luomiskertomuksen tapahtumia. No, yksimielisyys vallitsee siitä, että enkelit ovat todella vanhoja ja kuolemattomia, elleivät sitten ole näitä yhden tehtävän enkeleitä.

Kirja tekee selväksi, että enkeleitä ja heidän olemustaan ja olemistaan on todellisuudessa mahdotonta käsittää. Monet kirkkoisät ajattelevat, että enkeleiden jonkinlainen astraalikeho olisi tulta, joskin ehkä hieman eri mielessä kuin me ihmiset tulen käsitämme: ”aineetonta tulta”, ”henkistä tulta” tai esimerkiksi ”henkeä ja tulta”. Enkeleiden on ajateltu olevan myös tehty Jumalan kirkkaudesta ja heijastelevan Jumalan kauneutta. Joka tapauksessa enkeli on aineeton, kehoton olento, joka voi ottaa hahmokseen ihmiskehon halutessaan. Tai no, monet ovat kuvanneet enkeleitä myös jollain lailla aineellisiksi, mutta sillä tavalla, ettei se ole ristiriidassa aineettomuuden kanssa. Tai sitten on sanottu, että enkeli on ruumiiton ihmiseen verrattuna mutta ruumiillinen Jumalaan verrattuna. Tätä kaikkea voi sitten yrittää ymmärtää, mitä se tarkoittaa. Tässä jonkinasteisessa aineettomuudessa on kuitenkin se kätevä piirre, ettei enkelien tarvitse välittää fysiikan laeista liikkuessaan paikasta toiseen.

Enkeleillä on myös oma tahto, he ovat luovia ja voivat tehdä virheitä. Vaikka enkeleiden virheet ovat eri asia kuin ihmisten virheet ja enkelien erehtyminen eri asia kuin ihmisten erehtyminen, on tämä piirre hyvin mielenkiintoinen – mahdollistaahan se myös jo mainitun enkelien lankeamisenkin. Langenneisiin enkeleihin liittyy sitä paitsi paljon muutakin mielenkiintoista kuin se, että muiden enkeleiden pitää taistella heitä vastaan. Ensiksikin vanhoissa uskonnollisissa teksteissä on aivan yleinen ajatus, että enkeleitä on kahdenlaisia, hyviä ja ei niin hyviä. Kabbalan enkelikäsityksen mukaan enkelit on jopa luotu kahtiajakoisesti palveleviksi armon enkeleiksi ja turmeleviksi tuomion enkeleiksi. Kabbalassa katsotaan myös, että jokaisen ihmisen sisässä on sekä hyvä että paha enkeli. Tässä ei voi välttyä siltä, että mieleen tulee populaarikulttuurin kuvastoa, jossa enkeli ja piru juttelevat onnettomalle ihmiselle ja yrittävät houkutella tätä eri suuntiin jossain päätettävänä olevassa asiassa. Eräästä apokryfikirjasta (Henokin kirja) selviää, että langenneita enkeleitä on nähtävästi melkoinen määrä, sillä heille on erikseen rakennettu rangaistuspaikka, jossa he voivat sovittaa syyllisyytensä – siihen tosin menee 10 000 vuotta.

Entäpä itse lankeaminen? Ajanlaskun tienoon juutalaisessa traditiossa asiasta on kaksi näkemystä. Toisen mukaan ylienkelin lankeemus ja ihmisen luominen liittyvät yhteen. Mielenkiintoisempi lankeamisnäkemys on kuitenkin se, että enkelit yksinkertaisesti tulivat maan päälle ja makasivat naisten kanssa. Tästä tarinasta on monenlaisia versioita. Yhdessä niistä enkelit tulivat ihan hyvissä aikeissa maan päälle, sillä heidän aikomuksenaan oli saada ihmiset oppimaan kulttuuria ja järjestystä, mutta he joutuivat nuorten naisten viettelemiksi. Toisessa tarinassa taas enkeli Samael viettelee Eevan, jolloin alkaa raskaus, josta syntyy veljensurmaaja Kain. Varhaisten kirkkoisien mukaan enkelien ja ihmisten yhtymisestä syntyi sen sijaan demoneita. Tämä oli sen laatuinen ongelma, että muinainen vedenpaisumuskin pyrki itse asiassa hävittämään enkeleiden ja ihmisten yhdessä tuottamat sekasikiöt. Sama koskee helvetin tulta: sen alkuperäinen tarkoitus ei ollut kiduttaa ihmisiä ikuisesti vaan sinne oli tarkoitus sijoittaa langenneet enkelit. Nämä eivät ole varhaiskristittyjen yleisimpiä näkemyksiä enkelien lankeamisesta, mutta kylläkin paljon mielenkiintoisempia kuin ajatus siitä, että enkelit vain alkoivat vastustaa Jumalan tahtoa.

Kiintoisa ja itselleni mahdollisesti varsin käyttökelpoinen yksityiskohta ovat vanhat juutalaiset loitsumaljat, muodoltaan lautasmaiset astiat, joita käytettiin ilmeisesti kodin suojeluun. Ja mikä niissä oli suojelevaa? Spiraalimaisesti kirjoitetut loitsut, joilla pyydettiin mm. enkeleiltä apua. Maljoissa oli tietenkin myös rukouksia – ja loitsujen kaltaisia rukouksia –, mutta mielenkiintoista on juuri se, että niissä näkyi kahden uskomusmaailman sekoittuminen.

Vanhojen aikojen kirkkoisät kehittivät enkeleille myös hierarkian, jossa nämä toimivat. Hierarkia toimii perinteiseen tapaan: alempana olevat saavat olla yhteydessä yhtä tasoa ylempänä oleviin. Tämä tarkoittaa sitä, että kolmitasoisessa hierarkiassa ylimmällä tasolla olevat enkelit saavat ohjauksensa suoraan Jumalalta – vaikkeivät voikaan katsoa tähän suoraan tai nähdä täysin, millainen tämä on. Alimmalla tasolla olevat enkelit puolestaan ovat lähimpänä ihmiskuntaa ja hoitavat siksi tehtäviä ihmisten parissa. Yllättävää tässä hierarkiassa on minun mielestäni jo aiemmin tuttu asia: se, että yli- eli arkkienkelit ovat kolmesta tasosta alimmalla. Enkeli on kuitenkin aina enkeli, eikä koskaan alhainen olento – paitsi ehkä langettuaan. Ylimmällä tasolla hierarkiassa ovat valtaistuimet, serafit ja kerubit. Hierarkiassa korkeammalla olevia enkeleitä on määrällisesti vähemmän kuin alemmalla tasolla olevia. Niinpä vaikka tunnemme ylienkeleistä nimeltä yleensä vain Gabrielin, Mikaelin ja Rafaelin, täytyy ylienkeleitä olla yhteensä valtava määrä.

Taivaalliset voimat kertoo näiden asioiden lisäksi mm. käsityksistä siitä, mitä kieltä enkelit puhuvat ja ymmärtävät (jotkut olivat muinoin vakaasti muuten sitä mieltä, että enkelit eivät osaa arameaa) ja siitä, miten enkelit vaikuttivat luostarilaitoksen syntyyn. Teosta voi suositella kaikille, jotka ovat kiinnostuneet siitä, millaisena uskonnolliset tekstit näyttävät enkelit. Itselleni näissä enkelikäsityksissä oli jotain tuttua ja paljon uutta – eikä käsitykseni enkeleistä ole ainakaan enää kovin yksiulotteinen tai yksinkertainen, jos se sitä oli ennen tämän kirjan lukemistakaan.

tiistai 16. tammikuuta 2018

Kirjoituskurssilla Tampereella

Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien (Stk) Tampereen jaosto tuntuu olevan erityisen tehokas erilaisten lyhytkurssien järjestämisessä. Marraskuun lopulla olin jälleen Hämeessä oppimassa lisää kirjoittamisesta, tällä kertaa kurssilla nimeltä Luovan työn vaiheet. Kurssin vetäjänä toimi Reetta Vuokko-Syrjänen, joka oli kutsunut alkuun vieraaksi Reetta Näätäsen, joka soittaa klarinettia sinfoniaorkesterissa.

Poikkitaiteellinen lähestymistapa oli varsin antoisa. Se osoitti, että taiteen tekemisessä on selkeitä samankaltaisuuksia, vaikka kyseessä olisi kaksi niinkin erilaiselta tuntuvaa asiaa kuin oman fiktiiviisen tekstin tuottaminen ja toisen kirjoittaman sävellyksen esityskuntoon valmistaminen. Kummassakin pitää ottaa tekemisen eri osa-alueet haltuun, ja samalla tavalla kuin soittamista harjoitellaan valtavalla määrällä etydejä, pitäisi kirjoittajankin tehdä valtava määrä kirjallisia sormiharjoituksia.

Harjoituksen määrällä on siis väliä, mutta niin on laadullakin. Reetta Näätänen kertoi, että maksimaalisen hyödyn harjoittelussa saa, kun ensin toistaa jonkin asian niin, että se menee kolme kertaa oikein. Sen jälkeen kannattaa muuttaa jotain elementtiä, esim. soittamisen tempoa, ja jälleen harjoitella niin, että saa aikaiseksi kolme onnistunutta läpimenoa. Tässä on sekin pointti, että niin soittamisessa kuin kirjoittamisessakin on samalla kertaa niin monta elementtiä, joiden pitäisi olla kunnossa ja tasapainossa, että tuskin löytyy sellaista ihmistä, joka pystyisi hallitsemaan ne kaikki yhtä aikaa. Kirjoittamisen harjoittelemiseen annettiin vinkki, että kannattaa tehdä pieniä, analyyttisia harjoituksia, ei tuottaa pelkästään nanowrimo-oksennusta – vaikkei sitäkään kiistetty, että valtavan tekstimäärän tuottaminen on sekin arvokas taito.

Hyviä muistutuksia olivat se, että pitää altistaa itsensä myös muunlaiselle kirjallisuudelle kuin mitä itse kirjoittaa – myös muista kulttuuripiireistä tuleville teksteille –, ja se, että palautetta on hyvä saada usealta taholta. Palaute voi olla ristiriitaista, ja jos se on sellaista, kirjoittaja on vapaa valitsemaan, miten toimii. Jos kaikki palautteenantajat herjaavat kuitenkin samasta asiasta, on todennäköistä, että se kannattaa korjata.

Ehkä mielenkiintoisin asia, jonka Reetta Näätänen kertoi, oli Leif Segerstamin kommentti siitä, milloin soittajan tulkinta jostain teoksesta on valmis: ”Niin kauan kuin teos liikuttaa soittaa itseään, se ei ole valmis.” Niinpä, sillä on todellakin totta, ettei taiteilijan tehtävä ole saada itseään liikuttumaan. Ehkä siinä kohdassa on kirjoittamisessakin se ero: voi kirjoitella paljonkin tunnekuohujaan tarinoiksi asti, mutta jos tahtoo saada niitä julki, on oltava valmis painimaan niiden rakenteiden ja ilmaisujen kanssa pitkään, kylmänviileästi, on oltava valmis editoimaan pois ne kohdat ja jopa henkilöt, joita rakastaa eniten, jos tarina todella sen vaatii. Jollain lailla siinä prosessissa katoaa se tunteiden kuohuminen. Se ei tarkoita sitä, etteikö voisi edelleen kokea tuottamansa tekstin merkitykselliseksi, mutta ehkä se tarkoittaa myös sitä, että tekstiin laitetut tunteet on jollain lailla käsitelty.

Kirjoittamisessa tätä tunne-etäännytystä on ehkä vaikeampi muistaa, koska jos puhumme proosasta, kirjoittaja harvemmin esittää omaa tekstiään lukuun ottamatta joitain lyhyitä ääneen lukemisia. Tavallaan voisi ajatella, että kirjoittaja voisi jättää tekstin tunteet kuohumaan omaan päähänsä. Sen sijaan vaikkapa kovasti tunteita kuohuttavan biisin esittäminen yleisölle voisi olla mahdotontakin, jos tunteet eivät olisi hallinnassa ja vaikuttaisivat tulkintaan haitallisesti. Toisaalta en ihan tarkkaan tiedä, kuinka jonkin tekstin tulkitseminen olisi mahdollista, jos tekstiin on tunnetasolla täysin kylmä suhtautuminen. Mutta se on varmasti aika lailla eri asia kuin mistä tässä nyt on kyse. Kurssilla annettiin ohje, että tekstin ensimmäisen version voi kirjoittaa vaikka tunnekuohussa, mutta sen jälkeen täytyy ruveta analyyttisemmaksi ja miettiä, miten nuo tunteet, joita kirjoittaessa oli, välittyisivät myös lukijalle. Se on varsin hyvä ohje. Silloin kun saavuttaa kirjoittamisessa flow-tilan, sitä kylläkin ohjaa ainakin jonkinlainen tunne. Eikä flow-tilaa kannata koskaan keskeyttää.

Kurssin iltapäivä oli varattu kirjoitusharjoitukselle, jossa kirjoitettiin ensin käppäinen ensimmäinen versio kohtauksesta ja sen jälkeen hiottiin se hyvin analyyttisesti timantiksi, tai ainakin kokeiltiin, miten tämä onnistuisi. Itse kirjoitin kohtauksen – tai itse asiassa aluksi parikin, mutta teksti rajaantui – ajasta, jolloin Lyydia oli juuri saapunut uuteen kotikaupunkiinsa Lontooseen. Ensimmäinen versioni oli tosiaan melkein sellainen ”no sitten nää menis tänne ja tekis näin” -teksti. Mutta kuinka tarpeellista sellainen olikaan kirjoittaa ja nähdä, mitä siitä syntyy, kun sitä tarkastelee pala kerrallaan, nostaa esiin sen, mikä kohtauksessa on tärkeää ja hioo vielä ilmaisunkin kuntoon.

Itse huomasin seikan, joka ei kauheasti yllättänyt, mutta joka minun on varmaan hamaan tuomiopäivään saakka muistettava: kun kirjoitan dialogia, se tulee luontevasti, eikä sitä useinkaan tarvitse kovin paljoa editoida verrattuna joihinkin muihin osiin, mutta… joudun tarkoituksellisesti ymppäämään mukaan näkökulmahenkilön tunteet ja sen, mitä hän näkee toisten tunteista ja käyttäytymisestä.

Kaikkinensa kirjoituspäivä Tampereella oli jälleen tavattoman hieno. Lähden mukaan seuraavallakin kerralla, oli aihe mikä tahansa, jos vain on mahdollista lähteä. Lyhyelläkin kurssilla oppii aina jotain uutta, saa intoa kirjoittamiseen, ja mikä parasta, voi vaihtaa ajatuksia toisten kirjoittavien ihmisten kanssa. Siis sellaisten ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät sen, kun intoilet ja tuskailet vaikkapa jonkun henkilön asian kanssa, jota ei edes ole oikeasti olemassa. Jokainen kirjoittaja tarvitsee sellaista. Säännöllisesti.

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Lontoon-tuliaiset

Olen hyvä ostamaan itselleni tuliaisia. Kierrellessäni Lontoon 1800-luvun paikoissa oli erittäin vaikea olla törmäämättä kirjallisuuteen, joka kertoo tästä minua niin kovasti kiinnostavasta aikakaudesta. Tätä kirjallisuutta oli aivan mahdottoman vaikea olla ostamatta. Painon puolesta matkalaukkuun olisi mahtunut enemmän. Tilan puolesta ei. Onneksi nämä mahtuivat.