lauantai 9. joulukuuta 2017

Tutustumassa 1800-luvun Lontooseen: London Transport Museum

Suurkaupungissa liikenne on aina oma juttunsa. Samoin kun kirjoittaa suurkaupungista, on parasta tietää, miten siellä pääsee paikasta toiseen. Lontoon osalta liikkumiseen eri aikakausina voi tutustua helposti London Transport Museumissa, joka sijaitsee Covent Gardenissa. Pääsylippu museoon on kohtuullisen kallis, mutta sillä saa käydä toisenkin kerran, itse asiassa kokonaisen vuoden ajan. Jos ei ramppaa Lontoossa usein, yhdellä kerrallakin ehtii kyllä katsella lipun hinnan edestä, mutta aikaa kannattaa varata riittävästi.

Itse tiirasin tarkemmin 1800-luvun ajoneuvoja, tietenkin. Siinä sitä sitten jo riittikin, ja kaksikerrosbussit ynnä muut jäivät lähinnä vilkaisulle, kun vastaan tuli jaksaminen ja sulkemisaika. Mutta siis, jos tahdot nähdä hevosbussin vuodelta 1829, tämä on paikka sinua varten.


Ihmetyttää, kauanko näitä ajoneuvoja on puunattu ennen museoon näytteille asettamista. Lähes kaikki näytteillä oleva oli niin viimeisen päälle kiiltävää, että ajoneuvon ikää alkaa melkein epäillä. No niin, hevosbussi, tai siis omnibus. Tällainen vaunu kyyditsi kerrallaan jopa 22 matkustajaa, ja sitä vetämään tarvittiin kolme hevosta.

Hevosbussin kuljettajalla oli tietenkin virkamerkki, ja jos oli tarpeeksi pitkään saman yhtiön palveluksessa, sai palkintomitalin. Tämä mitali on annettu 20 vuoden palveluksesta.


Ja tietenkin matkustajat tarvitsivat lipun.


Tämä tässä on puolestaan Stephensonin hevosraitiovaunu vuodelta 1882. Se on valmistettu New Yorkissa ja roudattu aikanaan Lontooseen, ja on varsin metka laite, sillä hevosen voi siirtää ajoneuvon päästä toiseen ihan tuosta vaan.



Hevosista puheen ollen Lontoossa oli vuonna 1900 julkisen liikenteen hommissa 50 000 hevosta. Kakkaraisia kertyi joka päivä enemmän kuin 1000 tonnin edestä. Viihtyisää varmaan.

Onneksi oli maanalainen jo vuodesta 1863. Kukaan ei pysty ikinä selittämään minulle, millä ihmeen ilveellä kukaan pystyi matkustamaan höyryjunalla maan alla. Mutta ei se mitään, en ymmärrä muitakaan asioita tässä maailmassa. Joka tapauksessa London Transport Museumissa voi ihastella vanhaa metrojunaa.



London Transport Museumia voi suositella ainakin lapsille ja lapsenmielisille. Ja tietenkin niille, jotka tahtovat tietää, millaisia kulkuvälineitä muinoin oli - jotta voisivat laittaa lohikäärmeensä vetämään niitä.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Tutustumassa 1800-luvun Lontooseen: Carlyle’s House

Kun pääsee kirjallisten kotimuseoiden makuun, ei pysty lopettamaan. Siksi vierailin vielä toisessakin asunnossa, jossa tapahtui merkittäviä asioita 1800-luvulla, nimittäin Chelseassa Thomas ja Jane Carlylen kotona. Tunnustan, että sivistyksessäni oli ennen tätä aukko, enkä tiennyt, kuka Thomas Carlyle (1795–1881) oli. Nyt tiedän. Hän oli brittien oma Elias Lönnrot, Minna Canth ja Volter Kilpi samassa paketissa. Toisin sanoen hän kehitti englannin kielen sanastoa, piti kulttuurikotia ja kirjoitti jotain, mitä kukaan ei jaksa lukea (kirjan Ranskan vallankumouksesta).

Kuvasin ilmeisesti Dickensin kotia niin innokkaasti, että Carlylen kotona ei tullut räpsyteltyä kameraa yhtä paljon. Ostin kyllä kirjasen, jossa on kuvia asunnosta. Muutama kuva on kuitenkin tässäkin jaettavaksi. Tämän pyöreän pöydän ääressä oli hyvä istuskella ja imeä itseensä viktoriaanisen kodin tunnelmaa.


Ja portaat… jostain syystä pidän näistä portaista, vaikka ne ovat kaikkea muuta kuin käytännölliset.


Yksityiskohdista esittelen tällä kertaa lamppuja. Nyt pitäisi vaan oikeasti ymmärtää, miten nämä toimivat.


Thomas ja Jane Carlylen kotiin kuului myös aivan ihastuttava puutarha.


Puoliksi syksy, puoliksi kesä…


Niin, ja tropiikki. Papukaija!


Luotettavasta lähteestä olen tarkastanut, että kyseessä on kauluskaija. Laji ei asusta Euroopassa päinkään, mutta ainakin Wikipedian mukaan sitä saattaa nähdä kaupungeissa, koska osa ihmisten lemmikkikaijoista on ottanut häkeistään hatkat ja perustanut karanneiden kaijojen yhdyskunnan.

Kukkasetkin yrittivät vielä jossain määrin kukoistaa pikku puutarhassa. Laitetaan näytteeksi yksi tosi kaunis.


Seuraavalla kerralla… no lisää 1800-luvun Lontoota.

tiistai 7. marraskuuta 2017

Tutustumassa 1800-luvun Lontooseen: Charles Dickens Museum

1800-luvun lontoolaisiin koteihin on helpointa tutustua… no käymällä 1800-luvun lontoolaisissa kodeissa. Yksi sellainen löytyy osoitteesta 48 Doughty Street. Siellä asui Charles Dickens (1812–1870) vuosina 1937–1939, nuorena miehenä siis. Kuuluisa kirjailija ei asunut talossa kauaa, mutta itse asiassa juuri noina vuosina hänestä tuli kuuluisa: hän kirjoitti talossa asuessaan mm. teokset Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit ja Oliver Twist.

Charles Dickens Museumin kaltaisessa paikassa voisi fiilistellä iän kaiken. Tai no, vaikka asunnon oveakin voisi ihailla hetken jos toisenkin.


Viehättävä ruokailuhuone näytti lähinnä siltä, että tekisi mieli istahtaa aterioimaan.


Erään katutason huoneen nurkassa oleva divaani houkutteli puolestaan haaveiluun.


Katutasosta kerros alempaa löytyi pesutupa...


... kuten myös keittiö, jonka jännittävin yksityiskohta oli tämä oletettavasti tehosekoittimen virkaa tekevä keittiökone.


Ylemmissä kerroksissa oli mm. Mary Hogarthin makuuhuone. Nuori nainen oli Dickensin vaimon, Catherine Dickensin sisar. Kerrotaan, että Mary Hogarth on useammankin Dickensin romaanihenkilön jonkinlainen esikuva. Katosvuode vaikutti jotenkin pramealta, mutta nähtävästi siinä on jotain käytännöllistäkin, tietäisi vaan mitä.


Ehkä kiinnostavin yksityiskohta koko museossa oli kuitenkin tämä:


Tadaa! Charles Dickensin partaterärasia! Eikä sillä nyt oikeastaan ole väliä, että se on juuri Charles Dickensin, mutta miettikääpä, voiko mikään suriseva parranajokone koskaan olla mitään tähän verrattavaa. Ei tarvitse vastata.

Seuraavassa postauksessa toinen 1800-luvun Lontoon kotimuseo, Thomas Carlyle House.

lauantai 4. marraskuuta 2017

Tutustumassa 1800-luvun Lontooseen: Tower Hamlets Cemetery Park

Parisen viikkoa sitten viivähdin Lontoossa viisi yötä ja kävin paikoissa, joissa vaihtoehtohistoriallisen maailmani Lyydia ja Gabriel elivät yli 100 vuotta sitten – tai ainakin paikoissa, jotka inspiroivat minua kirjoittamaan heistä lisää. 1800-luvun Lontoo ei ollut minulle ennestäänkään aivan vieras. Vierailin joissain tutuissa paikoissa ja monissa minulle ennestään tuntemattomissakin.

Lyydia pitää hautaustoimistoa, ja siksi matkaan oli ehdottomasti sisällytettävä yksi hautausmaavierailu. Koska olin aiemmin vieraillut Highgaten hautausmaalla, joka epäilemättä on kuuluisin Lontoon viktoriaanisista hautausmaista, valitsin kohteekseni Tower Hamlets Cemetery Parkin, joka sijaitsee Mile Endissä.

Hautausmaa on ollut käytössä 1841–1966, joten sitä on käytetty pitkän aikaa vielä viktoriaanisen ajan päätyttyäkin, mutta sanotaanko nyt vaikka niin, että 1800-luvun tunnelmaa ei tarvitse paikasta etsimällä etsiä. Nykyään hautausmaa on puistomainen ja lisäksi luonnonsuojelualue. Se on rauhallinen paikka päiväkävelylle.



Pääsin kohtalokkaaseen tunnelmaan, kun yhdelle hautakivelle lennähti kokomusta lintu, komea kuin mikä. Luotettavasta lähteestä olen selvittänyt, että kyseessä on nokivaris, aivan sama lintu kuin meidän variksemme, väritykseltään vain erilainen.


Hautakivissä kiinnitti huomiota mm. niiden ohuus, tekstit, ja tietenkin kauniit yksityiskohdat.


Yksi hautakivi jäi erityisesti mieleen. Olen aivan varma, että vaikka tässä lukikin jonkun muun nimi, tällaisen kiven alla lepää minulle niin rakas Lyydia.


Tower Hamlets Cemetery Parkia voi suositella niille, jotka pitävät rähjäisestä kauneudesta, kiveä peittävästä sammalesta, kiipeilevästä muratista ja epäsymmetrisistä vajoamisista. Niin, ja tietenkin niille, jotka kaipaavat rauhaa suurkaupungin vilinästä.


tiistai 24. lokakuuta 2017

Lokacon oli jälleen

Maailman luultavasti pienin mutta toisaalta sympaattisin con-tapahtuma järjestettiin jälleen menneenä viikonloppuna Jyväskylän kaupunginkirjaston pienessä luentosalissa. Jo vuodesta 2011 järjestetty Lokacon oli tänä vuonna varsin monipuolinen ohjelmaltaan. Mukaan mahtui niin kirjallisuutta kuin roolipeliasiaa ja Game of Thrones -tutkimusta.

Päivä alkoi ruoka-asialla. Juri Timosen johtamassa paneelissa keskustelivat kirjallisista ruoka-asioista Katri Alatalo ja Petteri Hannila. Pian kävi selväksi, ettei ruoka ole kirjallisuudessa eikä kirjoittamisessakaan mikään mitätön asia, vaikka kirjoissa onkin monesti juututtu siihen tapaan syödä ja siihen ravintoon, mikä on meidän maailmassamme tyypillistä.

Ensiksikin ruoka vaatii kirjoittajalta suunnittelua ja taustatyötä. Kun Alatalo oli kirjoittanut Käärmeiden kaupunki -romaaniaan, hänelle oli esitetty kysymys, mistä tarinan henkilöt saavat autiomaamiljöössä viiniä. Sellainen paikka piti sitten kartalle rakentaa, ja jopa ainut kartalla oleva tie sai nimekseen Viinitie. Hannila sen sijaan joutui Kaukamoinen-teostaan kirjoittaessaan selvittelemään, mitä vaikutuksia shamaanien syömällä punaisella kärpässienellä on ja kuinka sitä olisi syytä käyttää. Onneksi hän ei joutunut itse tutustumaan asiaan kokeellisesti. Kuten arvata saattaa, jotkut muut olivat näin tehneet ja auliisti kertoneet kokemuksistaan internetin ihmemaassa.


Paneelissa jouduttiin vielä Kalevalassa esitetyn oluen synnyn ja ison härän kautta Maailmanlopun ravintolaan, jossa syötäväksi haluava nauta tarjosi ravintolassa osia itsestään. Paneeli pohti sitä, kuinka kirjallisuus käsittelee lihansyöntiä kriittisesti. No, koska sanataide ottaa kantaa vaikka mihin, miksi se ei ottaisi kantaa myös syömiseen liittyviin eettisiin kysymyksiin? Paneeli muistutti myös siitä, että ruoka on niin ihmeellinen juttu, ettei Harry Potterin maailmassakaan sitä voida taikoa tyhjästä.

Ruoka on tietenkin aina hyvä aihe, mutta pieni vaara ruualla aloittamisessa on: entäs jos kaikilla on sen jälkeen koko tapahtuman ajan nälkä? Ohjelmanumeroa seurannut tauko oli luultavasti tuottoisa läheiselle K-kaupalle.

Seuraava ohjelmanumero oli Pasi Ilmari Jääskeläisen haastattelu, jossa Oskari Rantala esitti kirjailijalle kysymyksiä tämän uusimmasta romaanista Väärän kissan päivä. Yleisö sai kuulla mielenkiintoisia asioita teoksen taustoista. Kirjan syntyyn ovat vaikuttaneet mm. Jääskeläisen oman äidin dementia ja kissa-allergikon perheeseen saapunut kissa. Oli kiinnostavaa kuulla myös siitä, miten teoksen Marrasvirta-nimisellä paikkakunnalla on piirteitä niin Tourujoesta Jyväskylässä kuin Tampereesta, Pariisista ja Budapestistakin. Kirjassa esiintyvällä kirjastolla, jossa on vain lastenkirjoja, on puolestaan esikuvansa Joensuussa. Siellä Jääskeläinen vieraili lapsena ikimuistoisessa kirjastossa, jonka lastenosastolle kiivettiin – ainakin lapsen silmin – valtavat portaat.

Kirjoittamisprosessistaan Jääskeläinen kertoi, että hän saa rakennekikkailuilla houkuteltua itsensä työn pariin – kirjoittaminen kun on pohjimmiltaan tylsää touhua. Kirjabloggaajat eivät ole kuitenkaan tylsistyneet Jääskeläisen kirjojen äärellä, vaan he ovat olleet sitä mieltä, että tämä kirjoittaa keskenään erilaisia kirjoja. Kirjailija itse totesi, että on onnistunut hämäämään bloggaajia, sillä tiettyyn rajaan asti voi kirjoittaa siitä, mistä tahtoo kirjoittaa, mutta lopulta kirjailija kuitenkin päätyy aina kirjoittamaan samoista asioista.


Kirjailijahaastattelun jälkeen saatiin kuulla Juho Salon esitys suunnittelemattomista jatko-osista, joita kirjoille ja erityisesti elokuville syntyy. Salon mukaan yleisölle tarjotaan menestysteosten jatko-osia, vaikkei niitä olisikaan alun perin suunniteltu, koska yleisö tahtoo nauttia lisää samaa huvia ja toisaalta tietää, miten suosikkihahmoille kävi myöhemmin. Esimerkkeinä olivat mm. sir Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes sekä Star Wars. Salon mukaan Harry Potter -kirjasarjaa seuranneessa näytelmässä yhdistyvät hienosti molemmat yleisön jatko-osille asemattamat toiveet.

Sitten päästiin roolipelien maailmaan. Roolipeliskeneä esitteli Nuppu Soanjärvi juuri viime kesänä perustetusta Suomen roolipeliseurasta. Yleisö sai selvityksen siitä, miten roolipelaaminen on muuttunut ja mitä toimintaa roolipeliseuralla on.

Tämänvuotisen Lokaconin päätti Tanja Välisalon ja Maria Ruotsalaisen esitys, jonka aiheena oli 133 maata käsittävä Game of Thrones -televisiosarjan vastaanottotutkimus. Tutkijat olivat vasta saaneet aineiston käsiinsä, joten paljon oli vielä tutkimustyötä edessä, mutta Lokaconin yleisö sai kuulla jotain, mitä tähän mennessä oli selvinnyt. Esimerkiksi se selvisi, että vastaajille kolme mieluisinta hahmoa sarjassa olivat Tyrion Lannister, Jon Snow ja Arya Stark. Mutta missä on Dany, minä vaan kysyn.


Tutkimus näyttäisi antavan myös mielenkiintoista tietoa siitä, miten ihmiset kokevat George R.R. Martinin kirjojen ja televisiosarjan suhteen. Vaikka monet vastaajat pitivät kirjaa ensisijaisena, oli mm. vastaaja, joka oli sitä mieltä, että televisiosarja on niin ahdistava, ettei hän koskaan aio lukea Martinin kirjoja. Oli myös aika lohdullista kuulla, että ilmeisesti kaikki muutkaan eivät pysy kärryillä siinä, mitkä tapahtumat tapahtuvat kirjassa, mitkä televisiosarjassa, vaan teosten rajat hämärtyvät.

Mielenkiintoista oli myös kuulla, miten tutkimuksen pohjana olevaan kyselyyn vastanneet olivat – ehkä hieman ylikin – tulkinneet, mitä ”Winter is coming” -lauseen talvi tarkoittaa. Sitä tulkittiin kirjaimellisesti ja metaforisesti, poliittisesti ja luonnontieteellisesti (ilmastonmuutos). Kiintoisaa oli, että joidenkin mielestä se kuvasi suurta uhkaa tai jopa kaiken loppua, kun taas toisten mielestä se oli jotain, mikä kertoi toivosta, että asiat muuttuvat.

Lokacon oli oikein antoisa. Ehkä parasta oli kuitenkin päästä vielä kaiken tämän ohjelman jälkeen Sohwille syömään maksaa ja juomaan punaviiniä hyvässä seurassa.

maanantai 23. lokakuuta 2017

Jos horoskoopit ovatkin totta…

Silloin tällöin luen horoskooppeja naureskellen. Viime viikolla ilmestyneen MeNaisten horoskooppiini lienee kuitenkin parasta suhtautua hieman vakavammin. Että nyt sitten vain kirjoittamaan sitä romaania… hehhe.


Hyvinhän tässä asiat etenevät. Jos ei nyt rahaa eikä mainetta ja kunniaa ole herunut, niin ainakin seuraava julkaistu novellini on ilmestynyt. Se löytyy täältä.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Turun kirjamessuilla spefipäivää viettämässä

Viime sunnuntaina Turun kirjamessuilla oli spefipäivä, joten minulla oli riittävä syy matkata Varsinais-Suomeen. Messuilla oli hurja määrä muutakin ohjelmaa, mutta poimin itselleni kuunneltavaksi muutaman enemmän tai vähemmän spekulatiiviseen fiktioon liittyvän ohjelman. Heti messuille päästyäni törmäsin aivan sattumalta muutamaan tuttuun, ja sain ilokseni haltuuni Jyväskylän Science Fiction Seura 42:n lehden, Alienistin, uusimman numeron. Olen jotain siihen itsekin raapustanut. Saatan palata aiheeseen myöhemmin. Mutta kiinnostavinta messutapaamisissa oli se, että yksi kohtaamistani tutuista oli saapunut paikalle fiktiivisestä maailmasta. Saanen esitellä Ninette, suoraan Katri Alatalon mainiosta kirjasta Käärmeiden kaupunki.


Nineten käärmeet näyttivät sen verran kilteiltä, että uskautauduin niiden(kin) seurassa katsomaan raapalekisaa, jossa taistelivat Magdalena Hai, Artemis Kelosaari, O.E. Lönnberg ja Shimo Suntila. Taisto oli varsin dramaattinen, eivätkä kaikki osallistujat edes selvinneet siitä hengissä, mutta onneksi heidät herätettiin lopuksi uudelleen henkiin.


Koska historia, historiallinen fiktio ja vaihtoehtohistoriallinen fiktio kiinnostavat minua kovasti, jäin heti raapalekisan jälkeen kuuntelemaan saman esiintymislavan seuraavaa ohjelmaa, jossa Heikki Kännö ja Ville Hytönen kertoivat esikoisromaaneistaan. Hytösen teos Jumalankoirat kuulosti varsin kiintoisalta: se perustuu todelliseen 1600-luvulla eläneeseen mieheen, joka tuomittiin Riiassa ihmissudeksi. Kirjailija kertoi, miten oli luonut kirjaansa kielen: koska 1600-luvun suomi ei ollut mahdollinen romaanin kieleksi ja nykykielikin kuulosti sopimattomalta, Hytönen yhdisti arkaaista, Aleksis Kiven ajan suomea ja 1900-luvun alun kieltä. Hän totesikin, että kielen ja henkilöiden keksiminen on hänelle helppoa, kun taas tarina syntyy vaivalloisesti. On aina mielenkiintoista kuulla, mikä kenellekin on helppoa ja mikä vaikeaa. Toisaalta on ymmärrettävää, että paljon runoja kirjoittaneelle Hytöselle kieli on se juttu ja tarina ehkä – vaikea tietysti sanoa, koska ei hän itse niin sanonut – jopa toissijainen asia.

Kun Hytösen kirja on kirjailijan itsensä mukaan niin totuuteen perustuva kuin ihmissusitarina vain voi olla, Heikki Kännön romaani Mehiläistie puolestaan edustaa spekulatiivisempaa fiktiota, sillä siinä on mm. aikamatkustusta. Kännön kirjassakin on kuitenkin keskiössä todellisen historian henkilö, taiteilija Joseph Beuys. Sekä Hytösen että Kännön teokset vaikuttivat varsin lukemisen arvoisilta.

Koska omissa tarinoissani erotiikalla on jossain määrin merkittävä rooli, menin tietenkin kuuntelemaan paneelin ”Kummallista erotiikkaa ja seksikästä spefiä”, jossa Juha Jyrkäs, Artemis Kelosaari ja J.S. Meresmaa keskustelivat Juri Nummelinin johdolla erotiikasta spefikirjallisuudessa. Panelistien kirjoissa, ainakin niissä, joista nyt keskusteltiin, näytti olevan mm. homoerotiikkaa ja seksuaalimagiaa.

Ehkä mielenkiintoisinta paneelissa oli kuitenkin se, miksi erotiikan kirjoittaminen nimenomaan spefissä toimii. Kelosaari mainitsi, että on hyvä kirjoittaa, kun ei ole etiikan eikä myöskään ihmisen anatomian kahleissa. Meresmaan mukaan fantasia on taas siitä hyvä juttu, että sen puitteissa voi luoda erilaisia skenaarioita – ihminen kun voi erotisoida mitä vain ja fantasiassa mitä vain voi käsitellä. Esimerkkinä Meresmaa mainitsi novellinsa, jossa nainen on rakastunut höyryveturiin. Toisaalta hän piti fantasiassa hienona myös sitä, ettei asioista – esim. homoseksuaalisuudesta – tarvitse tehdä mitään numeroa eikä niitä tarvitse käsitellä realistisina kuvina esimerkiksi jonkin tietyn ajan käsityksistä. Jyrkäs puolestaan oli tapansa mukaan innostunut menneistä ajoista Suomessa – hän suositteli eroottiseksi lukemiseksikin Suomen kansan vanhoja runoja. Varmasti varsin osuva suositus.

Viimeinen ohjelmanumero, jonka kävin kuuntelemassa, oli ”Satuja aikuisille” -paneeli, jonka puheenjohtajana toimi Markku Soikkeli. Panelisteina olivat Juri Nummelin, Juha-Pekka Koskinen, Johanna Vento, Shimo Suntila ja ohjelmalehtisen ulkopuolelta Johanna Sinisalo. Panelistit olivat olleet mukana tekemässä Sadan vuoden unet -kirjaa, jossa vanhoja, kaikkien tuntemia satuja on tulkittu uusiksi, siirretty nykyaikaan.

Saduissa riittää ilman muuta keskusteltavaa ja uudelleen tulkittavaa hamaan maailmanloppuun saakka. Olikin mielenkiintoista kuulla, millainen prosessi kirjailijoiden päässä lähti liikkeelle, kun heiltä pyydettiin tilaussatua kirjaan. Sinisalo kertoi, että häntä kiehtoi Hannu ja Kerttu -sadun asetelma vanhemmista, jotka ovat liian köyhiä pitämään lapsistaan huolta, sillä tämä on tilanne nykyään monessa perheessä ihan oikeasti. Vento taas kertoi, että valitsi Prinsessa Ruusunen -sadun käsittelyynsä, sillä juuri Ruusunen on aina ollut hänelle se prinsessojen prinsessa. Sitten hänen mielensä alkoi kehiä tarinaan niitä teemoja, jotka häntä muutoinkin kiinnostivat, ja modernin Ruususen tarinasta tuli satu masennuksesta. Koskinen puolestaan totesi, että aloitti tämänkin tilaustyön ajattelun, kuten kaikkien muidenkin tilaustöidensä: niin ettei ajatellut yhtään mitään. Lumikuningatar-sadussa häntä kiehtoi väärinnäkemisen teema. Sitten hän omien sanojensa mukaan pahoinpiteli Andersenin sadun rankasti.

Suntila sen sijaan onnistui kuin onnistuikin ujuttamaan kokoelmaan sadun, joka ei varioi mitään vanhaa satua, vaikka kokoelman kaikkien satujen piti olla variaatioita jo meille tutuista saduista. Taitavasti toimittu. Suntilaa olivat alkaneet nyppiä perinteisten satujen asetelmat, kun hän oli lukenut niitä lapsilleen. Kieltämättä satujen varioinnissa onkin mielenkiintoista kääntää vaikkapa hyvät ja pahat ylösalaisin tai tehdä hahmoista moniulotteisempia. Sinisaloa satujen varioinnissa kiinnosti myös se, että saattoi ottaa saduissa yleensä käytetyn kaikkitietävän kertojan tilalle kokijanäkökulman. Itselläni on Sadan vuoden unet -kokoelma ostettuna jo Worldconista, joten pitäisi varmaan ehtiä tarttua siihenkin joskus.

Turun kirjamessujen anti jäi pitkästi positiivisen puolelle. Saattaisinpa lähteä tapahtumaan uudelleenkin.