tiistai 10. lokakuuta 2017

Turun kirjamessuilla spefipäivää viettämässä

Viime sunnuntaina Turun kirjamessuilla oli spefipäivä, joten minulla oli riittävä syy matkata Varsinais-Suomeen. Messuilla oli hurja määrä muutakin ohjelmaa, mutta poimin itselleni kuunneltavaksi muutaman enemmän tai vähemmän spekulatiiviseen fiktioon liittyvän ohjelman. Heti messuille päästyäni törmäsin aivan sattumalta muutamaan tuttuun, ja sain ilokseni haltuuni Jyväskylän Science Fiction Seura 42:n lehden, Alienistin, uusimman numeron. Olen jotain siihen itsekin raapustanut. Saatan palata aiheeseen myöhemmin. Mutta kiinnostavinta messutapaamisissa oli se, että yksi kohtaamistani tutuista oli saapunut paikalle fiktiivisestä maailmasta. Saanen esitellä Ninette, suoraan Katri Alatalon mainiosta kirjasta Käärmeiden kaupunki.


Nineten käärmeet näyttivät sen verran kilteiltä, että uskautauduin niiden(kin) seurassa katsomaan raapalekisaa, jossa taistelivat Magdalena Hai, Artemis Kelosaari, O.E. Lönnberg ja Shimo Suntila. Taisto oli varsin dramaattinen, eivätkä kaikki osallistujat edes selvinneet siitä hengissä, mutta onneksi heidät herätettiin lopuksi uudelleen henkiin.


Koska historia, historiallinen fiktio ja vaihtoehtohistoriallinen fiktio kiinnostavat minua kovasti, jäin heti raapalekisan jälkeen kuuntelemaan saman esiintymislavan seuraavaa ohjelmaa, jossa Heikki Kännö ja Ville Hytönen kertoivat esikoisromaaneistaan. Hytösen teos Jumalankoirat kuulosti varsin kiintoisalta: se perustuu todelliseen 1600-luvulla eläneeseen mieheen, joka tuomittiin Riiassa ihmissudeksi. Kirjailija kertoi, miten oli luonut kirjaansa kielen: koska 1600-luvun suomi ei ollut mahdollinen romaanin kieleksi ja nykykielikin kuulosti sopimattomalta, Hytönen yhdisti arkaaista, Aleksis Kiven ajan suomea ja 1900-luvun alun kieltä. Hän totesikin, että kielen ja henkilöiden keksiminen on hänelle helppoa, kun taas tarina syntyy vaivalloisesti. On aina mielenkiintoista kuulla, mikä kenellekin on helppoa ja mikä vaikeaa. Toisaalta on ymmärrettävää, että paljon runoja kirjoittaneelle Hytöselle kieli on se juttu ja tarina ehkä – vaikea tietysti sanoa, koska ei hän itse niin sanonut – jopa toissijainen asia.

Kun Hytösen kirja on kirjailijan itsensä mukaan niin totuuteen perustuva kuin ihmissusitarina vain voi olla, Heikki Kännön romaani Mehiläistie puolestaan edustaa spekulatiivisempaa fiktiota, sillä siinä on mm. aikamatkustusta. Kännön kirjassakin on kuitenkin keskiössä todellisen historian henkilö, taiteilija Joseph Beuys. Sekä Hytösen että Kännön teokset vaikuttivat varsin lukemisen arvoisilta.

Koska omissa tarinoissani erotiikalla on jossain määrin merkittävä rooli, menin tietenkin kuuntelemaan paneelin ”Kummallista erotiikkaa ja seksikästä spefiä”, jossa Juha Jyrkäs, Artemis Kelosaari ja J.S. Meresmaa keskustelivat Juri Nummelinin johdolla erotiikasta spefikirjallisuudessa. Panelistien kirjoissa, ainakin niissä, joista nyt keskusteltiin, näytti olevan mm. homoerotiikkaa ja seksuaalimagiaa.

Ehkä mielenkiintoisinta paneelissa oli kuitenkin se, miksi erotiikan kirjoittaminen nimenomaan spefissä toimii. Kelosaari mainitsi, että on hyvä kirjoittaa, kun ei ole etiikan eikä myöskään ihmisen anatomian kahleissa. Meresmaan mukaan fantasia on taas siitä hyvä juttu, että sen puitteissa voi luoda erilaisia skenaarioita – ihminen kun voi erotisoida mitä vain ja fantasiassa mitä vain voi käsitellä. Esimerkkinä Meresmaa mainitsi novellinsa, jossa nainen on rakastunut höyryveturiin. Toisaalta hän piti fantasiassa hienona myös sitä, ettei asioista – esim. homoseksuaalisuudesta – tarvitse tehdä mitään numeroa eikä niitä tarvitse käsitellä realistisina kuvina esimerkiksi jonkin tietyn ajan käsityksistä. Jyrkäs puolestaan oli tapansa mukaan innostunut menneistä ajoista Suomessa – hän suositteli eroottiseksi lukemiseksikin Suomen kansan vanhoja runoja. Varmasti varsin osuva suositus.

Viimeinen ohjelmanumero, jonka kävin kuuntelemassa, oli ”Satuja aikuisille” -paneeli, jonka puheenjohtajana toimi Markku Soikkeli. Panelisteina olivat Juri Nummelin, Juha-Pekka Koskinen, Johanna Vento, Shimo Suntila ja ohjelmalehtisen ulkopuolelta Johanna Sinisalo. Panelistit olivat olleet mukana tekemässä Sadan vuoden unet -kirjaa, jossa vanhoja, kaikkien tuntemia satuja on tulkittu uusiksi, siirretty nykyaikaan.

Saduissa riittää ilman muuta keskusteltavaa ja uudelleen tulkittavaa hamaan maailmanloppuun saakka. Olikin mielenkiintoista kuulla, millainen prosessi kirjailijoiden päässä lähti liikkeelle, kun heiltä pyydettiin tilaussatua kirjaan. Sinisalo kertoi, että häntä kiehtoi Hannu ja Kerttu -sadun asetelma vanhemmista, jotka ovat liian köyhiä pitämään lapsistaan huolta, sillä tämä on tilanne nykyään monessa perheessä ihan oikeasti. Vento taas kertoi, että valitsi Prinsessa Ruusunen -sadun käsittelyynsä, sillä juuri Ruusunen on aina ollut hänelle se prinsessojen prinsessa. Sitten hänen mielensä alkoi kehiä tarinaan niitä teemoja, jotka häntä muutoinkin kiinnostivat, ja modernin Ruususen tarinasta tuli satu masennuksesta. Koskinen puolestaan totesi, että aloitti tämänkin tilaustyön ajattelun, kuten kaikkien muidenkin tilaustöidensä: niin ettei ajatellut yhtään mitään. Lumikuningatar-sadussa häntä kiehtoi väärinnäkemisen teema. Sitten hän omien sanojensa mukaan pahoinpiteli Andersenin sadun rankasti.

Suntila sen sijaan onnistui kuin onnistuikin ujuttamaan kokoelmaan sadun, joka ei varioi mitään vanhaa satua, vaikka kokoelman kaikkien satujen piti olla variaatioita jo meille tutuista saduista. Taitavasti toimittu. Suntilaa olivat alkaneet nyppiä perinteisten satujen asetelmat, kun hän oli lukenut niitä lapsilleen. Kieltämättä satujen varioinnissa onkin mielenkiintoista kääntää vaikkapa hyvät ja pahat ylösalaisin tai tehdä hahmoista moniulotteisempia. Sinisaloa satujen varioinnissa kiinnosti myös se, että saattoi ottaa saduissa yleensä käytetyn kaikkitietävän kertojan tilalle kokijanäkökulman. Itselläni on Sadan vuoden unet -kokoelma ostettuna jo Worldconista, joten pitäisi varmaan ehtiä tarttua siihenkin joskus.

Turun kirjamessujen anti jäi pitkästi positiivisen puolelle. Saattaisinpa lähteä tapahtumaan uudelleenkin.

maanantai 9. lokakuuta 2017

Miten miesten ja naisten puheet eroavat toisistaan?

Eräs mielenkiintoisimmista osuuksista edellisessä postauksessa esittelemässäni Rayne Hallin kirjassa Writing Vivid Dialogue on luku, jossa kerrotaan, miten miesten ja naisten puheet eroavat toisistaan. En osaa sanoa, kuinka kulttuurisidonnaista tai totta tämä on, mutta kiintoisaa joka tapauksessa. Ensinnäkin naiset puhuvat kirjan mukaan enemmän kuin miehet, eri tutkimusten mukaan hieman eri määriä, naiset 20 000 sanaa päivässä miesten 7000 sanaa vastaan tai naiset 18 000 sanaa miesten 2000 sanaa vastaan joka päivä. Joissain tilanteissa miehet puhuvat kirjan mukaan enemmän, mutta harmillisesti jätetään kertomatta, mitä nämä tilanteet ovat. Hmmm.

Toinen ero miesten ja naisten puheen välillä on se, että naiset mainitsevat tunteensa useammin. Hallin mukaan he haluavat välttää väärinymmärryksiä tunteistaan ja rakentaa luottamusta, kun taas miehet ilmaisevat tunteitaan kehonkielellä ja toiminnallaan. Miehet eivät katso, että tunteita pitäisi korostaa, jos ne muutenkin ovat selviä.

Kolmas kirjassa mainittu asia miesten ja naisten puheesta on se, että miehet käyttävät dialogia selvittääkseen paikkansa nokkimisjärjestyksessä. Kun kaksi miestä tapaa ensimmäisen kerran, he etsivät puheesta vihjeitä siitä, kuka on ”arvojärjestyksessä” kenenkin yläpuolella, ja myös antavat vihjeitä omasta asemastaan.

Muusta kuin kielellisestä viestinnästä kerrotaan sen verran, että miehet käyttävät kehon asentoja viestintään enemmän kuin naiset, kun taas naiset osaavat lukea kasvojenilmeitä paremmin ja käyttävät niitä enemmän. Miehet osaavat tietenkin myös tulkita kehonasentoja niin, ettei muuta viestintää välttämättä aina tarvitakaan – ja naisilta kaikki tämä menee ohi. Kirjoittamisessa Hall ehdottaa tätä käytettävän niin, että miesten repliikkeihin yhdistetään lauseita, jotka kuvaavat kehonkieltä, kun taas naisten repliikkeihin lauseita, jotka kuvaavat kasvojenilmeitä.

Naiset ja miehet eroavat viestinnässään vielä siten, että miehet menevät suoraan asiaan ja naiset kiertelevät ensin ja antavat taustatietoja ennen kuin kertovat, mistä asian pihvi löytyy. Hall antaa esimerkiksi tapauksen, jossa henkilö tarvitsee lainaksi ruohonleikkurin. Mies kysyy suoraan, voiko lainata ruohonleikkuria. Nainen sen sijaan esittelee taustan, että anoppi on tulossa käymään ja on tarkoituksena juoda teetä puutarhassa ja että ruohoa ei ole leikattu miesmuistiin jne. Lopuksi hän kysyy, olisiko ruohonleikkuria mahdollista lainata. On kyllä pakko sanoa, että jotenkin olen oppinut ihan tosielämässä pitämään todella paljon tuosta halki, poikki ja pinoon -tyylistä, jossa jaarittelu on jätetty minimiin. Monilla naisilla – usein itsellänikin – on tapana käyttää tavattomasti aikaa siihen, että puhutaan pitkästi ja lisäksi unohdetaan kokonaan se, että asioille kannattaisi tehdä jotain eikä vain tuhlata aikaa siihen, että puhutaan esim. milloin mitäkin asiaa voivottelevaa small talkia.

Miesten ja naisten puheet eroavat toisistaan Hallin mukaan myös puheenaiheiltaan – varmasti monessakin kohtaa, mutta Hall mainitsee yhden: naiset kommentoivat jatkuvasti toistensa ulkonäköä ja -asua ja voivat kommentoida esim. miesten vaatteita tai uutta hiustyyliä kohteliaisuutena, mutta miehet eivät useinkaan kommentoi toisistaan näitä asioita. Tässä haisee kauas se stereotyyppinen käsitys, että homomiehet ovat kiinnostuneita ulkonäköasioista heteromiehiä enemmän ja kommentti toisen miehen pukeutumisesta viittaa heti seksuaaliseen kiinnostukseen. Itse ymmärrän pukeutumisesta ja muista ulkonäköseikoista niin vähän, että kuka tahansa sukupuolesta ja seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta ymmärtää näistä asioista minua enemmän. Mutta kirjoittamisen kannalta: myönnetään, että on helppo synnyttää tekstiin tietynlaista jännitettä kahden miehen välille, kun laittaa toisen kommentoimaan toisen ulkonäköä.

Lopuksi Hall muistuttaa, että sosiaaliset ja kulttuuriset normit miesten ja naisten puheelle vaihtelevat eri ympäristöissä. Se, miten ja milloin saa puhua, onkin aika tarkkaa, koska normit ovat kirjoittamattomia, mutta dialogista ei tule uskottavaa, jos tarinan henkilöhahmot rikkovat puhuessaan normeja eikä siitä seuraa mitään. Tämä on yksi syy, miksi tarinan kirjoittaminen toiseen aikakauteen ja/tai kultttuuriin on haastavaa. Itse menen jonkin verran sen taakse, etten kirjoita historiallista fiktiota vaan vaihtoehtohistoriallista fiktiota. Ja useimmiten ihmisistä, jotka jollain tapaa rikkovat yhteiskunnan normeja. Hallkin muistuttaa, että aina tarina voi kertoa poikkeusyksilöistä eli miehen ei esimerkiksi tarvitse aina olla hiljaisempi kuin naisen eikä naisen puheliaampi kuin miehen. Tai mikä poikkeusyksilö puhelias mies tai hiljainen nainen edes olisi, vaihtelua piisaa tosielämässä millä mitalla tahansa.

Hall antaa lopuksi hyvän neuvon, joka sopii mainiosti melkein minkä tahansa kirjoittamiseen liittyvän asian oppimiseen, ei ainoastaan dialogin: kannattaa tarkkailla sitä, mitä tekstiinsä tarvitsee. Naisia Hall kehottaa menemään vaikkapa kuuntelemaan, miten aamiaisella olevat rakennusmiehet puhuvat. Mukaan on tietenkin otettava kynä ja muistikirja.

Omiin teksteihini tunkee tällä hetkellä mieshahmoja. Ehkä heidän puhettaan voisi katsastaa Hallin mainitsemat asiat mielessä – vaikka he minulle tietenkin ovat juuri niitä ihastuttavia poikkeusyksilöitä.

torstai 5. lokakuuta 2017

Miten kirjoittaa hyvää dialogia?

Rayne Hallin pienet kirjoittamisoppaat ovat mukava tapa opiskella milloin mitäkin kirjoittamiseen liittyvää. Writing Vivid Dialogue antaa nimensä mukaisesti ohjeita dialogin kirjoittamiseen. Vinkkejä tulee mm. siihen, miten antaa henkilöhahmolle omaperäinen ääni, miten kirjoittaa erilaista puhetta, jos henkilöhahmo on mies ja jos hän on nainen, miten kirjoittaa dialogia, jossa joku valehtelee, ja jopa miten kirjoittaa telepaattista viestintää henkilöhahmojen välillä.

Helposti käyttöön otettava tapa nostaa tekstin jännitettä dialogin avulla on kysymysten esittäminen. Jos kysymykseen ei tule vastausta heti tai henkilöhahmo vastaa eri kysymykseen kuin mitä on kysytty, ajatus siitä, että hänellä on jotain salattavaa, nostaa jännitettä. Myös aiheen vaihtaminen tai kysymyksellä kysymykseen vastaaminen luovat jännitteistä dialogia.

Kirjallisuudessa mikään ei toimi samalla tavoin kuin tosielämässä, ei myöskään dialogi. Hall suosittaa käyttämään dialogissa lyhyitä lauseita. Hänen mukaansa se kuulostaa todellisemmalta lukijalle. Tämä on varmasti totta, sillä eihän fiktio muutoinkaan voi kuvata todellisuutta aivan yksi yhteen. Todellisessa puheessa on niin paljon toistoa ja täytettä, ettei tarina etenisi mihinkään, jos sitä yrittäisi jäljitellä. Lisäksi puhe toimii hyvinkin eri tavalla kuin kirjoitettu teksti, ja kirjoitettu dialogi on kirjoitettua tekstiä, joten sen on jollain tapaa noudatettava kirjoitetun tekstin sääntöjä, vaikka se esittääkin puhetta.

Jotta jokaiselle henkilöhahmolle saisi omanlaisensa puhetavan, pitäisi Hallin mukaan lähteä liikkeelle henkilöhahmojen luonteenpiirteistä. Nämä tulevat ilmi joka kerta, kun henkilöhahmo sanoo jotain. Luonteenpiirteet voivat näkyä joko repliikin sisällössä tai tavassa, jolla henkilöhahmo sanottavansa sanoo. Hall antaa paljon valaisevia esimerkkejä siitä, miten esimerkiksi itsekeskeinen ja epävarma henkilöhahmo puhuvat eri tilanteissa, kuten myöhästyessään tapaamisesta tunnin jonotuksen vuoksi.

Johtolauseiden käyttämisestä Hall antaa ohjeeksi seuraavaa: käytä niin monia johtolauseita kuin on tarpeen, ja niin harvoja johtolauseita kuin mahdollista. Sanomisen tapaa kuvaavia adverbejä (esim. vihaisesti) hän kehottaa johtolauseissa kokonaan välttämään, jos vain mahdollista. Jos valitsee huolellisesti johtolauseensa verbin (esim. huutaa, vaatia, anoa), ei tarvitse enää adverbiä selittämään, millä tavalla sanottava sanotaan. Hallin mukaan johtolauseen voi usein jättää kokonaan pois, kun siihen liittyy henkilöhahmon toiminta: ”You bastard!” Mary slammed the door.

On mielenkiintoista lukea siitä, miten henkilöhahmo saadaan näyttämään älykkäältä. Hallin mukaan älykkään henkilön puheessa ei ole täytesanoja ja hän kysyy paljon kysymyksiä. Hän ei käytä kirosanoja tai muita hävyttömyyksiä ja ymmärtää toisen osapuolen näkökulman. Hän pitää myös itsensä kasassa, vaikka tulisi väittelyäkin, eikä hermostu. Koulutetulla ihmisellä puolestaan on laajempi sanavarasto kuin kouluttamattomalla, ja hän käyttää pidempiä sanoja ja monimutkaisempia lauseita. Tällainen henkilöhahmo voi ärsyttävästi myös brassailla esim. käyttämällä latinaa tai siteeraamalla kuuluisia henkilöitä. Oikein ärsyttävä korkeasti koulutettu henkilöhahmo voi puolestaan saada mielihyvää siitä, että korjaa toisten virheitä.

Hall antaa ohjeita myös siihen, miten valehtelija puhuu ja elehtii. Valehtelemisesta kielivät mm. pienet käsien eleet ja se, että henkilö koskee paljon kasvoihinsa, erityisesti suuhun ja nenään. Kielessä valehtelu näkyy mm. vakuuttelevina ilmauksina (”usko minua”, ”ollakseni täysin rehellinen” jne.) ja freudilaisina lipsahduksina.

Itseäni kovasti kiinnostava oli myös luku, joka käsitteli puhetta historiallisessa fiktiossa. Hallin mukaan siihen pätee sama kuin dialogin kirjoittamiseen yleensäkin eli kirjoittajan on parempi luoda illuusio todellisuudesta, ei imitoida sitä. Hall ehdottaa, että historiallisessa fiktiossa vältetään sanoja, jotka ovat tulleet kielen sanastoon viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana. Lisäksi kieleen voi lisätä sen aikakauden sanastoa, josta kirjoittaa. Hall antaa esimerkkejä mm. viktoriaanisen ajan englannin kielestä. Suomen kielen osalta selvitystyö pitää tehdä itse. Mielestäni tuo 50 vuottakaan ei aina riitä, mutta se toki riippuu vähän sanastakin, sillä sanathan kertovat maailman kehittymisestä. No, kovin perusteellista etymologian selvitystä ei jokaiselle käyttämälleen sanalle tarvitse tehdä, vaikka kirjoittaisi historiallistakin fiktiota.

Toiseksi viimeisessä luvussa Hall antaa ohjeita flirttailevan dialogin kirjoittamiseen. Mikäs sen parempaa! Flirttaileva puhuja yhdistää tietenkin repliikeissään kaksi merkitystä: harmittoman ja viettelevän. Sitten on helppo paeta sen taakse, ettei mitään tarkoittanutkaan, jos tulee torjutuksi. Flirttailussa voi esimerkiksi kommentoida toisen henkilöhahmon vaatetusta, eikä sillä Hallin mukaan ole merkitystä, onko kommentti kohteliaisuus vai moite – se kertoo joka tapauksessa henkilökohtaisesta fyysistä laatua olevasta kiinnostuksesta.

Kirjassa on 27 lyhyttä lukua, ja lukujen lopuissa on harjoitus, jolla luvussa käsiteltyä asiaa voi soveltaa omaan kirjoittamiseen. Tässäkin Hallin kirjoittamassa oppaassa pidän konkreettisuudesta ja selkeistä esimerkeistä. Erot miesten ja naisten puheessa olivat mielestäni niin kiinnostavia, että saatte aiheesta ihan erillisen postauksen.

tiistai 26. syyskuuta 2017

Se on viimein täällä!

Anteeksi hehkutus, mutta olen tänään saanut käsiini Varjojen lumon tekijänkappaleet. Kipitin suoraan töistä postiin ja otin vielä työkaverin mukaan, että pääsin drinkin äärellä juhlistamaan tapausta. Menimme uudehkoon vaasalaiseen baariin nimeltä Butcher & Banker, jossa on vallan mainiosti tarinoihini sopiva steampunk-sisustus. Tai no ehkä minun steampunkini on hieman erilaista, mutta kuitenkin.


Söin hieman ja join On Your Side -drinkin, jossa yhdistyivät chili, ananas ja viski. Kuulostaa hullulta, mutta se maistui vallan hyvältä. Chilissä oli riittävästi potkua.


Kirjaa on nyt hipelöity, ja jostain syystä olen tuijotellut omaa tekstiäni, vaikka se on juuri se, jota ei enää tarvitsisi tuijotella. Miltä tuntuu nähdä se painettuna? En osaa sanoa, ei oikein miltään ja samalla olen tavattoman innostunut. Onko tämä se hetki, kun kuuluu sanoa, että tuntuu epätodelliselta? Pitää varmaan vielä makustella. Ensimmäinen kerta kun on aina ensimmäinen kerta. Se, jota ei koskaan unohda. Se, jota muistelee. Se, joka tuntuu levottomalta, epäuskottavalta, pelottavalta, tyydyttävältä.

perjantai 22. syyskuuta 2017

Ensimmäinen novellini, joka päätyi kansiin

Vuosi sitten väänsin novellia, jonka piti täyttää goottilaisuuden kriteerit. Halusin osallistua Vaskikirjojen goottiantologiakutsuun. Luetutin novellintekeleeni – oikeastaan ensimmäisen kunnon novellin, jonka olin koskaan kirjoittanut – Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien kirjoittajaringillä, johon oli juuri liittynyt, sain palautetta, hioin novellia ja lähetin sen tarjolle antologiaan. Deadline oli melkein vuosi sitten, 31.10.2016. Joulukuussa sain sähköpostia, että novellini oli valittu antologiaan. Antologian toimittajan Katri Alatalon kanssa tehdyn pitkällisen hiomisen jälkeen teksti valmistui viimein jokin aika sitten ja nyt se on kansissa monen muun hienon novellin seurassa: sain torstaina sähköpostia, että goottiantologia Varjojen lumo on tullut painosta. Odottelen, että tekijänkappaleet saapuvat postissa ensi viikolla. Tämä on ihan hurjan jännittävää!

Novellini sai lopulta nimekseen Karannut sielu. Lähetin sen tarjolle antologiaan nimellä Kadonnut sielu, ja sitä ennen sillä oli työnimenä yhden keskeisen henkilöhahmon nimi. Nyt selailin muistikirjojani ja novellin ensimmäisestä versiosta saamaani palautetta palauttaakseni mieleeni, miten tarina oikein sai muotonsa.

Olin jo aiemmin kehitellyt vaihtoehtohistoriallista maailmaa ja kirjoittanut pikaisen romaaninalun, joka sijoittui tähän maailmaan ja jossa oli päähenkilönä Lyydia Ljungstrand, Lontooseen Suomesta muuttanut nainen. Lyydia pääsi mukaan goottitarinaankin, ja hänelle ilmestyi ystävä, jonka isoisoisä oli Victor Frankenstein. Muistan valtavan riemun, kun hoksasin, että tämän lapsenlapsenlapsen nimen on tietenkin oltava Victoria Frankenstein. Sitä en enää muista varmaksi, muuttuiko henkilöhahmon sukupuolikin siinä samalla, kun nimioivallus syntyi. Victoria Frankenstein seuraa tietenkin isoisoisänsä jalanjälkiä, hieman edistyneemmin vain.

Novellissa oli kovasti paljon aineksia alkuunsa, ja siitä esilukijat mainitsivatkin. Editointiprosessissa – siis antologiahyväksynnän jälkeen – novellia muokattiinkin rajusti. Poistin monta asiaa, vaihdoin jossain kohtaa näkökulmahenkilöä, muokkasin tekstiä eri muotoon (novellissa on mm. päiväkirjakatkelmia), vaihdoin kohtausten järjestystä... Kaiken keskeltä nousi tarina Gabrielista, jonka kolme eri naista tahtoo, jokainen omalla tavallaan.

Yksi näistä naisista on tietenkin Victoria Frankenstein. Toinen on Lyydia, josta muistiinpanoissani pohdin, kuinka hänet saisi jotenkin pienesti mukaan tarinaan. Nyt tuo ajatus huvittaa. Minulle tämä tarina kertoo vahvasti Gabrielin ja Lyydian rakkaudesta, eikä Lyydia ole millään tavalla vähäisessä roolissa ainakaan minun mielessäni.

No, se kolmas nainen on sitten varastettu todellisesta historiasta. Rakastan oikean elämän ja kirjallisten viittausten yhdistelyä omaan tekstiini. Tässä novellissa selkeytin viittauksia, mutta todennäköisesti ne jäävät hämäriksi siitä huolimatta. Toivottavasti se ei kuitenkaan häiritse novellin lukemista – ehkä ne vain viehättyvät lisää, jotka bongaavat enemmän asioita. Sille, jota tarinan yhteys todellisuuteen kiinnostaa, voin kertoa, että novellini otsikon karkuun päässyt sielu on Elizabeth Siddalin. Hän oli prerafaeliittien, kuten Siddalin aviomiehen, taidemaalari Dante Gabriel Rossettin, kuuluisa malli. Siddal esiintyy mm. maalauksissa Ofelia ja Beata Beatrix. Jälkimmäinen maalaus mainitaankin novellissa. Nykyään sitä voi käydä katsomassa Lontoossa Tate Britainissa, ja tällaiselta se näyttää:


Lyydian näkökulma esitetään kirjemuodossa. Lisäksi novelliin sisältyy yksi lehtiuutinen. Näiden tekstilajien käytöllä halusin luoda vaikutelmaa 1800-luvun kirjallisuudesta.

Minulle ensimmäisen novellin ilmestyminen kansissa on iso juttu. Toivottavasti joku vielä pitääkin novellista, edes jossain määrin. Lyydia ja Gabriel tulevat seuraamaan minua toivottavasti vielä pitkään. Olisipa ihanaa, jos he kiinnostaisivat muitakin kuin sitä, joka tahtoo heistä kirjoittaa. Sen näyttää aika. Ainakin alkuun he ovat päässeet oikein mukavasti.

tiistai 5. syyskuuta 2017

Uusia goottinovelleja tulossa pian

Ai ai ai, nyt on kaunista! Vaskikirjat julkaisee aivan pian Varjojen lumo -antologian, jossa on suomalaisia goottinovelleja. Antologian kansi on Julia Savtchenkon käsialaa, ja näin ihana!


Olen ihan täpinässä myös siksi, että tässä kirjassa ilmestyy ensimmäinen novellini, Karannut sielu. Kun täpinä loppuu, kerron siitä täällä blogissa hieman lisää.

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Hysteriaa, pyörtyileviä naisia ja pihtisynnytyksiä

Historia on loputtoman mielenkiintoista, ja tällaiselle maallikollekin yksi historian ihan valtavan kiintoisista osa-alueista on, miten ymmärryksemme ihmiskehosta ja sen sairauksista on vuosituhansien aikana kehittynyt. Tästä syystä lääketieteen ja kirurgian tohtori Ervo Vesterisen kirjoittama Naisen ruumiin historia oli ennakolta aiheensa puolesta mukaansatempaava lukukokemus, josta selviäisi mm. mitä eri aikakausina ajateltiin kuukautisista ja miten vaikeissa synnytystapauksissa toimittiin – sekä toki myös, mitä hysteriapotilaalle tuli tehdä. Minua kiinnosti tietenkin ensisijaisesti kaivaa tietoa 1800-luvun ajattelusta ja lääketieteestä.

Haluttua tietoa löytyi, mutta sen esitystapa oli vähemmän vetävä. Kirjoittaja on selvästi pyrkinyt kepeään ja hauskaankin tyyliin, ainakin ajoittain, mutta sekä sisällön että kielen ja asioiden järjestämisen osalta kirja olisi vaatinut rajusti toimittamista vielä. Myös tyylillisesti on hakusassa se, kenelle kirja on suunnattu: siitä paistaa liikaa läpi akateemisten tutkimusten tyyli, vaikka ajatuksena on varmasti ollut kirjoittaa teos kenen tahansa luettavaksi. On ikävä sanoa tätä, mutta kirjaa lukiessa ei voi välttyä ajatukselta, onko sen markkinoille saamisessa ollut turhankin kiire, kun kustannustoimittaja ei ole vaatinut tekemään rankkaa editointia vaan päästänyt kirjan tällaisenaan myyntiin.

No, se haukuista. Kirjassa on kuitenkin mukavasti tietoa lääketieteen historiasta naisen kehoon liittyvien asioiden näkökulmasta, ja 1800-luvustakin, niin Suomessa kuin isommassa maailmassa. Ja sekin tuli taas todetuksi, että monesti lääketiede on sekä hämmentävän taantumuksellista että hämmentävän edistyksellistä samaan aikaan. 1800 - 1900-lukujen taitteessa saatettiin olla sitä mieltä, että astrologiasta oli hyötyä, kun hoidettiin kuukautisvaivoja. Toisaalta Otto Engström -niminen lääkäri onnistui Suomessa jo vuonna 1882 poistamaan naiselta onnistuneesti kohdun vaginan kautta. En toki ole mikään asiantuntija, mutta kyllä tuo melkoisen vaativalta toimenpiteeltä kuulostaa. Myös se ihmetyttää, että jo 1800-luvun loppupuolella pystyttiin tarkastelemaan mikroskoopilla siittiön ja munasolun yhteensulautumista hedelmöityksessä – tosin merisiileillä – ja oivallettiin, ettei syntyvä uusi yksilö saa kummaltakaan vanhemmaltaan yhtä solua enempää, mutta toisaalta jouduttiin elämään 1900-luvulle asti ennen kuin pala palalta lääketieteelle aukeni, mistä kuukautisissa on kyse.

1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla, kun Elias Lönnrot julkaisi teoksensa Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri (1839, luettavissa Project Gutenbergista), ajateltiin tautien aiheuttajan olevan ilmassa leijaileva miasma, joka oli peräisin kaikenlaisesta saastasta, jota nurkissa, kaduilla ja muualla ympärillämme pyöri. Bakteerit eivät olleet vielä tuttuja. Luonnollisesti oli tärkeää, että ilmanlaatu oli mahdollisimman hyvä. Siksi oli hyväksi tuulettaa usein. Suoneniskuilla saatiin ajettua pahaa pois elimistöstä, ja myös oksettavat lääkkeet (oksetusjuuri) ja peräruiskeet olivat avuksi. Lönnrot ei kuitenkaan uskonut kovin vakaasti siihen, että verenvuodatusmenetelmillä olisi tehoa.

Naiset sairastivat 1800-luvulla mm. kalvetustautia ja nymfomaniaa. Kalvetustaudista kärsivä nainen oli kalpea ja saattoi sopivasti menettää tajuntansa retkahtaakseen pelastavan miehen käsivarsille. Sairaus tekikin naisesta seksuaalisesti haluttavan – sellainen sattui tuolloin olemaan eteerinen nainen. Kalvetustautiin saattoi sairastua esimerkiksi onnettoman rakkauden seurauksena tai masturboituaan liikaa. Potilas kärsi sydämentykytyksistä, ruokahaluttomuudesta ja niukentuneista kuukautisista. Hän saattoi myös vastoin kaikkea järkeä tahtoa syödä liitua, hiiltä tai tuhkaa. Hän myös kuumeili ja hänen raajojaan turvotti.

Nymfomania puolestaan johtui munasarjojen ylitoiminnasta. Liian aktiivisesti toimivat munasarjat saivat aikaan synnillisiä mielikuvia, masturbointia, kuukautishäiriöitä ja peräpukamia. Nymfomaniaa sairastava myös haaveili, käveli unissaan ja oli mielentilaltaan vaihteleva, välillä mieli maassa, välillä maaninen. Nymfomaniaa hoidettiin lääkkeillä ja suoneniskulla. Etenkin naimisissa oleville, vanhemmille naisille voitiin suositella myös yhdyntöjä.

Entäs se hysteria sitten? Hysterian ajateltiin 1800-luvulla olevan sairaalloisena kiihtymyksenä ja hermostuneisuutena ilmenevä naistentautien oireyhtymä. Suomalaisen gynekologian perustaja C.D. von Haartman kertoi hysterian olevan tila, jonka kuvaileminen oli vaikeaa. Kuitenkaan hysteriapotilaan kerran nähtyään ei voinut unohtaa, miltä kohtaus näytti. Kieltämättä von Haartmanin selvitys hysteriakohtauksesta vaikuttaa melko karmivalta: naisen selkä taipuu kaarelle, hänet valtaa jäykkyystila ja valekuolema, ja hän vain tuijottaa tyhjyyteen. C.D. von Haartman ajatteli hysterian iskevän nimenomaan naimattomiin, 25 - 40-vuotiaisiin naisiin. Toisaalta kirurgian ja lapsenpäästöopin professori Joseph Pipping (tai Pippingssköld) oli sitä mieltä, että hysteria oli parempiosaisten rouvien sairaus. Pippingillä oli myös rajummat lääkkeet vaivaan: mm. castoreum (majavanhauste) ja oopiumi.

Lönnrot kertoi omalla hysteriapotilaallaan olleen seuraavia oireita: Hän kouristeli, saattoi laulaa hullun lailla – ja hurjaa kyllä, paremmin, kuin silloin kun oli ollut terve – hän piti milloin mistäkin ruuasta ja itki, nauroi ja huokaili ilmeisen dramaattisesti. Maattuaan voimattomana vuoden vuoteessa hän pääsikin siitä ilman toisten apua ylös. Lönnrot oli hämmentynyt, koska hänelle oli epäselvää, oliko nainen parenemassa vai oliko sairaus etenemässä. No, sairautta voitiin kuitenkin jollain tavoin hoitaa, tai ainakin sen oireita yritettiin lievittää. Kouristuksiin oli lääkkeitä. Oikein kovissa kohtauksissa toimi Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkärin mukaan peräruiske, joka tehtiin kylmästä vedestä ja etikasta. Peräruiskeeseen saatettiin laittaa myös haisupihkaa. Jos potilas pyörtyi, hänet sai virkoamaan kylmän veden valelulla kasvoille tai väkevän etikan tai poltetun höyhenen pitämisellä nenän alla. Jos potilas oli tajuissaan, kylmää vettä oli hyvä antaa lusikoittain.

Hysteriaan saatettiin käyttää myös huomattavasti rajumpia hoitokeinoja. 1800-luvun lopulla sitä yritettiin hoitaa sähköterapialla, ainakin muualla maailmassa. Hoidossa naisen kehoon kiinnitettiin elektrodeja. Niiden paikkoja olivat selkäranka (yksi elektrodi) ja jalkapohja, niska tai sydänala (toinen elektrodi). Sähköä saatettiin antaa myös suoraan naisen emättimeen tai kohtuun naisen sisälle laitettavallta elektrodilla. Kuulostaa kohtuullisen epämiellyttävältä. Myös kirurgisia hoitomenetelmiä – kohdunpoistoa, munasarjojen poistoa ja klitoriksen huipun poistoa – käytettiin, mutta lääkärit olivat erimielisiä siitä, kuinka järkeviä hoitomuotoja ne olivat. Nykyihminen huokaa tässä kohdin syvään.

Toki naisena olemiseen liittyi 1800-luvullakin muutakin kuin sairastaminen. Naisen ruumiin historia kertoo pitkästi kätilöiden ja synnytysten historiasta Suomessa. On yllättävää, että ensimmäiset kätilöksi kouluttautuvat aloittivat opintonsa Suomessa jo vuonna 1816. Joitain vuosikymmeniä myöhemmin, vuonna 1861 saatiin suomenkielinen oppikirja synnyttämisestä. Sen nimi oli Oppikirja suomalaisille kätilöimille. Vaikka ainakin minulla on mielikuva oikeastaan pelkästään kotisynnytyksistä paljon myöhäisemmiltäkin ajoilta, saattoi jo 1800-luvun alkupuoliskolla synnyttää laitoksessakin. Esimerkiksi Turkuun perustettiin synnytyslaitos vuonna 1837.

Luulisi, että koulutettu lapsenpäästäjä olisi arvokas seuralainen synnyttäjälle, mutta ei. Monet ihmiset suhtautuivat kätilöihin negatiivisesti. Ei kätilöitä tietysti jokaiseen synnytykseen olisi ollutkaan. Heitä oli Suomessa vuonna 1872 200, ja 1890-luvulla 92 prosentilla synnyttäjistä oli apunaan kansannainen, ei koulutettu kätilö.

Jos synnytyksessä tarvittiin apuvälineitä, käytettiin synnytyspihtejä, vaikka ne saattoivatkin tehdä pahaa jälkeä. Pahimmassa tapauksessa pihtien käyttökin johti siihen, että synnyttäjä tai lapsi kuoli. Keisarileikkaus onnistui – siis niin, että sekä äiti että lapsi jäivät henkiin – Suomessa ensimmäisen kerran 1888.

1800-luvulla alettiin oivaltaa, että sairauksien leviämisen estämisessä ja kirurgisissa toimenpiteissä oli tärkeää pitää huolta hygieniasta, että instrumentit oli tärkeä puhdistaa ja kädet pestä. Kivunlievityksessä alettiin pohtia turvallisuutta ja haluttiin luopua oopiumista. Tilalle löydettiin ensin eetteri ja sitten kloroformi, josta siirryttiin takaisin eetteriin, koska kloroformi aiheutti ikäviä kuolemantapauksia. Ilokaasu siirtyi synnytysten kivunlievitykseen huvitilaisuuksista, joissa sitä oli käytetty jo 1700-luvulla. Selkäydinpuudutuksesta sen sijaan on raportoitu ensimmäisen kerran vuonna 1900, mikä sekin kuulostaa aikaiselta, myönnetään.

Naisen ruumiin historia kertoo myös naislääkäreiden historiasta Suomessa. Pohjoismaiden ensimmäinen naislääkäri Rosina Heikel (1842–1929) vaikuttaa mielenkiintoiselta hahmolta. Hän teki työtä mm. Vaasassa ja Helsingissä ja oli myös naisasianainen. Kirja vinkkasi, että Henna Sinisalo on kirjoittanut hänestä artikkelin. Se löytyy täältä.

Kirja antoi paljon herkullisia elementtejä tarinoihin, jotka sijoittuvat joko oikealle tai vaihtoehtoiselle 1800-luvulle, mutta kuten sanottua, lukukokemuksena se olisi voinut olla sujuvampi. Se johdatti kuitenkin minut muutaman uuden lähteen äärelle, mikä oli oikein mukava juttu. Niistä sitten lisää, kunhan saan niihin perehdyttyä.