Tuoretta verta – mistä ideat ja inhottava tunnelma kauhutarinaan?

Genrekirjallisuudesta ja -elokuvasta kauhu on aina ollut jollain lailla erityisen lähellä sydäntäni. Myös kirjoittajana kauhu kiehtoo minua. Erityisesti 1800-luvun kauhuklassikot kiinnostavat – mikä ei varmaan yllättäne ketään, joka minut tuntee. Tietämys kauhukirjallisuudesta ja kauhun luomisesta omaan tekstiin ovat siis asioita, joiden kohdalla mielelläni kartutan ymmärrystäni. Siksipä odotin kieli pitkällä Suomen tieteis- ja fantasiakirjailijoiden julkaisemaa kauhukirjoitusopasta Tuoretta verta - kauhukirjoittajan opas siitä asti, kun se julkaisemisesta kuulin.

Tuoretta verta -oppaan ovat toimittaneet kirjailijat Marko Hautala, Anne Leinonen ja Mia Myllymäki. Yhteensä kirjassa on yhdeksän eri kirjoittajaa, joilla on kaikilla oma kauhuosaamisalueensa.

Kirja rakentuu siten, että ensin se esittelee kauhua lajina ja sitten antaa konkreettisia ohjeita sille, joka tahtoo sitä kirjoittaa. Ihan kaikkia mahdollisia kauhun alalajeja teos ei järjestelmällisesti esittele, vaan lukija tutustutetaan paremmin kauhun lajiin, jotka ovat nähtävästi valikoituneet sillä perusteella, että niille on löytynyt erityisasiantuntija (Artemis Kelosaari kirjoittaa kehokauhusta ja Jussi K. Niemelä eksistentiaalisesta kauhusta). Marko Hautala vihjaa tosin teoksen esipuheessa, että nämä alagenret olisi valittu siksi, että ne ovat monelle vielä outoja. Niin kutsutulla oikealla syyllä ei oikeastaan ole mitään väliä. Molemmat genret ovat kiinnostavia – ja keskenään erilaisia. Luulisikin, että jos kirjoittajaa kutkuttelee kauhun kirjoittaminen, varmasti jompikumpi näistä kauhun lajeista alkaa tämän teoksen lukemisen jälkeen kiinnostaa, elleivät molemmat.

Suureksi ansioksi on laskettava se, että teos esittelee Suomessa julkaistun kauhukirjallisuuden historian. Tästä vastaavat Markus Harju ja Boris Hurtta, edellinen uusimman kirjallisuuden osalta ja jälkimmäinen ajalta 1846 - 1999. Toivottavasti nämä artikkelit löytävät myös sellaisten kauhufanien luettavaksi, jotka ovat kiinnostuneita ainoastaan kauhun vastaanottamisesta, eivät tuottamisesta.

Jo kirjan ensimmäinen osa, jonka näkökulma ei varsinaisesti ole kirjoittaminen, antaa monenlaisia vinkkejä kauhutarinan tekoon. Toisessa osassa tulee konkreettisempia ohjeita. Osan aloittaa Anne Leinonen artikkelilla Elementtejä kauhun rakentamiseksi. Hän selittää mm. kohtauksen rakentamisen teoriaa. Kohtausten jakautuminen kohtaukseen ja jatkokohtaukseen oli minulle ennestään tuttua, mutta nytpähän minulla on kirja, jonka sivuilta voin asiaa pähkäillä aina kun tarvitsee. Kirjassa oleva esimerkki selkeyttää myös teoriaa hyvin. Liike-reaktio-yksiköt (MRU:t) eivät olleet minulle yhtä lailla tuttuja, mutta niiden ymmärtämisestä voi olla jatkossa paljonkin hyötyä. Tulee varmasti joskus kokeiltua MRU-teoriaa siihen, mihin Leinonen sitä suosittelee: sellaisen kohtauksen korjaamiseen, joka tuntuu olevan pielessä.

Itselläni on tekeillä tarina, jossa on kauhuaineksia. Siksi luin tätä teosta sitä vasten, että saisin apuja sen kirjoittamiseen. Teos antaa kuitenkin myös paljon ideoita tarinaidean keksimiseen. Anne Leinonen kehottaa katselemaan, mitä kauhistuttavaa itsessä ja itselle läheisissä ihmisissä on. Lapsuudesta löytyy kauhukokemuksia, joita voi paisutella. Leinosen toinen artikkeli käsittelee kokonaisuudessaan sitä, miten ideoita voi ammentaa suomalaisesta kansanperinteestä. Artikkeli antaa myös paljon lukuvinkkejä ihmiselle, joka on kiinnostunut etsimään ideoita esi-isiemme kertomista tarinoista ja heidän uskomuksistaan.

Tiina Raevaara, jonka tuotanto on saanut inspiraatiota kauhun klassikkoteksteistä, kertoo, kuinka kaikille tuttua kauhutarinaa voi käyttää tuoreesti. Siinä sivussa Raevaara tulee muuten esitelleeksi tietämyskauhun (knowledge-horror), jossa ihmisen loputon tiedonjano johtaa karmeuksiin ja traagisiin loppuihin. Tämän lajin perusteos on tietenkin Mary Shelleyn Frankenstein.

Ennakolta vähiten kiinnostusta herätti ehkä Anders Fagerin artikkeli Realistiset peikot. Mitä hittoa, oli ajatukseni. Peikot eivät kiinnosta minua pätkääkään. No, sain nenilleni. Lyhyt artikkeli kertoo peikkoja esimerkkinä käyttäen, miten mitä tahansa itseä kiinnostavaa aihetta voi kehitellä ja kieputtaa. Se kertoo, miten luodaan säännöt tarinassa esiintyvälle hirviölle – tai no, melkein mille tahansa muullekin. Ja säännöt nimenomaan luodaan: kukaan ei kerro, millaisia juuri sinun peikkojesi, aaveidesi tai vampyyriesi pitäisi olla. Artikkeli auttaa myös ymmärtämään, miten monesta näkökulmasta mietinnässä olevaa olentoa on pohdittava.

Omassa spefimaailmassani on enkeleitä. Ne eivät ole sen hirviömäisempiä kuin ihmisetkään, mutta luulenpa, että kun seuraavan kerran keskityn luomaan niitä koskevaa säännöstöä tarkemmaksi, palaan Fagerin artikkelin äärelle. Enkelit voivat taatusti liikkua ihan yhtä maagisiin sfääreihin kuin peikotkin.

Kauhu on ehkä kliseisempi kuin mikään muu kirjallisuuden tai elokuvan lajityyppi. Siksipä onkin hyvä, että Tuoretta verta käsittelee kliseiden käyttöä kauhun luomisessa. Mia Myllymäki omistaa koko artikkelinsa kauhukliseille, ja niitä käsitellään muuallakin kirjassa. Kliseet ”aiheuttavat vääränlaista kauhua, sellaista, joka saa lukijan pakenemaan paikalta”. Tutut tarinankuljetuksen kaavat auttavat kuitenkin lukijaa pysymään mukana, joten kliseet eivät ole yksiselitteisesti huono juttu – ja vähintäänkin ne pitää tuntea. Jos pystyy käyttämään niitä hyväkseen mutta lisäämään niihin jonkin kieroutuman, voi saada kokeneenkin kauhukirjoittajan tuntemaan kateutta. Näin kävi Marko Hautalalle, kun hän näki, miten Ottolapsi-elokuva käsittelee kauhussa paljon käytettyä hahmoa, Pahaa Lasta.

Teoksen lopuksi Marko Hautala antaa artikkelissaan Kuiskaamisen taito – psykologisen kauhun kirjoittamisesta konkreettisia vinkkejä tekstin kirjoittamisvaiheeseen. Hän myös analysoi kauhua parin genren arkkityypin, Pahan Äidin, Pahan Isän ja jo aiemmin mainitsemani Pahan Lapsen kautta. Miksi esimerkiksi Psyko-elokuvan suihkumurha on hyytävä? Siis ei ainoastaan hyytävä vaan niin hyytävä, että se jää elävästi jokaisen elokuvan nähneen mieleen, vaikka suurin osa kaikista muista hyytävistä kohtauksista häviää muistista hyvinkin pian? Toimivan kauhun analysointi on erinomainen tapa kehittää myös omaa kauhuilmaisuaan. On vaikea kirjoittaa hyvää kauhua, jos ei ymmärrä, mistä elementeistä se syntyy, miksi juuri tämä pelottaa.

Kaikkinensa Tuoretta verta -teoksessa on rohkaiseva ote: Saanko käyttää elementtejä, joita on jo käytetty? Saat. Minkä verran saan muokata kansanperinteestä löytämiäni kiinnostavia elementtejä? Muokkaa ihan niin paljon kuin hyvältä tuntuu. Olenko epäonnistunut kirjoittaja, jos tekstinteko takkuaa? Et, ammattikirjailijallekin jumitus on enemmän kuin tuttua. Entäs jos minulla ei ole mitään omaa sanottavaa? Ei ole kellään muullakaan, mutta kellään ei ole samanlaista tapaa kirjoittaa kuin sinulla.

Tuoretta verta on antoisa kirjoitusopas, jos kauhu kiinnostaa, ja kehottaisin tutustumaan siihen, jos kirjoittajana luo muunkinlaista tiheää tunnelmaa. Tässä on vielä muutama valittu neuvo kauhukirjoittajalle:

• Kierouta tuttua ja turvallista, jokapäiväistä. Tutun muuttuminen oudoksi on kauhistuttavaa.
• Käytä kaikkia aisteja. Kauhu esimerkiksi haisee.
• Kirjoita fiksuille ihmisille, joille kaikkea ei väännetä rautalangasta. Älä kerro kaikkea. Pihtaa. Anna lukijan päätellä.
• Jos tekstiä ei synny, etsi inspiraatiota muista taiteen muodoista. Virittäydy myös oikeaan mielentilaan esimerkiksi musiikin tai kuvataiteen avulla.

Ja ennen kaikkea: 

• Päästä sielusi pimeimmät syöverit pintaan. Arvosta syvyyksistäsi kumpuavia ajatuksia sitä enemmän, mitä kummallisempia ne ovat. Älä pelkää niitä, vaan nauti niistä ja käytä hyväksi.