lauantai 17. lokakuuta 2020

Outlining Your Novel – hyvä perusopas romaanin suunnitteluun

K.M. Weilandin blogi Helping Writers Become Authors tuo esiin kaikenlaista kirjoittamiseen liittyvää helposti omaksuttavalla, konkreettisella tavalla. Weiland on myös julkaissut kirjoitusoppaita, joiden sisältö taitaa kaikkinensa löytyä hänen verkkosivuiltaankin, mutta kirjoitusoppaan lukeminen tuntuu jotenkin palkitsevammalta kuin verkkosivujen kahlaaminen, joten lukaisin oppaan Outlining Your Novel: Map Your Way to Success. Opas keskittyy nimensä mukaisesti siihen, miten saa suunniteltua hyvän romaanin. 

Weilandin mukaan romaanin suunnitelman tarkoituksena on auttaa luovuutta, ei kahlita sitä. Suunnitelmaa tai luonnosta voi pitää tarinan ensimmäisenä versiona – ainoastaan sillä erolla, että suunnitelman tekemiseen ei mene läheskään niin paljon aikaa kuin ensimmäisen tekstiversion kirjoittamiseen ilman sitä. Tarkoituksena on saada ideat esiin ja katsoa, miten ne saa järjestettyä. Tämä prosessi on läpikäytävä, oli kirjoittajan tapa työskennellä sitten mikä tahansa. 

Weiland uskoo, että kun suunnitelma antaa raamit, mm. sen, minne tarina on menossa, kirjoittajalla on paremmat mahdollisuudet antautua yksityiskohtien löytämiselle, kun hän alkaa varsinaisesti kirjoittaa. Tällä tavoin luovuus kukkii, eikä tukahdu. Kirjoittaja ei pysty myöskään laittamaan tekstiinsä vihjeitä tulevasta, jos ei tiedä, mikä tuleva on. 

Kirjassa esitellään lyhyesti erilaisia suunnittelutapoja: ajatuskartta, kuvasuunnitelma, kartta ja täydellinen arvostelu, jossa kirjoitetaan tulevasta teoksesta ylistävä kritiikki. Yhtä kaikki suunnittelua varten tarvitaan kynä ja muistikirja. Weiland näkee näissä vanhanaikaisissa välineissä monia etuja, mm. sen, että ei joudu editointivimman valtaan jo siinä vaiheessa, kun kaikki on muutenkin levällään. 

Weilandin käyttämiä välineitä on myös yWriter-ohjelma, mutta sen hän on blogistaan päätellen vaihtanut tämän oppaan kirjoittamisen jälkeen Scriveneriin. Tietokoneohjelmaa ennen hän suosittelee kuitenkin käyttämään kynää ja muistivihkoa. Hauskoja muita tarvikkeita tekstin suunnitteluun ovat vanhat kalenterit. Niitä Weiland käyttää apuna tarinan aikajanan suunnittelussa. 

Weilandin suunnitteluprosessi alkaa siten, että kuvataan yhdellä virkkeellä tekstin perusta: juoni ja teema. Tämä virke voi muuttua suunnitteluprosessin aikana, mutta silti se on hyvä olla olemassa jo alussa, koska siten kirjoittaja pystyy suuntaamaan ajatuksensa oikein. Lopulta se kuvaa lyhyesti tarinan keskeisen idean, henkilöt, konfliktin ja juonen sekä sen, millainen lähestymistapa tarinalla asiaan on, onko keskiössä esim. romantiikka tai mysteeri.  

Kun perusta on selvillä, voi tehdä liudan ”Entäs jos?” -kysymyksiä. Hullutkin ideat kannattaa kirjoittaa ylös, koska niiden avulla voi löytää todella timanttisia ideoita. Weiland kertoo käyttäneensä myös ”Mitä odotetaan?” -kysymystä. Kun miettii, mitä lukija odottaa tarinalta, voi yllättää tämän tarjoamallakin jotain muuta. 

Näiden kysymysten perusteella tekstin idea tarkentuu ja muuttuukin. Myös yleisiä kysymyksiä, kuten kuka on tarinan päähenkilö, on syytä tehdä. Tärkeää on päästää itsensä ideoimaan niin, että aivojen analyyttinen, kriittinen puoli ei pääse sotkemaan ajatuksia. Weiland puhuu ideoinnista aivojen ”dream zonella”. 

Kun suunnitelmassa alkaa olla kohtauksia, on hyvä listata ne. Ongelmakohdat voi nostaa esiin esimerkiksi jollain värillä, ja kun suunnitelmassa on kohtia, jotka ovat valmiita siirrettäviksi lopulliseen suunnitelmaan, ne voi merkitä eri värillä. Toiseen paikkaan siirrettävät kohdat voi merkitä kolmannella värillä. Tällä tavalla tarina alkaa rakentua ja näyttää juonessa olevat aukot. 

Miten ongelmakohtiin löytää sitten ratkaisun? Weiland kehottaa kirjoittamaan sensuroimatonta tajunnanvirtaa nopeaan tahtiin. Paperille ajatteleminen tuottaa paljon käyttökelvotonta mutta myös ratkaisuja. Hyvä ratkaisu ajatuksen pysähtyessä on aina kysymysten kysyminen. 

Kun tarinassa alkaa olla jonkinlainen muoto, on aika keskittyä seuraaviin avaintekijöihin: motiivit, halu, päämäärä, konflikti ja teema. Ei riitä, että henkilöiden teot ovat mielenkiintoisia; niiden takana on oltava myös mielenkiintoisia syitä toimia juuri sillä tavoin. 

Toisaalta tarinan ydin on se, että päähenkilö haluaa jotain. Halun pitää olla voimakas, ja usein sen takana on vakaita uskomuksia tai menneisyyden tapahtumia. Henkilöhahmon tavoite ja motivaatio kulkea kohti sitä puolestaan saavat aikaan itse tarinan, kunhan päähenkilön ja tavoitteen tielle tulee esteitä – siis konflikti. 

On tärkeää, ettei päähenkilöllä mene liian hyvin. Weiland kehottaa mm. tekemään listan 10 pahimmasta asiasta, jotka päähenkilölle voisi tapahtua. Tämä voisikin olla hyvä idea, kun teksti on vielä villeimmässä ideointivaiheessa. Weiland kehottaa kuitenkin käyttämään listaa myös silloin, kun näyttää, ettei jokin kohtaus ole päähenkilön näkökulmasta tarpeeksi turhauttava. Konfliktien synnyn voi varmistaa myös henkilöitä suunnitellessaan siten, että luo henkilöhahmoja, jotka jo aivan valmiiksi saavat toisensa hermostumaan. Konfliktia synnyttää helposti myös se, henkilöhahmo laitetaan tilanteeseen, joka on hänen toimintamalliensa tai arvojensa vastainen. 

Koko ajan ei kuitenkaan tarvita maailmoja syleilevää konfliktia, vaikka jokaiseen kohtaukseen tarvitaankin ulkoinen taistelu (fyysinen reaktio konfliktiin) sekä sisäinen taistelu (psykologinen ja emotionaalinen reaktio tapahtumiin). Konflikti voi tästä huolimatta olla kooltaan ja laadultaan hyvin monenlainen. 

Teema on hyvin tärkeä myös. Weiland antaa sen löytämiseen ja esille tuomiseen käyttökelpoisia vinkkejä. Hän kehottaa kirjoittamaan jälleen listan, nyt asioista, joiden puolesta olisi valmis taistelemaan tai jopa kuolemaan. Dramaattista toki, mutta sitten ainakin tietää kirjoittavansa itselleen tärkeästä teemasta. 

Itse teoksessa teeman pitäisi näkyä henkilöiden kamppaillessa elämän harmaalla alueella. Hyvin teemaan kytkeytyvä juoni pakottaa lukijan kysymään kysymyksiä valittuun teemaan liittyen. Tämä on oikeastaan vapauttavaa: kun löytää kysymykset, riittää, että saa lukijankin pohtimaan niitä – ei kirjoittajallakaan tarvitse olla vastauksia. Suunnitteluvaiheessa tarinaan tulleita teemoja voi myös nostaa esiin, valita niistä tärkeimmän ja vahvistaa sitä pitkin tekstiä. 

Kun aika paljon on jo selvillä, on aika keskittyä taustatarinaan. Sillä tarkoitetaan varsinaisen tarinan takana olevaa tarinaa, näkymättömissä olevaa henkilöhahmon historiaa, joka on kuitenkin vaikuttamassa hänen päätöksiinsä ja tekemisiinsä. Weilandin mielestä on erittäin tärkeää kääntää jokainen kivi henkilöhahmon menneisyydessä. 

Siitä voi varmasti olla montaa mieltä, kuinka paljon näitä menneisyyden kiviä on aiheellista pyöritellä. Sitä ei voi kuitenkaan kiistää, etteikö henkilöhahmoon voisi löytyä yllättäviäkin, tarinankerronnan kannalta hyviä piirteitä, kunhan jaksaa miettiä häntä yksityiskohtia myöten. Tärkeää on erityisesti kaivella esiin henkilöiden menneisyydestä ne tapahtumat ja asiat, jotka ovat muokanneet henkilöistä sen, mitä nämä ovat, hyvässä ja pahassa. 

Itse tarinassa henkilön menneisyyteen kannattaa Weilandin mukaan vihjata aikaisessa vaiheessa, mutta kokonaisuutena henkilön tausta tulee paljastaa vasta, kun se on aivan välttämätöntä. Pitkiä takaumia Weiland ei suosittele vaan kehottaa viittaamaan henkilöiden taustoihin muutamalla sanalla aina silloin kun se on tarpeellista. 

Henkilöhahmon menneisyys on tärkeässä osassa, kun tarinassa päästään tapahtumaan, joka sysää tarinan kunnolla liikkeelle (the inciting event). Tässä kohtaa lukijan on jo tärkeä tuntea päähenkilön taustoja, jotta hän voi tuntea sympatiaa henkilöhahmoa kohtaan ja toisaalta ymmärtää, mitä kaikkea tällä on pelissä. Toimiva inciting event vaikuttaa suoraan siihen, miten tarina päähenkilön osalta jatkuu. Se luo lisäksi konfliktin ja siitä seuraa toimintaa. 

Henkilöiden luomiseen Weiland käyttää henkilöhahmohaastatteluja, joissa todellakin kaivetaan esille kaikki nenänmuodosta, poliittisista näkemyksistä ja henkilöhahmon tekemistä matkoista siihen, pitääkö hän itsestään vai ei. Teoksessa on hyvä listaus siitä kaikesta, mitä henkilöhahmosta voi pohtia. Listauksen lisäksi voi kirjoittaa tajunnanvirtaa siten, että esittää henkilöhahmolle kysymyksiä, joissa jopa hieman ilkeästi haastaa häntä kertomaan itsestään. Tätä voisi kokeilla joskus, sillä välillähän henkilöhahmot salaavat kaikenlaista. Weiland ei innostu Myers–Briggsin tyyppi-indikaattorista henkilöhahmojen suunnittelussa mutta käyttää joskus enneagrammia varmistaakseen, että henkilöhahmo on vahvuuksiensa ja heikkouksiensa osalta tasapainossa. 

Miljöön suunnittelussakin Weiland muistuttaa tapahtumapaikan ja henkilöhahmon välisestä suhteesta. Mitä henkilöhahmo ajattelee esim. paikasta, jossa hän asuu? Kuinka pitkä suhde hänellä on paikkaan? Valtavaa määrää tapahtumapaikkoja Weiland ei suosittele. Yksi kiehtova tapahtumapaikka, johon saa tutustua kunnolla, on parempi kuin pintapuolinen vilkaisu useaan tapahtumapaikkaan. 

Näkökulmahenkilöiden valinnassa on mietittävä samoja asioita kuin miljöiden valinnassa: mitä enemmän näkökulmahenkilöitä on, sitä enemmän lukijan huomio – ja myös lojaalisuus – jakaantuu. Weiland antaa neuvoksi valita näkökulmahenkilöksi sen, jolla on mielenkiintoisin ääni – kenen näkökulmasta tarinasta tulee kiinnostavin? 

Weiland käsittelee lyhyesti myös tarinan rakennetta, mutta on kirjoittanut siitä kokonaan oman teoksensa. Kuitenkin myös tämän oppaan perusteella pystyy oppimaan perusrakenteen siitä, mitä tarinan alussa, keskikohdassa ja lopussa tarvitaan. Hyvä yksittäinen vinkki on suunnitella nurinperin, jos ei tiedä, miten pisteestä A päästään tarinassa pisteeseen B. 

Weilandin ohjeiden mukaan suunnitellessaan kirjoittaja saa itse asiassa monta eritasoista romaanisuunnitelmaa. Kun yksityiskohtainen, laaja suunnitelma tarinan rakenteesta on valmis, Weiland nimittäin kehottaa tekemään lyhennetyn suunnitelman, jonka avulla on helpompi työskennellä. Sen avulla näkee nopeasti tarinan linjat ja tärkeimmät kohdat. 

Weiland antaa myös ohjeita tekstin jakamisesta lukuihin ja kohtauksiin. Tämän jaon voi tehdä lyhennetyn suunnitelman kohdalla. Erityisesti lukujen lopussa lukijan pitäisi palaa halusta tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Jokaisen luvun ei kuitenkaan tarvitse loppua elämää ja kuolemaa henkivään cliffhangeriin. Luku voi päättyä esim. salaisuuteen, jota ei paljasteta (joku piilottaa kirjeen), lupaukseen (joku lupaa kostaa pahan teon) tai mysteeriseen dialogiin. 

Oppaan jokaisen luvun lopussa on lyhyt tiivistys luvun tärkeimmistä sisällöistä. Tämä on hyvä. Jo näiden tiivistysten perusteella pystyisi todennäköisesti lähtemään suunnittelemaan romaania. 

Mukava lisä kirjaan on, että jokaisen luvun lopussa on haastateltu yhtä kirjailijaa hänen kirjoittamisprosessistaan. Kirjailija kuvaa omaa suunnitteluprosessiaan, kertoo, mikä on suunnittelun suurin etu ja suurin sudenkuoppa sekä esittää näkemyksensä siitä, onko tilanteita, joissa on järkevämpi vain kirjoittaa suunnittelematta. Haastattelut lisäävät näkökulmia ja auttavat näkemään, että jokaisen on löydettävä oma tapansa kirjoitusprosessin eri vaiheisiin. 

Weiland käyttää teoksessaan paljon esimerkkinä omia teoksiaan ja niiden suunnittelemista. Ymmärrettävästi tämä voi häiritä, varsinkin, kun selostukset ovat monesti pitkiä eivätkä teokset ole tuttuja ehkä monillekaan oppaan lukijoille. Itse lukaisin nämä esimerkit läpi kummemmin miettimättä. Se ei ehkä palvellut tarkoitustaan, mutta toisaalta siten ne eivät paljoa häirinneetkään. Esimerkit ovat yleensä toki hyvä asia, ja tekstin suunnitteluun oppaan kirjoittajan on vaikea löytää tarkkoja esimerkkejä muualta kuin omasta arkistostaan.

Outlining Your Novel antaa hyvin perustiedot kirjoittajalle, joka tahtoo suunnitella romaanin. Siitä voi poimia itselleen sopivat toimintamallit ja kehitellä niitä sitten eteenpäin.

keskiviikko 15. heinäkuuta 2020

Ylpeys ja ennakkoluulo – hitaasti hyvä tulee rakkaudessakin

On yleisesti tunnustettu totuus, että naimaton mies, jolla on huomattava omaisuus, on välttämättä vaimon tarpeessa. 

Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo (1813) ei pitkään pimitä, mistä kirjassa on kyse: avioliiton solmimisesta. Jos se on – tai edes pysyvän parisuhteen solmiminen – nykyään haastavaa, parisataa vuotta sitten ei päästy ainakaan yhtään helpommalla. Sen sijaan kummankin aikakauden pariutumiskuvioista syntyy taitavan kirjoittajan käsissä hykerryttävää kirjallisuutta.

Olen lukenut Ylpeyden ja ennakkoluulon ensimmäisen kerran muistamani mukaan vuonna 1997. Vuonna 2013 ilmestynyt Kersti Juvan suomennos on ollut lukulistalla ilmestymisestään asti. Ja täytyy sanoa, että oli viisasta lukea kirja uudelleen, hyvän suomennoksen vuoksi mutta muutoinkin. Ylpeys ja ennakkoluulo on nimittäin paitsi hauska myös viisas kirja. Rakkauden ei tarvitse syntyä ensisilmäyksellä, eikä ensisilmäykseen edes pitäisi luottaa. Olen itsekin vähän tällainen hidastempoinen romantikko.

Bennetin perheessä alkaa kuohua, kun naapurustossa sijaitsevan Netherfieldin kartanon vuokraa eräs herra Bingley, jonka varallisuus saa varsinkin rouva Bennetin pään sekaisin. Hänellä on nimittäin naitettavana viisi tytärtä, ja siinä riittää puuhaa, vaikka kaksi vanhinta ovatkin varsin hyväsydämisiä ja viehättäviä.

Pakka menee vielä enemmän sekaisin, kun selviää, että herra Bingleyn ystävä herra Darcy on vielä selvästi varakkaampi eli parempi naimasaalis. Sen verran järkeä tuntuu kuitenkin löytyvän paikkakunnan naisilta ja jopa rouva Bennetiltä, että kun herra Darcyn nähdään käyttäytyvän töykeän ylimielisesti, ei häntä enää pidetäkään kovinkaan haluttavana aviomiesehdokkaana kenellekään. Yleinen mielipide tuntuu olevan, että Darcy saisi painua sinne, mistä tulikin, eikä vastenmielisempää miestä ole tavattu.

Herra Darcykaan ei tunnu arvostavan paikkakunnan naisia kovin korkealle. Tarinan sankarittaresta Elizabeth Bennetistä, sisarussarjan toisiksi vanhimmasta, hän antaa tanssiaisissa legendaarisen lausuntonsa:

”Siedettävä, mutta ei niin sievä, että houkuttelisi tätä miestä; minua ei juuri nyt huvita pelastaa nuoria naisia, joita muut eivät huoli. [- -]” 

Olisi tietysti kätevää, jos tällainen herra Darcy voitaisiin sivuuttaa kokonaan, mutta ensiksikään siitä ei tulisi kovin hyvää tarinaa, ja toiseksi Elizabethin vanhempi sisar Jane ja herra Bingley rakastuvat palavasti toisiinsa, joten siinäpä se Darcy sitten pyörii mukana. Sitä paitsi lukijalle paljastetaan jo pian parinkymmenen sivun jälkeen, että herra Darcy alkaa nähdä Elizabethin aivan eri valossa: nuoren naisen silmät ovat älykkäät, Elizabethin vartaloa on ”ilo katsella” sekä hänen tavoissaan viehättää ”niiden luonteva leikillisyys”.

Ihailen Elizabeth Bennetiä yli kaiken. Hän ei hetkahda hetkeksikään siitä, että herra Darcy kommentoi häntä ikävästi. Sen sijaan hänestä kerrotaan:

Elizabeth jäi paikoilleen eivätkä hänen tunteensa herra Darcya kohtaan olleet suorastaan sydämelliset. Hän kertoi kuitenkin tapauksesta värikkäästi ystävilleen, sillä hänellä oli eloisa ja leikkisä luonne, joka nautti kaikesta naurettavasta. 

Ihan muuta kuin onnetonta itsesäälissä riutumista. Kuitenkin Elizabeth on valmis myöntämään väärät ajatuksensa ja olemaan pahoillaan ikävästä käytöksestään, kun selviää, ettei sille olekaan ollut perusteita. Kaikin puolin hän on ehkä kirjallisuushistorian tasapainoisin henkilö.

Elizabeth ja herra Darcy sopivat toisilleen täydellisesti. Jäyhyys ja eloisuus täydentävät toisiaan, kun kummallakin ovat arvoina oikeudenmukaisuus ja rehellisyys. Mutta parin yhteen saaminen on melkoisen tarinan takana, ja varsinkin Elizabethin osalta voisi puhua harkitusta hurmaantumisesta. Romaanin jälkisanoissa suomentaja Juvakin toteaa, että Austen ”uskoo rakkauteen, mutta ei päättömään hullaantumiseen”. Itse olen usein samalla tapaa hyvin hidas ihastuja – no, sillä erolla, ettei pohjalla tarvitse olla syvää vastenmielisyyttä tunteiden kohdetta kohtaan. Mutta se on yhteistä Elizabethin kanssa, että kun tunne on syntynyt, siitä on tolkuttoman vaikea taistella itseään irti. 

Elizabethissa ihastuttaa myös se, että hän arvostaa ihmisiä heidän oikeudenmukaisuutensa mukaan ja sen mukaan, miten he kohtelevat toisia. Siksi hän ei voi aluksi arvostaakaan Darcya, sillä tämän ylpeys tekee käytöksestä epäkohteliasta, suoraan sanottuna törkeää. Elizabeth on vapaa pokkuroinnista, jota hänen serkkunsa herra Collins, kirkonmies, edustaa.

Herra Collins on tarinan koomisimpia hahmoja. Ensiksikin hänen ”rakkautensa” kohde muuttuu lennossa aina tarpeen vaatiessa, kunnes on löytynyt nainen, joka suostuu naimaan hänet. Toiseksi hän nuoleskelee lady Catherine de Bourghin takalistoa enemmän kuin laki sallii – vaikka kiitollisuudenvelka onkin ymmärrettävä, koska nainen on antanut hänelle papinviran.

Lady Catherine de Bourgh sen sijaan on kaikkea muuta kuin ihailtava ihminen. Hän halveksuu alempien yhteiskuntaluokkien ihmisiä niin paljon, että syöksyy huhujen perusteella puhuttelemaan Elizabethia tämän kotiin, kun epäilee, että hänen sukulaispoikansa Darcy olisi naimassa täysin ala-arvoisen naisen.

Mukaan mahtuu myös hurmaava upseeri Wickham, johon Elizabethin jollain tapaa ihastuu aluksi mutta joka on perusesimerkki siitä, miten ensivaikutelmaan ei kannata luottaa. Wickham sotkeekin sitten asiat – sekä omansa että toisten – varsin perusteellisesti, tai no, osansa asiaan on toki myös Lydialla, Elizabethin sisarista nuorimmalla, jonka luonteeseen on kasaantunut kaikki nuoruuden naiivius ja harkitsemattomuus rakkausasioissa.

Sivuhenkilöihin mahtuu monta muutakin unohtumatonta. Elizabethin sisar Jane on kaiken hyvän ruumiillistuma, joka tahtoo uskoa siihen, että ihmiset eivät ole pahantahtoisia toisilleen ja että asiat järjestyvät kyllä parhain päin. Omalle osalleen hän ei tietenkään uskalla onnea toivoa. Rouva Bennet on raivostuttava häslä, mutta hänen äkisti ajateltuna miellyttävä miehensä on myös raivostuttava perheensä piikittelijä. Itse asiassa olin yllättynyt, että kirjassa mainittiin Elizabethin paheksuvan tätä, sillä mielikuvani oli, että herra Bennet olisi kuvattu kovinkin miellyttävänä isänä. Isän ja tyttären suhde on läheinen tästä huolimatta. Rouva Bennetin veli ja tämän vaimo edustavat tarinassa järjen ääntä.

Mutta entäpä herra Darcy? Kannattaako hänen peräänsä huokailla? No, ainakin voi olla vaikea löytää suoraselkäisempää miestä. Hän on myös huomaavainen, minkä voi huomata, kun hän on omilla tiluksillaan Pemberleyssä ja Elizabeth on enonsa ja tämän vaimon kanssa siellä vierailemassa. Darcy ei myöskään tee itsestään numeroa. Hän ei viihdy tuntemattomien seurassa:

”Minulla ei todellakaan ole kykyä keskustella vaivatta ihmisten kanssa, joita en ole tavannut koskaan ennen, kuten monilla on”, sanoi Darcy. ”Keskustelun sävy jää minulta tavoittamatta, enkä osaa olla olevinani kiinnostunut ihmisten asioista, kuten on tapana.” 

Mies, joka ei teeskentele. Mitä enempää voisi toivoa? Sitä paitsi Pemberleyssä on kirjasto, joka on ”monen sukupolven työn tulos” ja jonne Darcy hankkii säännöllisesti lisää kirjoja, koska hän ei ”ymmärrä sukukirjaston laiminlyömistä tällaisena aikana”. Oih!

lauantai 11. heinäkuuta 2020

Puhutaan erotiikan kirjoittamisesta – virtuaali-Finnconin ohjelmaa

Tämän vuoden Finncon on hieman pienimuotoisempi verrattuna Finnconeihin, joihin olemme tottuneet. Tapahtuma toteutetaan virtuaalisena yksi ohjelmanumero kerrallaan ja laajemmin ohjelmaa suunnitellaan ensi vuodelle. Itse olen keskittynyt yhteen ohjelmanumeroon, joten pienimuotoisempaa on minullakin kieltämättä ollut.

Perjantaina kuuntelin tarkasti Solina Riekkolan ja Anni Kuu Nupposen keskustelun siitä, mitä on spekulatiivisen erotiikan kirjoittaminen. Arvelin ohjelman sisältävän paljon asiaa tänä vuonna julkaistusta Kiima-antologiasta, jossa kummaltakin esiintyjältä on novelli, mutta keskustelu koskikin vielä enemmän erotiikan kirjoittamista yleensä – ei siis edes spekulatiivisesta näkökulmasta.

Ensiksi Riekkola ja Nupponen pohtivat sitä, missä menee erotiikan ja pornon raja. Riekkolan mielestä kysymys on sinänsä tärkeä, vaikka aina ei ole niinkään tärkeää, missä raja menee. Hänen mukaansa romanttisessa kirjallisuudessa kuitenkin käsitellään tyypillisesti ihmissuhteen syntymistä. Tämä ihmissuhde voi myöhemmin olla eroottinen, mutta romanttinen tarina ei keskity seksiaktin kuvaamiseen. Porno sen sijaan keskittyy nimenomaan siihen. Erotiikka jää Riekkolan mukaan johonkin romantiikan ja pornon väliin. Siinä aktin kuvaaminen on tärkeää, mutta tekstissä on mukana paljon muutakin, mm. se, miten seksiin on päädytty. Lisäksi erotiikassa tekstin viettelevyys on olennaista, sillä kaikki kirjallisuuden seksiaktitkaan eivät ole lainkaan kiihottavia.

Myös Nupponen oli sitä mieltä, että erotiikassa on tärkeää myös se, mitä on aktin ympärillä, ja hän muistutti myös siitä, että teksti voi olla eroottinen ilman aktiakin. Määritelmää, jonka mukaan porno on suorasukaisesti sanottuna runkkumatskua ja erotiikka kutkuttelee, Nupponen ei pitänyt siinä mielessä onnistuneena, että eri ihmisiä kutkuttavat aivan eri asiat. Se on kyllä varsin totta, mutta ehkä voisi sanoa, ettei teksti ole eroottista, jos se ei kutkuttele kenenkään eroottista tunnetta.

Tunne ja tunnelma onkin erotiikassa tärkeää. Riekkola totesi, että porno on mekaanisempaa, kun taas erotiikassa painottuu tunnelma. Hänen mukaansa puhtaasti pornografista kirjallisuutta onkin vähän, koska kirjallisessa muodossa pornografia ei toimi yhtä hyvin kuin kuvallisessa.

Miksi Riekkola ja Nupponen tahtovat sitten kirjoittaa erotiikkaa? Nupponen haluaa, että maailmassa olisi enemmän hyvää eroottista luettavaa. Hänellä on siis erotiikan kirjoittamisessa taiteellinen pyrkimys. Lisäksi hän kertoi, että erotiikassa kiehtoo sen syvä inhimillisyys. Hän haluaa myös tuoda esille sukupuolien kirjoa ja erilaisia tapoja toteuttaa seksuaalisuutta. Tabujen rikkominen ja asioiden normalisoiminen ovat hänen päämääriään.

Riekkolan syyt erotiikan kirjoittamiseen ovat pitkälti samoja. Häntä kiinnostaa se, että hyvin usein seksi kuvataan täydellisenä: täydelliset kehot harrastavat täydellistä seksiä. Riekkola itse tahtoo kirjoittaa epätäydellistä erotiikkaa, jossa seksi on hauskaa ja epätäydellistä ja on aivan ookoo, että se on niin. Toisin sanoen Riekkola tahtoo kirjoittaa kiihottavia tarinoita siitä, mitä todellisten ihmisten – tai vaikkapa kentaurien – todellinen seksi voisi olla. Tällainen erotiikan kuvaus todellakin normalisoi muidenkin kuin "virheettömien" ihmisten seksuaalisuutta ja on siksikin tarpeellista. Lisäksi täydellisyys on usein aika yhdentekevää.

Ohjelmanumeron kiinnostavinta antia oli keskustelu erotiikan kirjoittamisessa käytettävästä sanastosta. Miten voi löytää sopivan kuvailun tason ja sanaston? Nupposen mukaan erotiikan kirjoittamisessa joutuu miettimään sanastoa ehkä enemmänkin kuin muuten kirjoittaessaan. Osa sanoista voi olla jollain tapaa häpeällisiä ja osa huvittavia.

Riekkolan mukaan erotiikkaa voi kirjoittaa eri tyyleillä siinä missä muunkinlaista kirjallisuutta. Valittu sanasto voi tuoda tekstiin komediallisuutta tai kuvastaa esim. valtasuhteita henkilöiden välillä. Sanoilla penis, kalu, kyrpä ja meisseli tekstiin tulee aivan erilainen sävy. Hauska yksityiskohta sanaston valinnasta oli Artemis Kelosaarelta lainattu ajatus, että jos muut sanat eivät tunnu sopivilta, käytä latinaa. Itse en edes tiedä, ovatko sanat penis ja vagina niin kliinisiä, kuin millaisina niistä ohjelmanumerossa puhuttiin. 

Nupponen muistutti, että sanastoa on hyvä miettiä siinäkin mielessä, että väärän sanan käyttö voi rikkoa tunnelman. Jos kirjoittaja käyttää vaikkapa sanoja nahkapatukka tai samettiluola, se ei välttämättä saavuta lukijassa haluttua tunnetta. Väärästä sanavalinnasta voi tulla sellainenkin olo, että kirjoittaja häpeilee asiaansa. Nupposen mukaan pitää kuitenkin aina kirjoittaa mehukkaita sanoja käyttäen ja täyteläisesti.

Nupponen sanoi, että erotiikan kirjoittamiseen liittyy oikeastikin usein häpeää sekä ajatus siitä, kertooko teksti jotain kirjoittajan omasta seksielämästä. Hänen mukaansa voi kertoa tai olla kertomatta. Eikä kaikkien seksikohtausten tarvitse kiihottaa lukijaa. Niiden tarkoitus tarinassa voi olla jokin aivan muu, kuten valta-asetelman näyttäminen tai henkilöiden suhteen vieminen miellyttävään tai epämiellyttävään suuntaan.

Eroottisiakin kohtauksia on Nupposen mukaan luettava henkilöhahmoista käsin. Jos ei ymmärrä, miksi eroottinen kohtaus on sellainen kuin on, on tärkeä ymmärtää, että tarinan henkilöhahmot pitävät siitä, mitä ovat tekemässä. Tässä kohtaa tulee mieleen jälleen, kuinka mielenkiintoista olisi kirjoittaa henkilöstä, joka pitää aivan eri asioista kuin minä pidän ja joka toimii aivan eri tavalla kuin minä. Haastavuusaste lisääntyy siinä myös huomattavasti, ainakin minun mielestäni, mutta haasteitahan kirjoittaja kaipaa.

Riekkola sanoi, että hänen mielestään kaikki tarinat ovat henkilökohtaisia tai jos eivät ole, ne ovat huonoja. Tähän ajatukseen minun on helppo yhtyä. Tarina kertoo vähintäänkin kirjoittajansa kiinnostuksen kohteista. Tämä onkin Riekkolan mukaan tärkeää myös erotiikkaa lukiessa. Erotiikka palvelee tarinaa eikä kerro välttämättä kirjoittajasta yhtään mitään, paitsi siinä mielessä, että erotiikan kuvaus on kirjoittajan väline tuoda esille jokin häntä kiinnostava asia.

Riekkola kertoi myös omalta osaltaan erotiikan kirjoittamiseen liittyvästä häpeästä. Hän on joutunut miettimään, haluaako häpeilemättömän erotiikan olevan osa omaa kirjoittajakuvaansa. Lopulta hän päätyi siihen, että se saisi olla. Hänen mielestään häpeää ei erotiikkaa kirjoittaessa pääse kuitenkaan pakoon. Ehkä erotiikan kirjoittaminen onkin hyvä Häpeäminen ei kannata – harjoitus.

Erotiikka onkin mielenkiintoinen kirjallisuudenlaji siinäkin mielessä, että yhä meidänkin yhteiskunnassamme sen kirjoittaminen voi Nupposen mukaan leimata, vaikka olemmekin menossa parempaan suuntaan. Riekkola muistutti kuitenkin, että erotiikkaan on aina kuulunut se, että kielletty ja outo on kiihottavaa ja kiinnostavaa. Spefierotiikka on siis vielä siksikin kiinnostavaa, että se ei noudattele tosimaailman tabuja ja sääntöjä.

Entäpäs millainen on Riekkolan ja Nupposen mielestä huono eroottinen kohtaus – ja hyvä? Nupposen mukaan huonossa eroottisessa kohtauksessa on tarkoitus kutkuttaa ja kiihottaa, mutta lopputulos on lattea ja vaivaantunut. Eri asia on tietenkin, jos yritetään kuvata vaikkapa vaivaantumisen tunnetta. Myöskään päälleliimattu erotiikka ei toimi.

Riekkola muistutti vielä uudelleen siitä, että eri ihmisille eri asiat ovat kutkuttavia, mutta että hyvän erotiikan pitäisi perustua johonkin todelliseen havaintoon. Hänelle tällainen havainto on ollut esimerkiksi se, että useinkaan seksi oikeiden ihmisten välillä ei ole täydellistä.

Nupposen mukaan huono eroottinen kohtaus on yksinkertaisesti tylsä. Tähän Riekkola lisäsi, että jos kohtaus on tylsä, se ei ole eroottinen. Nämä kaksi sulkevat toisensa pois. Nupponen totesi, että tylsyys syntyy siitä, ettei kohtausta ole kirjoitettu mehukkaasti vaan mekaanisesti tai että kirjoittanut on mennyt sanojen taakse piiloon eikä pääse asian ytimeen.

Riekkola muistutti myös, että seksistä kirjoittaessaan pitää olla tosissaan, ei saa kainostella vaan pitää reilusti olla henkilöidensä puolella. Riekkola antoikin hyvän vinkin: jos on ajateltavissa, että lukija olisi onnellisempi, jos saisi kuvitella eroottisen kohtaamisen päässään, kohtausta ei pidä kirjoittaa. 

Lopuksi muutama Riekkolan ja Nupposen antama lukuvinkki niille, jotka haluavat sukeltaa spekulatiivisen erotiikan tai ihan vain erotiikan pariin. Näitä voi etsiskellä kirjastosta. Minulla taitaa olla hyllyssä muut paitsi Decamerone. Siitä en ole ihan varma.

Anaïs Nin: Pikkulinnut
Boccaccio: Decamerone
J.S. Meresmaa: Keskilinnan ritarit
Artemis Kelosaari: Omenatarha
Kiima-antologia

perjantai 3. heinäkuuta 2020

Frankenstein - tarina kunnianhimosta, yksinäisyydestä ja syyllisyydestä

Nyt tulee nolo tunnustus: olen kirjoittanut julkaistun novellin, jossa esiintyy keskeisessä osassa Victor Frankensteinin pojanpojantytär, mutta luin Mary Shelleyn Frankensteinin (1818) kokonaan vasta nyt. En kuitenkaan erityisemmin kannata häpeilemistä, joten keskityn nyt siihen, että hehkutan tätä parisataa vuotta vanhaa klassikkoteosta. Sanotaan nyt joka tapauksessa, että lukeminen kannattaa. Jos et lue, et voi tietää, mitä kirjassa on. Niin yksinkertaista se on. No, tämä postaus sisältää juonipaljastuksia, mutta et voi katsoa mitään omien silmälasiesi läpi, jollet lue itse. Tätä voi suositella ihan muutenkin.

Victor Frankenstein on nuori mies, joka lumoutuu tieteestä, tarkemmin elämän ihmeestä. Hän on kotoisin Genevestä mutta lähtee opiskelemaan Ingolstadtiin. Siellä hän tulee kasanneeksi ruumiinkappaleista 240-senttisen olennon, jonka onnistuu herättämään henkiin. Mikään ei ole kunnianhimoiselle nuorellemiehelle mahdotonta. ”En liioin pystynyt pitämään suunnitelmani valtavuutta ja monimutkaisuutta todisteena sen mahdottomuudesta”, hän ajattelee.

Victorin sisällä on koko vuosia kestäneen uurastuksen elänyt intohimo projektia kohtaan, mutta hirviön alkaessa elää kaikki muuttuu kauhuksi. Victor ei tahdo edes nähdä luomustaan ja on onnellinen, että se on karannut hänen kotoaan. Mutta olion ja sen luojan välillä on yhteys, eikä luoja pääse vastuustaan luotuaan kohtaan.

On jokseenkin varmaa, ettei Victor Frankensteinin tarina olisi kiehtonut ihmisiä jo kahta vuosisataa, jos se kuvaisi vain tiedemiestä, joka luo kaiken tuhoavan hirviön. Mutta tarina ei kerrokaan hirviön vaan ihmisen kauheudesta. Mitä ihmismäisempi hirviöstä tulee, sitä julmempi siitä tulee. Tiede lumoaa Victorin siihen pisteeseen asti, että hänestä tulee luoja ja tässä jumalaleikissään hän tahtoo unohtaa vastuunsa. Hän hylkää luomansa olennon heti.

Hirviö yrittää yksinäisyydessään saada kontaktia ihmisiin, mutta kaikki sen yritykset ovat lohduttomia. Se on myös arka ja tarkkailee iän kaiken erästä rutiköyhää vanhaa miestä, joka asuu poikansa ja tyttärensä kanssa. Hirviö oppii heiltä ihmiskielen ja kokee suurta hellyyttä näitä ihmisiä kohtaan. Hirviö jopa auttaa heitä parhaansa mukaan mm. keräämällä heille polttopuita ja jättämällä ne heidän löydettäväkseen.

Mutta kun hirviö löytää kirjallisuutta, mm. Nuoren Wertherin kärsimykset, ja sivistää itseään, se vajoaa yksinäisyysajatuksiinsa ja kokee, ettei Saatanakaan ole niin yksinäinen kuin se itse. Kun hirviö pitkällisen harkinnan jälkeen uskaltautuu seuraamiensa ihmisten näkösälle, se aiheuttaa kauhistusta ja se torjutaan julman väkivaltaisesti. Paettuaan hirviö pelastaa myös erään naisen hengen mutta kiitokseksi siitä sitä ammutaan. Kaikessa tuskassaan hirviö lopulta tappaa pienen pojan, Victorin veljen. Murhasta syytetyksi ja tuomituksi joutuu kuitenkin Victorin isän palveluksessa ollut Justine, joka on hyveellisyyden perikuva.

Victor on yhtä yksinäinen kuin hirviönsä oman syyllisyytensä kanssa. Hän ei voi kertoa kellekään, että hänen veljensä kuolema on hänen oma syynsä. Hyvin pitkälle Frankenstein onkin kirja syyllisyydestä, joka murtaa ihmisen niin henkisesti kuin fyysisesti. Tuon tuosta Victor on myös niin sairas, että on vuoteenomana. Hän yrittää ratkaista tilanteen yksin, eikä ketään yllätä, ettei se onnistu – ehkä siksikin, koska jo tarinan alussa lukijalle paljastetaan, että Victor on ihan itse tehnyt valintoja, jotka ovat johtaneet hänet turmioon.

Hirviöllä on pakkomielle luojastaan ja tämän vastuusta. Se kaipaa itselleen sitä, mitä kai jokainen ihminen, ja kärsii siitä, ettei voi sitä saada: toisen ihmisen läheisyyttä. ”Mutta sitten raivoni palasi ja muistin että minulta oli riistetty mahdollisuus päästä koskaan nauttimaan tällaisten kauniiden olentojen suomista iloista”, se ajattelee nähdessään kuvan kauniista naisesta.

Koska Victor on vastuussa kaikesta, hänen on hirviön mielestä myös rakennettava luomukselleen puoliso. Victor kieltäytyy mutta muuttaa mielensä. Hän on menossa naimisiin lapsuudesta asti tuntemansa – oikeastaan ottosisarensa – Elizabethin kanssa. Avioliittoa on kuitenkaan vaikea ajatella ennen kuin hirviö on saatu rauhoitettua.

Victor ratkaisee ongelman lähtemällä Britanniaan, jossa päätyy jollekin pikkuruiselle Orkneyn saarelle, missä häneen iskee todellisuus: ei hän mitään hirviömorsianta voi ruveta luomaan, koska on mahdotonta tietää, johtaako se entistä suurempaan tragediaan. Hirviö on kuitenkin lupauksensa mukaisesti seurannut Victoria ja vannoo nyt, että ilmestyy paikalle Victorin hääyönä. Victor on taas tehnyt valinnan, joka ajaa tilanteen vaikeammaksi, kohti lopullista tuhoa.

Mary Shelley oli varsin nuori, kun Frankenstein julkaistiin. Tämä näkyy ehkä siinä, että tarinassa on jonkin verran epäuskottavuutta. Geneven ja Ingolstadtin välillä on satoja kilometrejä, ja silti hirviö onnistuu seikkailemaan kaupungista toiseen ja törmää Victorin pikkuveljeen. On myös melko jännittävää, että Victor onnistuu kasailemaan hirviön morsianta Orkneyn saarella ilmeisesti melko pitkälle ennen luovuttamistaan. Se herättää kysymykset mm. siitä, miten hän on saanut kuljetettua sinne kaikki laboratoriossaan tarvittavat välineet ja miten hän on ennen kaikkea kaivellut esiin kaiken materiaalin, minkä tarvitsee uuden luomuksen tekemiseen ja kuljettanut sen saarelle. Vaikka saarella kuinka olisi hautausmaa, tuskin se selittää kaikkea. Mutta nämä epäloogisuudet antaa anteeksi, koska teoksen teemat ovat viiltävän syvällisiä.

Myös rakenteellisesti romaani on hallittu, vaikka hämmentääkin, että se alkaa kirjeillä, jotka edeltävät ensimmäistä lukua. Kehyskertomuksena on Robert Walton -nimisen miehen kunnianhimoinen matka Pohjoisella jäämerellä. Mies on yhtä määrätietoinen tavoitteissaan kuin Victor Frankensteinkin on ollut luodessaan hirviötään, ja hänen tutkimusmatkalla oleva aluksensa poimii Victorin jäälautalta turvaan. Victor alkaa kertoa tarinaansa Waltonille. Miehillä on paljonkin yhteistä ja lopussa kumpikin joutuu luopumaan siitä, mitä on eniten tavoitellut. Kehyskertomus tukee siis Victorin tarinaa. Mielenkiintoista on, että myös Victorin tarinan sisällä on pitkä jakso, jossa hirviö kertoo tarinaansa Victorille.

Lopulta on vaikea sanoa, mitä pitäisi ajatella siitä, että kunnianhimo vie miehen turmioon ja kaikki, mikä on hänelle rakasta, tuhoutuu. Victorin palo tieteentekoon on ihailtavaa, mutta leikkiessään Jumalaa hän ylittää rajan. Missä on sitten raja, johon tieteessä pitäisi pysähtyä? Eikös tieteen koko idea ole, että ihminen saavuttaa asioita, joihin ihmiskunta ei ole ennen pystynyt?

Onko Victor Frankenstein siis typerän virheensä uhri vai uhri ihan muuten vain? Voiko häntä syyttää mistään? Olisiko hän voinut toimia toisin tai olisiko hänen pitänyt toimia toisin? Ihmisen pitäisi pyrkiä eteenpäin ja toisaalta ymmärtää ihmisyytensä rajat. Paljonko uteliaisuudesta ja tieteellisestä intohimosta voidaan laittaa kärsimään? Paljonko sen eteen pitää suostua kärsimään, että tahtoo kokeilla ihmisen osaamisen rajoja? Victor seuraa intohimoaan ja sitten kaikkia muita vaistojaan. Järkeäänkin hän yrittää käyttää. Lopputulos on lohduton, mutta tekeekö Victor silti oikeastaan mitään väärin?

Myönnetään, hirviön jättäminen yksin ei ollut viisasta eikä kohtuullista. Silti Victorin pakeneminen on inhimillistä. Tietenkin Victor on surkimus, kun ei kanna vastuuta siitä, mitä on tehnyt, huolehdi olennosta, jonka on luonut, ja kanna vastuutaan siitä, että se ottaa hengen viattomilta. Mutta kuka meistä olisi kyennyt toimimaan paremmin? Luultavasti aika harva.

tiistai 30. kesäkuuta 2020

A Lady’s First Scandal eli voiko viiksekkään miehen kanssa mennä naimisiin?

Oppiakseni, miten rakennetaan oikeaoppinen rakkauskirjallisuuden tarina, olen lueskellut kirjoittamisoppaita, jotka käsittelevät genreä. Nyt yritin löytää teoksen, joka edustaa romantiikkaa mahdollisimman selvästi. Merry Farmerin A Lady’s First Scandal näytti varsin pätevältä esimerkkiteokselta: juoni kuulosti häpeilemättömän romanttiselta ja vaikka tarina sijoittuu Lontooseen vuoteen 1885, kansikuvassa ei ole aavistustakaan viktoriaanisesta ajasta, ainoastaan kaunis nainen, joka hehkuu romantiikan kaipuutaan. Sinänsä harmi, koska voisihan sitä hehkua myös viktoriaanisen ajan vaatteessa. Mutta historiallisen romantiikan lukijat kaivannevat ennen kaikkea romantiikkaa, eivätkä useimmat heistä ala nipottaa historian osalta joka asiasta. Joten menköön! Itsekin olen sitä mieltä, että historiaa saa jonkin verran vääntää, vaikka tuo asu onkin… no, pöyristyttävän vääränlainen.

Entäpä tarina sitten? Lady Cecilia Campbell – Cece – on odotellut rakkautensa kohdetta vuosia. Nyt Rupert Marlowe, Stanhopen jaarli palaa viimein armeijan palveluksesta ja Cece saa päästää rakkautensa valloilleen. Tai sitten ei. Mies tuntuu olevan kiinnostunut enemmän ystäviensä seurasta kuin Cecestä. Lisäksi, vaikka Rubert on niin ärsyttävän ihana, hänellä on viikset, joita Cece ei voi sietää. Ehkä avioliitto kaatuisi niihin joka tapauksessa.

Cece on aikakauden naiseksi ajatuksiltaan radikaali – tämä tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus nykypäivän keveämmissä historiallisissa romaaneissa. Cece pyydetään mukaan The May Flowers -ryhmään, jossa naiset tekevät jotain niin poikkeuksellista kuin ottavat julkisesti kantaa politiikkaan. Tärkein poliittinen kysymys on Irlannin tilanne: voisiko irlantilaisten antaa päättää omista asioistaan vai ovatko he siihen kykenemättömiä? Tämä yhteiskunnallinen asia ja sen aiheuttamat kärjistymiset ihmisten väleissä on kirjassa merkittävä sivujuoni.

Rakkaustarina päätyy lähinnä kiusoitteluksi puolin ja toisin. Cece äksyilee ja Rupert on hieman peloissaan siitä, että lopulta Cecen veisi toinen mies. Sitten on intohimoa ja sitten taas erimielisyyttä. Sinänsä tämä rakenne noudattelee hyvinkin sitä, mitä luin rakkaustarinoiden rakenteesta, tosin se jäi hämmästyttämään, että Cecen ja Rupertin tarinassa ei varsinaisesti ollut mustaa hetkeä puhumattakaan oikeasta erokohtauksesta (breakup), jolloin näyttää, ettei suhteesta voi tulla mitään. 

Tärkein ristiriita rakastavaisten välillä on se, että Cece tahtoo Rupertin ottavan hänet mukaansa kaikkeen päätöksentekoon tasavertaisena, kun taas Rupert toimii ennen kuin ajattelee. Niinpä vaikka Rupert uskoo tekevänsä oikein, Cece kokee, ettei voi myöntyä miehen tahtoon, jos ei ole saanut vaikuttaa suuntaan, minne asiat menevät. Cece voi sietää sitä, että Rupert häipyi armeijan palvelukseen vuosikausiksi kysymättä Ceceltä mitään. Cece tahtoo avioon mutta suuttuu ja kieltäytyy naimisiinmenosta, sillä Rupert päättää yhtäkkiä tanssiaisissa, että on aika toimia, kun nainen kerran sitä tahtoo, ja julistaa parin kihlauksen saman tien koko tanssiaisväelle kysymättä taaskaan Ceceltä. Cecen antamat julkiset rukkaset eivät varsinaisesti vie parin välejä parempaan suuntaan.

Varsinainen skandaali aiheutuu tietenkin seksistä. Cece ja Rupert eivät ole naimisissa mutta päätyvät yöksi samaan sänkyyn. Cecelle selviää ehkä liiankin helposti, ettei sitä sitten kukaan jaksa kovin kauheasti paheksua, vaikka se lienee skandaali, johon kirjan nimessäkin viitataan. Sen sijaan kirjan ensimmäinen seksikohtaus on jokseenkin skandaalimaisen kliseinen – minun oli pidettävä taukoa, jotta saatoin lukea sen loppuun asti, sen verran nolostuttava se oli.

 "I can’t wait,” she panted against his ear as he rubbed against her in particularly effective way. “If I don’t have you inside me soon, I think I might die.” 
“God, I hope not,” Rupert growled. He dropped her leg and used both hands to work on the hooks of her corset. “I’d have to die right along with you.” He paused, concentrating on undressing her with sharp, pink-cheeked focus. As soon as her corset came loose, he met his eyes and said, “Of course, there is what the French call la petite mort.” 
Cece was educated enough to know exactly what he meant.

Oh dear. Onneksi kirjan seksikohtaukset kehittyivät tarinan edetessä nautinnollisemmaksi luettavaksi.

Itse olen historian suhteen kirjoittaessanikin melkoinen puristi, vaikka on tuskaisaa tarkistaa jokaista yksityiskohtaa eikä virheisiin kannattaisi suhtautua liian vakavastikaan. Historiallisuus ei kuitenkaan minulle ole pelkkää tietyn aikakauden fiilistä, jonka voi rakentaa musta tuntuu -pohjalta. Sen ymmärrän, että henkilöhahmot usein historiallisissa teoksissa ovat varmasti ajattelultaan kaukana aikakauden todellisista ihmisistä. Jonkinlainen usko aikakauteen tulisi kuitenkin säilyä myös henkilöiden kohdalla. Aluksi A Lady’s First Scandal -kirjassa koetteli uskottavuuttani se, miten intiimisti Cece ja Rupert toimivat jopa julkisesti, mutta kokonaisuutena se ei häirinnyt lukemista. 

Molemmissa päähenkilöissä on ärsyttävät piirteensä. Ymmärrettävästi – koska kirja on selvästi naisille suunnattu – tarinassa Rupert antaa enemmän periksi kuin Cece eli alkaa ymmärtää naista ja ihailla hänen voimakastahtoisuuttaan. Omasta mielestäni Cece on kuitenkin välillä sen verran sekaisin itse, että hänkin olisi voinut joutua taipumaan hieman enemmän. Sinänsä päähenkilöiden välillä kipinöi ihan kivasti, mutta kumpaankaan en erityisemmin ihastunut itse. Ja viiksiasiakin ratkeaa lopulta, joskin kaikkien mieleen tuskin on se, mitä Cecelle tapahtuu, kun hän on saanut tahtonsa läpi tässä asiassa.

A Lady’s First Scandal on ensimmäinen osa The May Flowers -sarjaa, jonka muut osat näyttäisivät käsittelevän tässä kirjassa sivuosassa olevien henkilöiden rakkaustarinoita. Mukaan mahtuu myös ainakin yksi miesten välinen rakkaustarina – siihenkin oli vihje tässä teoksessa, joskin se tuli mielestäni täysin puskista ilman aiempia viittauksia asiaan, mistä en erityisemmin pitänyt. Mutta saattaa olla, että luen muitakin sarjan kirjoja, sillä tällä kertaa sivuhenkilöt saattoivat olla päähenkilöitä kiinnostavampia.

maanantai 22. kesäkuuta 2020

Rakkauspienoisromaani kasaan kuukaudessa tai nopeammin?

Rachelle Ayalan kirjoitusopas Love Stories: Writing a Romance Novella in Thirty Days or Less käsittelee nimensä mukaisesti sitä, miten pystyy kirjoittamaan romanttisen pienoisromaanin nopeassa aikataulussa. Teos on nopealukuinen ja jokseenkin käytännöllinen.

Aluksi Ayala esittelee, mikä pienoisromaani on. Hän muistuttaa, että vaikka pienoisromaani on romaania lyhyempi kirjallisuudenmuoto, siinä on kuitenkin kunnollinen juoni ja henkilöhahmojen kehitys. Sitten seuraakin oppaan mittaan nähden pitkähkö esittely siitä, miksi kannattaa kirjoittaa pienoisromaani ja mitkä ovat pienoisromaanin edut markkinoilla. Ennen varsinaista kirjoittamisasiaa Rachelle Ayala käyttää vielä luvun siihen, kuka hän itse on. Se tuntuu tässä kohdassa teosta hieman omituiselta, vaikka hän kuinka onkin perustanut The Romance In A Month -metodin ja ohjannut muita kirjoittajia rakkaustarinoiden kirjoittamisen tiellä.

Entäpä sitten se kirjoittaminen itsessään? Ayala vertaa pienoisromaanin tekemistä siihen, että täyspitkästä romaanista tehdään elokuvaversio. Saman verran pitää karsia ja keskittyä pääjuoneen. Tämä tarkoittanee sitä, että ei ala luomisvaiheessakaan runnoa mukaan sivujuonia liikaa tai sitten vain jos niitä alkaa tulla, hyväksyy, että tarinasta tulee romaanimittainen. Ayala sanookin, että tarinasta pitää tulla sen mittainen kuin on tullakseen, eikä kaikesta pidä yrittääkään tehdä pienoisromaania.

Ayala nimeää pienoisromaanin rakenteessa seitsemän tärkeää kohtaa:

1) Hook
- koukku - jotain, mikä saa lukijan haluamaan tietää lisää päähenkilöstä ja välittämään hänestä ja hänen dilemmastaan
- romanssissa potentiaalinen rakkaudenkohde tai lupaus rakkaudesta

2) Inciting Incident
- tapahtuma, joka sysää kaiken liikkeelle ja määrää toiminnan suunnan
- call to action - cute meet (sankarin ja sankarittaren tapaaminen)

2,5?) Fun and Games -vaihe (ei oppaassa kuitenkaan lasketa mukaan tarinan seitsemään tärkeään kohtaan)
- näyttää, miksi pääpari sopii yhteen
- muistuttaa taustalla olevasta ongelmasta, miksi eivät voi olla yhdessä

3) Lock-In
- tapahtuma, joka sitoo päähenkilöt yhteen, vaikkeivät nämä tahtoisi toimia yhdessä
- sisältää syvimmän konfliktin, miksi pääparin ei pitäisi olla yhdessä

4) Reversal/Midpoint
- voisiko tämä olla rakkautta -hetki
- ennen tätä pääpari on ajatellut, että suhde on jollain tapaa hauskanpitoa ja siitä voi helposti perääntyä
- henkilöiden ajatus tunteista muuttuu vakavammaksi

5) Dark Moment
- konflikti eskaloituu

6) Climax
- suuri romanttinen hetki
- henkilöissä tapahtuu suuri muutos ja sisäiset ongelmat ratkeavat
- rakkaus voittaa

7) Resolution
- näyttää muutoksen, mikä on tapahtunut
- solmii loput juonenpäät yhteen
- teema täydentyy

Tarinan etenemiselle annetaan oppaassa myös sanamäärät, jotka tosin eivät täysin päde suomen kieleen, koska suomi ja englanti toimivat niin eri tavalla ja englanti käyttää enemmän sanoja saman asian ilmaisemiseen.

Pienoisrakkausromaaniin sopivan rakenteen esittelyn lisäksi teoksen parasta antia ovat vinkit, mitä karsia ja mitä ei karsia, kun kirjoittaa lyhyempää proosaa. Ayala ei usko käsitykseen, ettei pienoisromaanissa pitäisi olla lainkaan sivujuonia. Sivujuonien tarkoitus on näyttää asioita päähenkilöistä ja tehdä juonesta rikkaampi sekä teemasta kerroksellisempi. Jos ei kuitenkaan halua luoda täyttä sivujuonta, voi tehdä tarinaan toisen koukun, joka pitää lukijan kiinnostusta yllä ja samalla syventää henkilökuvia. Tällainen elementti voi olla vaikkapa jokin toinen tavoite, mikä päähenkilöllä on hänen tärkeimmän tavoitteensa lisäksi.

Pienoisromaanissa kannattaa rajoittaa tapahtumapaikkojen määrää, jottei tarvitse käyttää niin paljon sanoja siihen, että lukija pääsee sisälle uuteen tapahtumapaikkaan. Myöskään siirtymiin paikkojen välillä ei kannata käyttää sanoja. Tapahtumapaikkojen lisäksi on syytä rajata aikaa. Pienoisromaanin tapahtumat voivat tapahtua esimerkiksi parissa päivässä, eikä niitä kannata venyttää pidemmälle kuin muutamaan viikkoon. Opas ei myöskään suosittele takaumia tai muita jännittäviä aikahyppyjä vaan pitää varmimpana ratkaisuna tapahtumien kirjoittamista kronologisessa järjestyksessä. 

Ymmärrettävästi myös henkilöiden määrä on pienoisromaanissa pienempi kuin täyspitkässä romaanissa. Käytännössä henkilöitä tietenkin vähennetään sivuhenkilöistä ja pahiksista (kuinka usein pahiksia on koko laumallinen?), ja pienoisromaaniin mahtuu myös ainoastaan yksi tai kaksi tärkeää henkilöiden välistä suhdetta. Rakkauspienoisromaanissa tärkeä suhde on tietenkin sankarin ja sankarittaren välillä, ja tuntuisi hieman sekoittavaltakin, jos jokin muu suhde nousisi yhtä tärkeäksi. Näkökulmahenkilöitäkään ei pienoisromaanissa pitäisi olla Ayalan mukaan kuin korkeintaan kaksi. 

Vaikka monenlaisia elementtejä karsitaan, on tärkeä muistaa, että pienoisromaanin kohtaukset ovat yhtä laajoja ja syvällisiä kuin romaanin kohtaukset, niitä on vain vähemmän. Myöskään henkilöiden kehittelyssä ei pitäisi toimia laiskemmin, vaikka tarina on lyhyempi. Henkilöillä pitää pienoisromaanissakin olla kunnolliset päämäärät, motivaatio sekä sisäinen konflikti.

Varsinaiseen inspiraatio-osuuteen oppaassa kuuluvat ehkä vihjeet siihen, mitkä genret sopivat pienoisromaaneihin ja mitä trooppeja (toistuvia ideoita) rakkauspienoisromaaneissa voi helposti käyttää. Rakkauskirjallisuuden troopeista Ayalan mielestä pienoisromaaneissa toimivat hyvin esimerkiksi lomaromanssit ja salamarakastumiset. Sen sijaan hänen mielestään esimerkiksi kuvio, jossa ystävistä tulee rakastavaisia, on vaikeampi saada mahtumaan pienoisromaaniin. Samoin on sellaisen tarinan kanssa, jossa vastakohtia olevat rakastuvat toisiinsa. Oppaan tekijä kehottaa kuitenkin tarttumaan näihin haasteisiin.

Jos haluaa oikein tosissaan haastaa itseään, voi suunnitella ja kirjoittaa pienoisromaanin Ayalan laatimalla aikataululla. Silloin valmis tarina syntyy käytännössä nollasta kahdessa viikossa. Ohjeet ovat selkeät – jokaiselle päivälle on kerrottu, mitä pitää saada aikaiseksi ja millaisia juonen osia kirjoitetaan. Kuulostaa hurjalta, mutta sitten kun on pyöritellyt tarpeeksi ideoita päässään, tätä voisi toki kokeilla. Laskeskelin, että suomalaisittain liuskoina tarkasteltuna jo 80 liuskaa olisi melkoisen laaja pienoisromaani. Ayalan aikataulussa on mielestäni jätetty liian vähän aikaa editoinnille – vain yksi päivä – mutta toisaalta hän kehottaa kyllä käymään tekstin läpi vielä, kunhan se on saanut lepäillä riittävän ajan.

Oppaalla on sillä lailla jännä rakenne, että se esittää asiat kahteen kertaan, joista jälkimmäinen on tekijän jollain kurssillaan käyttämää materiaalia. Voisi ajatella, että yksi selkeä kerta riittäisi. Itselläni kuitenkin toinen kerta selvensi ensimmäisen ymmärtämistä – tosin silti… teos venyttää itseään kertomalla asiat kahteen kertaan, eikä se oikein ole perusteltua, vaikka kertaus onkin opintojen äiti. 

Teoksessa on – juuri tuossa kurssimateriaaliosassa – kuitenkin aivan päteviä kirjoitusharjoituksia, joita voi käyttää ideoidessaan omaa rakkaustarinaansa. Kokonaisuutena opas kannattikin lukea ja siihen voi palata aina kun tekee mieli kehitellä näppärästi napakanmittainen rakkaustarina.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2020

Näin saat rakkaustarinasi säihkymään

Rakkauskirjallisuuden kirjoittamiseen tutustumiseni jatkui Susan May Warrenin kirjoitusoppaan How to Write a Brilliant Romance lukemisella. Myönnettäköön, että jos olisin etukäteen tiennyt, että oppaan kirjoittaja itse kirjoittaa kristillistä romantiikkaa, tuskin olisin tarttunut tähän kirjaan. Onneksi en tiennyt. Vakaumus tulee oppaassa esille muttei häiritsevästi. Susan May Warrenin tapa lähestyä kirjoittamista toimi minulle, ja oppaasta välittyy se, että sen tekijällä on kokemusta kirjoittamisen ohjaamisesta. Itse asiassa voisin nyt myös kuvitella lukevani jonkin tämän kirjailijan teoksen ihan vain nähdäkseni, miten hänen elämänkatsomuksensa limittyy muuhun tarinaan – aina välillähän on hyvä lukea oman mukavuusalueensa ulkopuolelta.

Susan May Warrenin mukaan romanttisessa tarinassa on 10 tärkeää elementtiä. Ne ovat seuraavat:

1) Boy Meets Girl – jokin asia saattaa sankarin ja sankarittaren yhteen
2) Interest/Need – pääparilla on kummallakin jotain, mikä saa alttiiksi rakastumiselle
3) Why – syvimmät syyt, miksi pääparin kuuluu olla yhdessä
4) Why not – ulkoiset ja sisäiset esteet, jotka erottavat pääparia toisistaan
5) Wooing – tilanteet, jotka mahdollistavat rakastumisen
6) Sizzle – dialogi, joka luo romanttista jännitettä
7) Kiss – romanttinen jännite johtaa fyysiseen yhteyteen
8) Breakup – suurin este ajaa parin erikseen ja avaa haavat
9) Make Up – haava paranee ja suurin syy rakkauteen pelastaa kaiken
10) Big Gesture/Sacrifice/HEA (= Happily Ever After) – joko sankari tai sankaritar osoittaa rakkautensa tekemällä jotain isoa ja rakkaus voittaa

Opas esittelee jokaisen näistä vaiheista perusteellisesti.

Paljon tilaa käytetään myös päähenkilöiden suunnitteluun. Tässä näkyy varsin perinteinen käsitys siitä, että miehen pitää olla jalo ja taistella jonkin hienon päämäärän puolesta, mutta hän ei saa olla liian täydellinen. Lisäksi hänen pitää olla rohkea, tietenkin. Oih!

Oppaassa esitellään, millaisia puutteita rakkaustarinoiden sankareissa usein on ja mikä pelko näiden puutteiden takana lymyää. Esimerkiksi Titanicin Jack on Susan May Warrenin mukaan tyypillinen häirikkötyyppi: hänestä on haittaa tarinan sankarittarelle Roselle. Pelko tämän vian takana on, että sankari itsekin uskoo olevansa huonoa seuraa sankarittarelle.

Sankarittarella pitää puolestaan olla päämäärä, jonka kanssa hän kamppailee. Hänen on siis haluttava jotain. Lisäksi hänessäkin pitää olla tietenkin jokin puute, koska täydellisyys ei oikeasti kiinnosta ketään. Tämä on perushenkilöhahmon luomista, mutta noita puutteita käytetään romanttisessa kirjallisuudessa ehkä eri tavalla hyväksi kuin joissakin muissa kirjallisuudenlajeissa. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että opas väittää naisten pelkäävän enemmän sitä, mitä voisi tapahtua, kun taas sankarin puutetta etsiessä kannattaa katsoa hänen menneisyyteensä ja sieltä kumpuaviin pelkoihin. Jotenkin osuu niin kohdilleen, kun Susan May Warren kirjoittaa: ”- - women have a great capacity to dream up fears and then let them rule their lives.” Tell me about it...

Pelon lisäksi sankarittarella pitää olla itseluottamusta. Hänen pitää osata jotain hyvin. Mielenkiintoista on myös se, että hänellä pitää olla uniikkia kauneutta, jonka oikeastaan vain sankari osaa nähdä. No, tämä jos mikä on romanttista!

Sankarin ja sankarittaren pitää myös täydentää toisiaan – sehän on tietysti tärkeää siinä, että he muodostavat yhteen kuuluvan parin. Sankari tarvitsee siis ominaisuuksia, joita sankarittarella ei ole, ja päinvastoin. Lisäksi parilla pitää olla yhteiset perusarvot. No, yhteenkuuluvuutta on oikeassakin elämässä vaikea kokea, jos ajattelee elämän perusasioista aivan eri tavalla. Olennaista rakkauskirjallisuudessa ovat myös menneisyyden luomat haavat, jotka rakkaus parantaa. Sekä sankariin että sankarittareen neuvotaan oppaassa myös luomaan kerroksia ulkoisista ominaisuuksia sisimpään asti.

Ymmärrän, että monia ns. nykyaikaisia ihmisiä tällainen asetelma sankarin ja sankarittaren aika perinteinen olemus voi häiritä, vaikka kuinka sankarittaret olisivat aktiivisia omillaan pärjääviä nykynaisia. Mutta kuka rakkaustarinaa lukeva tahtoo järkiperusteluja pääparin yhdessä olemiselle? Tai, kuten Susan May Warren kirjoittaa: ”Don’t we love it, ladies, when a man is willing to do something he’s never done before, for the sake of love?” Kyllä rakkaustarinassa henkilöiden pitää ylittää rajojaan rakkauden vuoksi, kohdata pelkonsa, voittaa ne. Sama koskee toki sankaritarta. 

Rakkaustarinan voi rakentaa kahdella tapaa. Ensimmäinen tapa on, että pari rakastuu aluksi, mutta sitten tulevat ilmi esteet rakkaudelle. Toinen tapa on, että tilannetta hallitsevat ensin esteet, mutta rakkaus löytyy kuitenkin lopulta. Toki ensimmäisessäkin rakennemallissa rakkaus voittaa lopulta. 

How to Write on Brilliant Romance on mukavan konkreettinen kirjoittamisopas. Esimerkiksi tarinan pääparin rakentamiseen liittyvät elementit selitetään useiden esimerkkien kautta. Esimerkit ovat elokuvista, mutta elokuvakäsikirjoittaminen on tunnetusti hyvä malli myös proosan tarinoille, ilmaisutapa vain on erilainen. Esimerkkielokuvina käytetään esim. leffoja Uneton Seattlessa, Dirty Dancing ja Titanic. Hyvin toimivat myös kysymykset, joita tekijä kehottaa kyselemään suunnitteluvaiheessa esimerkiksi tarinan henkilöiltä. Kysymyksiin vastaaminen auttaa konkreettisesti henkilöhahmojen ja tarinan suunnittelua.

Susan May Warren myös palastelee asiat hyvin. Dialogin jännite koostuu monista osasista, jotka hän käy selkeästi läpi siten, että lukija ymmärtää, miten ne voi lisätä omaan tekstiin kerroksittain. Mielenkiintoista oli myös lukea, miten tarinaan kirjoitetaan suudelma. Hyvässä suutelukohtauksessa on myös omat palasensa, joita analysoidaan kirjassa esimerkkien avulla. Ja teos antaa muuten hyvän neuvon seksuaalisen jännitteen luomiseen: liikkeen pitää olla kahdensuuntainen eli samalla kun jokin vetää henkilöitä kohti toisiaan, jonkin (esim. pelon) on vedettävä heitä poispäin toisistaan.

Niin, ja  senkin opin, että suudelmia on muuten kolmea lajia :). Ne ovat:

1) I didn’t mean to, did we just do that? -suudelma
2) I really want to kiss you now and I’m going to -suudelma
3) I love you, and I mean it -suudelma.

Mutta Susan May Warren opettaa kirjoittamaan myös riitoja, ei hätää. Erimielisyyksiä ja riiaamista vuorottelemalla jännite tarinassa säilyy.

Lopulta opas neuvoo, miten tarina rakennetaan kolmen näytöksen rakennetta pohjana käyttäen, miten sitä kannattaa editoida, miten kirjoitetaan synopsis ja miten teksti markkinoidaan mahdolliselle kustantajalle. Markkinointiosuus on kirjoitettu ajatellen amerikkalaisia markkinoita, mutta toki siitä voi poimia hieman itsevarmuutta tänne melko erilaiseenkin kulttuuriin käytettäväksi. Itse kuitenkin kysyisin neuvoa joltakulta asiaa ymmärtävältä ennen suomalaisten kustantamojen lähestymistä.

perjantai 12. kesäkuuta 2020

Yhden kirjan lukuhaaste: Anna Karenina – toinen osa

Yhden kirjan lukuhaasteeni, jossa tavoitteeni on siis lukea tänä vuonna Leo Tolstoin Anna Karenina, on hieman jätättänyt. Nyt on kuitenkin toisen osan käsittelyn aika.

Kitty on täysin murtunut Vronskin hylättyä hänet, jopa niin murtunut, että paikalla on lääkäri ja tutkitaan tuberkuloosia, jolta sydänsurut näköjään voivat näyttää. Parantuakseen Kitty lähtee äitinsä kanssa saksalaiseen kylpylään, jossa ystävystyy Varenka-nimisen nuoren naisen kanssa. Kitty pitää tätä naiivisti täydellisenä, mutta saa kohdata sen, ettei hänen mielensä ole kuitenkaan samanlainen. Yhtä kaikki aika kylpylässä parantaa Kittyn rakkausmurheistaan.

Anna puolestaan yrittää laittaa Vronskille vastaan, mutta ainoastaan sanallisesti, sillä mielessään hän tietää valehtelevansa kaikille, ehkä itselleenkin. Hän kokee sen helpoksi, vaikka toisaalta kärsii tilanteestaan unissaan. Annan tunnontuskat ja ailahtelevaisuus alkavatkin olla melkoisia jo tässä vaiheessa tarinaa. Kielletty rakkaus ei tuo – no, koskapa se toisi – pelkkää onnea, vaikkei Anna edes välitä aviomiehestään ja vaikka Vronski on vajonnut rakkaushumuun yhtä syvälle kuin Anna.

Annan ja Vronskin välillä olevaa jännitettä ei voi olla huomaamatta. Seurapiireissä kaikki näkevät, mitä tapahtuu ennen kuin mitään on oikeastaan edes tapahtunut, ja ainut, joka ei pidä tilannetta paheksuttavana, on Karenin, Annan aviomies. Hän vaikuttaa jokseenkin tossukalta miettiessään, että koska toiset paheksuvat, hänenkin pitää pitää Annan käyttäytymistä paheksuttavana ja puhua vaimonsa kunnolliseksi. Tässä kohtaa Anna on kuitenkin jo niin kääntynyt Vronskin puoleen henkisesti, ettei Kareninilla ole enää mahdollisuutta saada rehellistä yhteyttä vaimoonsa – jos sellaista, ainakaan läheisyyteen perustuvaa, on koskaan ollutkaan.

Vronskin äiti ja veli paheksuvat Vronskin käyttäytymistä, eivät tosin siitä syystä kuin muut vaan siksi, että tämä seurapiirisuhde on liian vakava. Heidän mielestään oikeanlaiset seurapiirirakastajattaret ovat hupia, eivät rakkaudenkohteita. Tässä heijastuu kai ajan ylempien yhteiskuntaluokkien ajattelu: avioliitot tuskin olivat rakkaudentäyteisiä, joten rakastajattaret olivat arkipäivää – toisaalta jos rakastajatartaan ei saanut rakastaa, ketä mies sitten rakasti?

Vronski vähät välittää perheenjäsentensä näkemyksistä, niin vakuuttunut hän on tunteistaan Annaa kohtaan. Kun Anna kertoo odottavansa lasta – siitä ei edes keskustella, kuka lapsen isä on – Vronski on sitä mieltä, että Annan pitää jättää Karenin. Asia ei kuitenkaan ole läpihuutojuttu: Anna ei halua nöyryytystä pojalleen.

Annan suhde poikaansa on kuitenkin jotenkin häiritsevä. En varmaankaan vain pääse irti ajatuksesta, kuinka Anna ensimmäisessä osassa tavatessaan poikansa eron jälkeen ei pitänytkään tätä yhtä kauniina kuin oli mielikuvissaan muistanut.

Kittyltä saamistaan rukkasista maansa myynyt Levin on sen sijaan toipunut. Hän jopa kuvittelee, ettei häntä paljoa liikuttaisi, jos hän kuulisi, kenen kanssa Kitty on vihitty. Ongelma on se, ettei Kittyä ole vihitty kenenkään kanssa. Se ei olekaan Levinille yhtä helppo pala.

Entäpä miten voi Annan aviomies, Aleksei Aleksandrovitš Karenin? Kuten todettua, hän katsoo, että hänen on paheksuttava ja ojennettava Annaa. Hän kuitenkin kieltää itseltään totuuden. Siitä huolimatta ”sisimmässään hän tiesi olevansa petetty aviomies ja oli siitä syvästi onneton”. Aviomies naljailee vaimolleen ja naljailu laajenee poikaankin.

Toisaalta Aleksei Aleksandrovitš myös teeskentelee, että kaikki on hyvin, ja on tavallista puheliaampi. Anna ei voi tätä ymmärtää. Se ajaa hänestä pois vähäisenkin kunnioituksen aviomiestä kohtaan:

”Minä olen huono nainen, minä olen tuhoon tuomittu nainen, hän ajatteli, mutta minä en pidä valheesta, minä en voi sietää valhetta, mutta hänen ravintonaan on valhe. Hän tietää kaiken, hän näkee kaiken ; millä tavoin hän oikein tuntee, kun voi noin rauhallisesti puhella? Tappaisi edes minut, tappaisi Vronskin, silloin voisin kunnioittaa häntä.” 

Anna on itse hyvin ailahtelevainen, kuten todettua. Hän valehtelee käytöksellään – ja sanoillaan – miehelleen yhtä lailla kuin mies hänelle. Totuuden hetki koittaa kuitenkin. Vronski on mukana ratsastuskilpailussa, joissa hänelle sattuu vakava onnettomuus. Anna ei pysty pitämään salassa huoltaan, ja kaikille näkyy, mistä on kyse. Kun aviomies moittii Annaa sopimattomasta käytöksestä, Anna tunnustaa rakkautensa Vronskiin. Hän luulee onnellisena kaiken olevan ohi, kun Karenin toteaa, että odottaa Annan käyttäytyvän asianmukaisesti, kunnes hän ilmoittaa, mitä aikoo tehdä, jotta hänen oma säädyllisyytensä säilyy.

Anna Kareninan toinen osa näyttää siis Kittyn ja Levinin jonkinlaisen selviytymisen rakkaudessa koetuista pettymyksistä, mutta Anna vajoaa yhä syvemmälle. Aviomies tietää Annan tunteista Vronskia kohtaan. Anna on raskaana. Seurapiirit paheksuvat. Edessä on vain umpikujia.

Lainaukset ovat Lea Pyykön tekemästä suomennoksesta. Ajatuksiani Anna Kareninan kolmannesta osasta voi lukea toivon mukaan kesäkuun lopussa tai viimeistään heinäkuun alussa.

tiistai 9. kesäkuuta 2020

Ihan kaikki rakkausromaanin kirjoittamisesta?

Koska olen henkilövetoinen kirjoittaja ja kaikesta kyynisyydestäni huolimatta romantikko, miksi en kokeilisi, millaista on kirjoittaa puhdasoppinen – no, katsotaan sitten mutta joka tapauksessa – romanttinen tarina. Rakkaustarinan rakenne ja muut palaset ovat kiinnostaneet minua nyt siinä määrin, että olen tarttunut jo pariin aiheesta tehtyyn kirjoitusoppaaseen. Ensimmäinen niistä on Christie Graigin ja Faye Hughesin The Everything Guide to Writing a Romance Novel.

Jo esipuheessa kirjoittajat sanovat jotain yleisesti tärkeää kirjoittamisesta: se vie kirjoittajan sen äärelle, mikä hänelle itselleen on todella tärkeää. Itse en ainakaan voi kirjoittaa käsittelemättä itseäni, omia tunteitani, miettimättä asioita, jotka yhä uudestaan ja uudestaan tuntuvat siltä, että minun on niitä mietittävä. Senkö takia minä kirjoitan usein jonkinlaisia rakkaustarinoita? Avaudun itselleni jostain, mitä en ihan itsekään ymmärrä. Ehkä.

Rakkauskirjallisuudelle on olennaista, että rakkaustarina on keskiössä ja myös sivujuonet tukevat sitä. Lukijan pitää jännittää, saavatko rakastavaiset toisensa, ei keskittyä muuhun. Olennaisen tärkeää on myös onnellinen loppu. Sen täytyy vähintäänkin luvata, että päähenkilöiden tarina jatkuu auvoisasti. Rakkauskirjallisuuden lukija tahtoo kokea rakastumisen tunteen, ja se hänelle on annettava – eikä uskoa rakkauteen saa horjuttaa.

Tarinan sankarin ja sankarittaren luominen on tietenkin tarkkaa. Heidän pitää olla täydellinen pari toisilleen. (Nais)lukijan on kyettävä samaistumaan sankarittareen ja rakastumaan sankariin. The Everything Guide to Write a Romance Novel antaakin hyviä ohjeita henkilöhahmojen luomiseen. Aika paljon käsketään pohtia henkilöhahmon suhdetta omaan ulkonäköönsä. Ehkä ulkonäkö on jossain määrin merkittävämpää romanttisessa kirjallisuudessa kuin monessa muussa genressä. Sinänsä viehättävää on, että pienten ulkonäkö”virheiden” vetovoima nostetaan esiin. Henkilöhahmon suunnitteluun annetaan apua myös muistuttamalla mm. Myers-Briggsin testistä, jota voi käyttää apuna, kun miettii tarinansa henkilöitä.

Pääparin välillä pitää tietenkin olla konflikti, koska mikään tarina ei synny ilman konfliktia, ja rakkaustarinassa pääpari on kaikki kaikessa. Kirjoitusopas ehdottaa, että sankarille ja sankarittarelle voi luoda päinvastaisen tavoitteen. Siitä syntyy hyvä konflikti aivan itsestään. Muitakin vinkkejä konfliktin luomiseen annetaan. Tärkeää on, että konflikti nousee joko henkilöhahmoista itsestään tai juonesta. No, päälleliimatusta ei pidä kukaan.

Teos esittelee rakkaustarinan rakenteen, joka lyhykäisyydessään on seuraava:

1) Johdanto, pääparin tapaaminen
2) Ensimmäinen suudelma (myönnetään, että vetovoimaa toista kohtaan on)
3) Ensimmäinen rakkauskohtaus (halu sitoutua emotionaalisesti)
4) Synkkä hetki
5) Onnellinen loppu eli Happily Ever After

Mielenkiintoista on tunnettujen tarinanrakentamiskaavojen soveltaminen rakkauskirjallisuuteen. Kirja kertoo, miten romanttinen tarina istuu kolmen näytöksen rakenteeseen ja viiden näytöksen rakenteeseen sekä miten hero’s journey -rakennetta voi soveltaa kirjoittaessaan rakkauskertomusta. 

Rakkauskirjallisuudesta tulee helposti mieleen hyvin stereotyyppinen rakenna ja myös stereotyyppiset henkilöhahmot, ja onhan se toki genrekirjallisuutta kaavamaisimmillaan. The Everything Guide to Writing a Romance Novel muistuttaa kuitenkin siitä, että myös tässä genressä on melkoisesti liikkumavaraa historiallisista rakkaustarinoista paranormaaliin romantiikkaan ja romanttisista jännityskertomuksista (romantic suspense) eroottisiin rakkauskertomuksiin (erotic romance). Lisäksi on melkoinen määrä mahdollisuuksia yhdistellä alalajejakin toisiinsa. Jokaisessa alagenressä on keskiössä rakkaustarina, joka päättyy onnellisesti, mutta on hyvä muistaa, että mukaan voi punoa oikeastaan mitä tahansa muutakin.

Kirja esittelee myös rakkauskirjallisuuden eri kuumuusasteet, siis sen, kuinka tarkkaa seksin kuvaus on. Tässä kehotetaan kuuntelemaan itseä: jos hivuttautuu pois mukavuusalueeltaan, se näkyy kirjoittamisessa huonolla tavalla. Lisäksi on tietenkin kuunneltava markkinoita. Paitsi että itse kirjoitan itsepäisesti, mitä haluan, ja uskon, että kyllä joku vielä ymmärtää antaa sille paikan kansien välissä ja kirjahyllyssäkin. En toki kuvittele, ettei minun olisi kirjoittajana kehityttävä koko ajan päästäkseni tuohon joskus. Mutta on pakko uskoa siihen, että itseäkin kiinnostavilla ja itselle tärkeillä tarinoilla on tässä maailmassa paikkansa.

Teos antaa perusteet oikeastaan mille tahansa kirjoittamiselle, jos haluaa toimia tavoitteellisesti. Se neuvoo kaiken ideoinnista ja kirjoitustilan järjestämisestä tekstin näkökulman valitsemiseen ja hiomiseen. Jopa välimerkkien käyttöön annetaan ohjeita. Ikävä kyllä siitä tuntuu silti puuttuvan jotain. Konkreettiset lisäesimerkit vaikkapa tutuista tarinoista olisivat syventäneet teorian ymmärtämistä. Sen sijaan joistain loppuun kalutuista aiheista, kuten näkökulman valinnasta ainakin minä opin rakkauskirjallisuuden osalta jotain yllättävää: tyypillistä on käyttää sekä sankarin että sankarittaren näkökulmaa sekä kolmannen persoonan kertojaa – itse olisin arvannut, että näkökulma on nimenomaan sankarittaren ja kertojana on minäkertoja.

The Everything Guide to Writing a Romance Novel on kuitenkin selkeästi opas sellaiselle, joka tahtoo kirjoittaa rakkausromaaneja amerikkalaisille markkinoille. Teos keskittyy hyvin paljon siihen, mitä pitää ottaa huomioon ajatellessaan markkinoita ja kustantajia. Tavallaan se on kiinnostava esitys siitä, miten suuressa maailmassa todella iso bisnes tuottaa viihteellistä luettavaa järjettömällä tahdilla. 

Sellaiselle kirjoittajalle kuin minä, ihmiselle, joka tahtoo oppia kirjoittamaan hyvin, jotta voi kertoa mahdollisimman taitavasti juuri sen tarinan, jonka itse tahtoo kertoa, teoksessa on paljon yli hypättävää. Toki julkaistaessa on ajateltava markkinoita. Toki tekstinsä on myytävä kustantamolle, jotta se tahtoo kustantaa sen. Toki sen pitää sopia kustannusohjelmaan. Mutta ei minun kirjoittamiseni lähde siitä vaan ihan jostain muusta. Pitää voida sanoa: Tämä tarina puski ulos minusta. Tämän tarinan takana minä seison. Tässä tarinassa on minun sieluni. Jos luet tämän, tiedät, kuka minä olen, vaikket osaa sitä tarinasta täysin oikein lukea. Kaikille kirjoittajille, ja varsinkin kaltaisilleni, onkin hyvä muistaa tämän kirjoitusoppaan neuvot siihen, miten selvitä siitä, kun oma kirjoitus tulee torjutuksi. Nyt sitten kohti uusia pettymyksiä ja myös niitä onnistumisia.

maanantai 13. huhtikuuta 2020

Ensimmäinen päiväni Scrivenerin kanssa

Olen viimemmäksi kirjoittanut tekstini LibreOfficen ilmaisohjelmalla. Joskus aiemminkin olen selvitellyt, millainen ohjelma Scrivener olisi. Sitten asia on jäänyt. Kaikki eivät siitä tunnu innostuvan, ja toisista se on kirjoittajalle aivan ehdoton. Nyt törmäsin Scriveneriin jälleen ja päässäni alkoi uusi pähkäys: entä jos sittenkin?

Hetken mielijohteesta päätin, etten siirräkään Scrivenerin kokeiluani pidemmälle, vaikka läppärini oikkuilee niin, että pitäisi miettiä uuden koneen, ei niinkään juuri tällä sekunnilla uusien ohjelmien hankintaa. Latasin 30 päivän ilmaisen koekäyttöversion Scriveneristä tänään. Nyt olen tutustunut siihen hissukseen siirtämällä tekeillä olevaa novelliani sinne ja kokeilemalla, miten saan sen yhteyteen muistiinpanoja, kuvia ynnä muuta.

Aloitin tietenkin hullusta päästä: mietin, miten saan oman tekstini muunnettua Scriveneristä johonkin sellaiseen muotoon, jossa sen voi lähettää eteenpäin kenelle tahansa. Ja jäin heti jumiin typerään asiaan: kappalejakoon. Sain apua toiselta kirjoittajalta, jolle Scrivener on jo tuttu, ja nyt sekä omalla ruudullani Scrivenerissä että rtf-muotoon muunnettuna tekstini näyttää pätevältä. Perusasiat ensin näköjään… Mutta onneksi ehdin jo tänään muutakin.

Itse olen ajatellut, että Scriveneristä olisi apua siinä, että suunnitelmat, inspiroivat kuvat ja sen sellaiset voisivat olla samalla ruudulla vierellä, kun kirjoitan. Niinpä kokeilin, miten saisin liitettyä kuvia, ja onnistuin. Löysin myös paikat kohtausten sisällölle (kohtauksen synopsis) ja sekalaisille kohtaukseen liittyville muistiinpanoille, kun minua jälleen autettiin.

Paikkojen kuvauksessa kuvien liittämisestä voi olla suuri apu, koska miljöön kuvaus on minun heikkoa osaamisaluettani. Miljöö pitää istutella päälle jälkeenpäin. Jos vieressä on kuva tapahtumapaikasta, se voisi auttaa jo kirjoitusvaiheessa saamaan miljöötä enemmän mukaan, tai ainakin opettaa siinä. Myös yksittäisten esineiden kuvat voivat olla hyödyllisiä, kun kirjoittaa menneistä ajoista.

Itse rakastan muistikirjoja, enkä välittäisi niistä kokonaan luopua, vaikka Scrivener mainiosti toimisikin, mutta saattaa olla helpompi tallentaa kuvat saman tien tekstin materiaaleihin, kun ne löytyvät. Vielä mieluisampaa on, kunhan löydän tavan tallentaa kohtausten yhteyteen linkkejä, joista pääsen suoraan sivuille, joissa on kohtauksessa tarvitsemaani tietoa. Mutta on aika jännä nähdä, mitä muistikirjoilleni tapahtuu, jos koen Scrivenerin toimivan hyvin. Luultavasti niihin on kuitenkin helpompi kerätä ideoita silloin kun ajatukset vielä ovat aivan irrallisia. Myös henkilösuhdekaaviot uskoisin tekeväni käsin jatkossakin.

Itse odotan, että Scriveneristä olisi hyötyä myös tekstin kokonaisuuden hallinnassa. Tekemäni Google-kuvahaku antoi toivoa, että voin muokkailla myös värejä Scrivener-näytössä haluamallani tavalla. Se voisi auttaa monien – tai parinkin – näkökulmahenkilön tekstissä pitämään tasapainoa. Löysin jo nyt toimenpiteen, jolla saatoin merkitä erilaisen ikonin eri henkilöiden näkökulmasta olevien kohtausten eteen.

En ole innokkaan utelias, kun edessäni on uusi tietokoneohjelma. Toimintatapani on se, että klikkailen vähän joka paikasta, enkä innostu kovin paljon, kun asiat eivät luonnollisesti heti toimi moitteetta, enkä löydä, mitä haluaisin. Ehkä juuri tästä syystä osaan useimmiten käyttää ohjelmista lopultakin vain paria toimintoa. Ehkä tässä kohtaa voisi yrittää perehtyä ohjelmaan paremmin, koska vasta silloinhan se näyttää todellisen hyvyytensä, kun sitä osaa käyttää. Vilkaisin jopa hieman manuaalia, mutta sen 363 sivua eivät vielä imaisseet mukaansa.

Todennäköisesti Scrivener jakaa ihmisten mielipiteitä siksi, että se yksinkertaisesti sopii toisten ajattelutapaan ja toisten ajattelutapa on ristiriidassa sen logiikan kanssa. Itse aion antaa sille mahdollisuuden. Lupaan blogata ainakin pari lisäkertaa siitä, miten suhteeni Scrivenerin kanssa etenee.

Sehän näyttää ihan siltä, kuin teksti olisi tekeillä.

lauantai 11. huhtikuuta 2020

Katri Alatalo LANU!-festareilla

Seurasin LANU!-festareilta loppujen lopuksi laskujeni mukaan 13 ohjelmanumeroa ja tapahtuma oli vallan maino! Toivottavasti tällaista on tarjolla uudestaankin, vaikka kuinka poikkeusajat menevät aikanaan ohitse.

Viimeinen täällä blogissa esittelemäni ohjelmanumero on Katri Alatalon esitys kirjoitusprosessin vaiheista. Siinä oli mukavasti otettu huomioon, että kuulijoissa saattaa olla nuoriakin ihmisiä, joille sanat editointi ja kustannustoimittaja voivat olla aivan uusia. Kirjoitusprosessin vaiheille oli annettu selkeät suomenkieliset nimet ja kustantamon toimintaa selitettiin auki mukavasti.

Alatalon kirjoitusprosessissa on kahdeksan vaihetta. Ensimmäinen vaihe on idea. Alatalo kertoi, ettei monesti itsekään tiedä, mistä idea tulee. Ideat nousevat alitajunnasta, ja vähitellen ajan kuluessa asiat kietoutuvat yhteen. Ideoita voi kuitenkin myös houkutella esille. Se onnistuu, kun katselee ympärilleen, kuuntelee, mitä ihmiset puhuvat tai esimerkiksi kuluttaa taiteita. Alatalo muistutti myös, ettei omia ajatuksia ja ideoita saa sensuroida saman tien, vaan mielikuvituksen pitää antaa lentää vapaasti.

Prosessin toinen vaihe on suunnittelu. Siitä Alatalo itse oli eniten innoissaan. Hän voisi fiilistellä tuntikausia vaikkapa henkilöhahmojaan kuuntelemalla heihin sopivaa musiikkia. Tämä sai minut heräämään: jos kirjoittaminen ei ole menossa mihinkään, voi upota fiilistelyyn, joka kuitenkin vie tekstiä eteenpäin, sillä fiilistellessä syntyy ajatuksia.

Alatalo kehotti suunnitteluvaiheessa miettimään ainakin tarinan alkutilanteen ja loppuratkaisun, koska se auttaa, kun taistelee myöhemmin tarinan keskiosan kanssa. Suunnitteluvaiheessa on myös omat omituisuutensa, ja siihen tärkeänä osana kuuluvan taustatyön jälkeen Googlen hakuhistoria ei monellakaan kirjoittajalla kestä päivänvaloa.

Suunnittelun jälkeen on aika tehdä tekstistä luonnos. Siinä kohtaa on viimeistään avattava tekstille oma tiedosto. Tätä vaihetta kutsutaan luonnosvaiheeksi, koska siinä hahmotellaan tarinaa kasaan eikä kukaan odotakaan, että lopputulos olisi täydellinen.

Kun tekstistä on hahmoteltu luonnos, jossa koko tarina on kerrottu jollain tapaa, päästään kirjoitusprosessin neljänteen vaiheeseen: palautteeseen. Siinä mietitään, mitä luonnokselle voisi tehdä. Hyvä puoli on se, että tätä pohdiskelua ei tarvitse tehdä yksin. Alatalo muistuttikin, että vaikka kirjan kannessa on vain kirjailijan nimi, kirjan teossa on paljon yhteistyötä. Kirjailijan on kyettävä siihen ja osattava ottaa vastaan palautetta. Alatalon mukaan on olennaista myös tekstin julkaistavaksi kehittymisen kannalta, millä tavalla kirjoittaja asennoituu palautteeseen.

Palautteen hakeminen voi Alatalon mukaan olla jännittävää, mutta hän kannusti kuitenkin kaikkia kirjoittajia siihen. Palautteesta on se hyöty, että saa vinkkejä siihen, mitä tekstille voisi tehdä. Idea on nimittäin usein omassa päässä tosi hienona, mutta ensimmäisellä kirjoituskerralla se ei tule tekstiin yhtä hienona.

Kun kirjoittaja on saanut riittävästi palautetta, alkaa muokkaus. Alatalo kutsui sitä keskivaiheen suoksi. Muokkaus vaatii sinnikkyyttä. Alatalo vertasi sitä siihen, että on juuri saanut valmiiksi 2000 palan palapelin ja sitten se pitäisikin laittaa palasiksi ja palasten yhdistely toisiinsa pitäisi aloittaa alusta. Muokkausvaihe saattaa myös venyä hyvin pitkäksi.

Jos kirja todella saa kulkea koko matkan ideasta painetuksi kirjaksi, se pääsee seuraavaksi kustannustoimitettavaksi. Tekstiä hiotaan kustannustoimittajan kanssa, ja tämä yhteistyö alkaa, kun kustantamo kiinnostuu tekstistä, siis jo ennen kuin kirjasta tehdään kustannussopimus. Kustannustoimittaja kulkee kirjailijan ja tekstin mukana merkittävän ajan, vuoden tai kauemminkin. Hän on kirjailjan valmentaja.

Kun teksti on enää viimeisten pilkkujen viilausta vailla, alkaa prosessin seitsemäs vaihe: oikoluku. Siinä kirjailijan ei enää tarvitse laittaa tekstiä palasiksi, mutta vaihe voi olla puuduttava, koska pitkän prosessin loppuvaiheessa kirjalija on jo kyllästynyt tekstiin. Vaatii jälleen sinnikkyyttä käydä teksti siitä huolimatta läpi useita kertoja. Oikoluvun jälkeen ollaan kuitenkin siinä vaiheessa, että kirja menee painoon, joten sinnikkyys kannattaa.

Alatalon, kuten myös Ami Surakan ja J.S. Meresmaan LANU!-ohjelmat, joista aiemmin bloggasin, olivat kaikki kirjottajalle kannustavia ja innostavia. Alatalon ohjelmanumero sai minut ainakin toivomaan uutta esitystä siitä, miten voi pitää tarinansa henkilöt, maailman piirteet, tarvittavat taustatutkimustiedot ja ylipäätään kaiken materiaalin hallinnassa. Millainen digitaalinen arkisto tai ihan oikea lipasto tarvitaan? Entä miten kaikki sisältö organisoidaan, jotta se pysyy hallinnassa? Tällaista aihetta käsittelevästä esityksestä moni varmasti imisi itseensä jokaisen pienenkin yksityiskohdan. Varsin laajoja teoksia kirjoittanut Alatalo olisi aivan oikea henkilö puhumaan tästäkin aiheesta.

Haa, puhelimeni on täynnä kirjailijoita, jotka juttelevat minulle!

perjantai 10. huhtikuuta 2020

J.S. Meresmaa LANU!-festareilla

Kirjoittajalle antoisaa LANU!-ohjelmaa tarjosi edellisessä postauksessa esittelemäni Amu Surakan lisäksi myös J.S. Meresmaa. Ohjelmanumeron kuvauksessa kerrottiin Meresmaan avaavan mm. sitä, miten löytää hyvän tarinan.

Meresmaa aloitti sanomalla, että kirjoittaminen on oikeasti vaikeaa. Meistä monista tuntuu vaikealta kirjoittaa, ja se johtuu vain siitä, että – no, kirjoittaminen ei ole helppoa. Heti aloittamisessa kirjoittajalla on edessään henkinen blokki, jonkinlainen pelko, joka pitäisi ylittää. Myös ulkopuolinen paine voi ajaa kirjoittajan muualle kuin kirjoittamisen ääreen, jos hän esim. kokee, ettei hänen tekemiseensä uskota. Jos ihminen on kirjoittaja, hän kuitenkin päätyy ennemmin tai myöhemmin kirjoittamaan. Sisäinen pakko laittaa kirjoittamaan, mutta silti kirjoittaminen on vaikeaa.

Olen joskus tuota sisäistä pakkoa kirjoittaa miettinyt. Millainen on se kokemus, ettei voi olla kirjoittamatta? Itse olen aika nuorena alkanut jotain väsäämään ja pitkään oli yrityksiä, jotka aina jäivät kesken. Välillä eksyin jonnekin kurssille. Joitakin vuosia sitten aloin kirjoittaa tavoitteellisemmin. Onko minulla siis sisäinen pakko kirjoittaa, olenko minä kirjoittaja, ihminen, jonka on pakko kirjoittaa? Ainakin minä kirjoitan, ja se on helvetti vieköön monesti ihan tosi vaikeaa. On vaikeaa aloittaa, on vaikeaa kirjoittaa kielellisesti hyvin – en tarkoita kieliopillisesti nyt –, on vaikeaa saada kohdalleen palaset, jotka koskevat asioita, joista ei alun perin ymmärrä mitään, on vaikea editoida…

Meresmaan mukaan kirjoittajan tarvitsee tuntea itsensä hyvin. Kun löytää sen, mitä juuri itse haluaa kirjoittaa ja mikä on oma ääni, kirjoittamisesta tulee helpompaa.

Kirjoitusoppaiden lukemista Meresmaa ei tyrmännyt. Hänestä ne voivat olla joskus hyvästä. Jokaisella on kuitenkin oma tapansa tehdä, ja kirjoittamisoppaita lukiessa voi alkaa uskoa itselleen vääränlaiseen guruun. Tällöin voikin käydä niin, ettei kirjoittamisopas edistä kirjoittamista vaan pysäyttää sen. Kirjoittamisessa on kyllä Meresmaan mukaan paljon sääntöjä, mutta sääntöjen tunteminen ei riitä siihen, että osaisi oikeasti kirjoittaa hyvin. Pelkillä säännöillä kirjoittaminen ei onnistu.

Meresmaa uskoo, että epäonnistumisen pelko on monen kirjoittajan aikaansaamisen esteenä. Kirjailija kuitenkin lohduttaa sillä ajatuksella, että epäonnistuminen on itse asiassa varmaa. Kaikki kirjoittajat epäonnistuvat, joten ei ole siis kovin hyvä syy olla kirjoittamatta siksi, että pelkää sellaista, mitä ei voi välttää. Jokainen kirjoittaa huonoja lauseita, mutta niiden korjaamista varten on editointi, käsikirjoituksen lepuuttaminen, esilukijat ja kustannustoimittajat. Kirjoittaminen on kuitenkin jatkuvaa oman itsen epätäydellisyyden äärellä olemista. Tätä kun miettii, niin ei tarvitse enää kysyä, miksi se on vaikeaa. Huonossa lauseessa on kuitenkin hyvää se, että se avaa oven hyvälle lauseelle. Sotkuinen ajatus mahdollistaa Meresmaan sanoin kirkkaan ajatuksen. Tähän on lisättävä Magdalena Hain omassa LANU!-ohjelmassaan esittämä ajatus editoinnista: se tekee sanamömmöstä musiikkia. Yritän pitää nämä kielikuvat mielessä, kun seuraavan kerran tuskailen editoinnin kanssa.

Meresmaa otti esiin myös yleisen syyn olla kirjoittamatta: ajanpuutteen. Hän totesi tähän ongelmaan, että kirjoittamisaika on vain otettava – kukaan ei tule sitä pyytämättä tarjoamaan. Jokaisella ihmisellä on lupa kirjoittaa, eikä kirjoittamista tarvitse perustella: jos se on tärkeää, se on, ja sillä hyvä.

Jos haluaa tehdä kirjoittamisesta tavan, voi ottaa itselleen ensiksi vaikkapa viikoittaisen tai päivittäisen ajankohdan, jolloin kirjoittaa. Jos teksti on pidemmällä, voi tarvita viikonloppuretriitin, jolloin on vain yksin sanojensa äärellä. Rutiini on tärkeä asia, mutta aivoilta kestää päivittäisen rutiinin oppimiseen vähintään kaksi viikkoa. Ja kirjoittamisen aloittamista joutuu ponnistelemaan, koska kirjoittaminen on aktiivista toimintaa.

Yksi ongelma kirjoittamisessa voi olla Meresmaan mukaan myös se, ettei tiedä, mistä kirjoittaisi. Tähän kirjailija tarjosi avuksi tajunnanvirtasivuja tai aamusivuja, miten niitä tahtoo kukakin kutsua. Tällaiset sivut tarkoittavat yksinkertaisesti sitä, että kirjoitetaan ylös kaikki, mitä mieleen tulee. Kun mielessä päällimmäisenä olevat asiat saa alta pois, syvyyksistä voi pulpahtaa esiin isoja ajatuksia. Ideoita etsiessään voi myös esittää itselleen tärkeitä kysymyksiä, kysellä, mitä on mukava lukea, mistä asioista haluaisi lukea, mikä on itselle tärkeää… Voi tehdä myös ”entä jos” -kysymyksiä, joilla leikittelee, millaisiksi asiat muuttuisivat, jos jokin asia maailmassa olisi aivan toisin.

Jos on valtava palo päästä suoraan kirjoittamaan tarinaa, Meresmaa kannustaa kirjoittamaan fanifiktiota. Silloin maailma ja henkilöt ovat valmiina ja voi lähteä luomaan tarinaa ilman näiden palasten miettimistä. Jos taas tekee jotain päinvastaista kuin fanittaa eli inhoaakin jotain teosta täydestä sydämestään, voi ottaa sen ja kirjoittaa kaiken uusiksi.

Yleisöltä oli tullut Meresmaalle kysymys siitä, mistä tietää, että oma idea on oikeasti hyvä. Kirjailijan mukaan tarina voi olla esimerkiksi ihana ja lohduttava, vaikkei siinä olisi mitään kauhean omaperäistä ideaa. Näin on varsinkin esimerkiksi romanttisessa kirjallisuudessa tai dekkareissa. Joidenkin tarinoiden ydin voi olla esimerkiksi tunnelmassa tai henkilökuvauksessa, eikä silloinkaan tarvita muutoin kovin omaperäistä ideaa, että tarina olisi hyvä.

On kuitenkin tärkeää lukea paljon, koska silloin syntyy käsitys siitä, millaiset tarinat ovat hyviä. Joskus kirjoittajalla voi Meresmaan mukaan olla hyvä idea, mutta siitä ei kuitenkaan saa aikaiseksi tarinaa. Hyvän idean löytämisestä voi mennä pitkä aika siihen, että löytyy tapa kertoa tarina, jossa voi käyttää tuota hyvää ideaa. Yksi tapa pyöritellä ideoita on laittaa yhteen monta pientä ideaa. Silloin syntyy omaperäisempiä kokonaisuuksia.

Hyvän idean tunnistaa myös ainakin siitä, että se kestää aikaa. Hyvän idean kanssa jaksaa työskennellä sen ajan, minkä vaikkapa romaanin kirjoittaminen vie. Toisaalta idea voi jalostua lyömättömäksi tekstiä työstäessä.

Toinen yleisökysymys Meresmaalle oli, tuntuuko hänestä siltä, että hän on luopunut jostain, että on voinut kirjoittaa. Vastaus oli yksiselitteisesti ei. Tätä miettiessä itsekin ymmärrän, että kai minä jollain lailla olen kirjoittaja. Kun on laittanut aikaa oman tarinan kirjoittamiseen, ei sitä kadu eikä myöskään keksi, mitä muuta sinä aikana olisi oikeastaan mieluummin tehnyt.

tiistai 7. huhtikuuta 2020

Ami Surakka LANU!-festareilla

LANU!-festarit ovat täydessä vauhdissa, ja ohjelma on ollut todella antoisaa. Kaikkea festarin antia ei pysty tänne blogiin tallentamaan, mutta kirjoitan parista ohjelmanumeroista, jotka ovat keskittyneet nimenomaan antamaan intoa kirjoittajalle.

Ami Surakka, joka kirjoittaa nimellä Serafia Alho, piti LANU!:ssa lauantaina ohjelmanumeron, jossa hän pohti, miten kirjoittamisessa pääsee alkuun ja miten kirjoittamisblokeista pääsee ylitse. Esitys oli ihanan kannustava ja antoi pohdittavaa omaan kirjoittamisminään.

Tärkein lähtökohta Surakan mielestä – eikä hän ole ollut ainut, joka on tämän LANU!:ssakin sanonut – kirjoittamiseen on se, että jokaisen on kirjoitettava itseä kutkuttavasta ideasta, asiasta, josta jaksaa kirjoittaa ja olla innoissaan. Sitten vain kirjoittaa aluksi paperille kaikki ajatuksensa muodosta välittämättä eikä mieti, myykö idea tai tuotos. Siitä kaikki lähtee.

Surakka kertoi lukevansa itse paljon sellaista, mistä tahtoisi kirjoittaa, koska tietokirjallisuudesta saa hyviä ideoita. Itse koen lukevani aina liian vähän, sekä tieto- että kaunokirjallisuutta, vaikka rakastan kumpaakin – tai ehkä juuri siksi. Tietokirjallisuutta yritän lukea taustaksi teksteilleni, mutta paremminkin voisin löytää sen asenteen, millä kaivan kaikki tarinaideat lukemastani.

Ehkä tietokirjallisuuteen voisi käyttää samaa menetelmää kuin ympäristön havaitsemiseen. Surakan mukaan ideat eivät nimittäin synny tyhjästä ja havaitsemista voi opetella. Tämä on varmasti totta, ja Surakan festariohjelmanumerossa saimmekin tehtäväksi muistikirjaharjoituksen. Siinä kirjataan viikon ajan joka päivä muistikirjaan kolme asiaa, joihin on törmännyt ja joista voisi olla isoiksi tai pieniksi ideoiksi tarinaan. Surakka pitää muistikirjaa tärkeimpänä työvälineenään kirjoittamisessa, ja varmasti hänen antamansa harjoitus saa kenen tahansa muistikirjan sivut täyttymään, kunhan pääsee alusta eteenpäin ja uskaltaa havaita ympäristöään kirjoittajan silmin.

Surakka totesi esityksessään, että kirjoittamisessa epävarmuus on ainut varma asia. Siksi on vain pelottomasti kirjoitettava sitä, mitä tahtoo lukea. Kun blokki tulee, on Surakan mukaan tärkeää tunnistaa, onko blokki päänsisäinen vai paperilla oleva blokki. Paperilla oleva blokki voi viedä tekstiä itse asiassa eteenpäin, koska se kertoo siitä, mikä tekstissä ei toimi.

Toinen kirjoitusharjoitus, jonka Surakka antoi, koski omia suosikkeja. Hän kehotti miettimään, mikä palanen puuttuu niistä kirjoista tai muista tarinoista, joita rakastaa eniten. Juuri tästä puuttuvasta asiasta pitäisi Surakan mukaan kirjoittaa. Tämä on jännittävä ajatus: ei kirjoiteta siitä, mistä pitää kamalan paljon vaan jostain siitä vierestä, sen rakkaan puutoskohdasta. Jos tätä alkaisi pohtia, en todellakaan tiedä, mihin se johtaisi… Ehkäpä tämä kirjoitusharjoitus kannattaisi siis tehdä.

Innostuksen loppuessa Surakka kehotti palaamaan tarinan oikeasti tärkeään asiaan, millä hän ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että pitää koulumaisesti miettiä tarinan teemaa. Perusasioiden äärelle palaaminen auttaa yleensä asiassa kuin asiassa, joten neuvo on varmasti hyvä.

Mielenkiintoista esityksessä oli ajatus kahdesta kirjoittajan moodista: luovasta moodista ja kriittisestä moodista. Moodit eivät saisi olla yhtä aikaa päällä. Luovassa moodissa itsekritiikki pitäisi kytkeä pois päältä, eikä kriittiseen moodiin saisi mennä liian aikaisin. Sitten kun on kriittisen moodin aika, hyvä esilukija, kriittinen mutta luotettava ihminen, jolla on samanlainen maku kuin itsellä, on isoksi avuksi. Itsellä – enkä varmasti ole ainut – tuo täysin luovaan moodiin pääseminen on kyllä todella vaikeaa. Kriittinen minä on mukana aina, kun laitan sanoja ”paperille”, vähintäänkin sen verran, että se muistuttaa hyväntahtoisesti, että olen tuottamassa käsittämätöntä kuraa.

Surakka muistutti myös, että rehellinen palaute on joka tapauksessa raakaa ja on normaalia, että se menee tunteisiin. Tunnekuohu on merkki siitä, että teksti on kirjoittajalle tärkeä.

Entäs se epävarmuus, kun ei tiedä, onko tarpeeksi hyvä? Surakka vakuutti, että jos kirjoittajalla on ideoita, hän on tarpeeksi hyvä. Kaiken muun voi oppia, koska se on mekaanista taitoa. Toisaalta, jos kokeilee Surakan muistikirjaharjoitusta, oppii varmasti myös löytämään ideoita, vaikkei uskoisi niitä itsellä olevan. Mekaaninen-sanaa – jos se nyt ylipäätään oli Surakan käyttämä – ehkä hieman itse vierastan, koska kirjoittamisessa on myös omanlaistaan magiaa, mutta siihen uskon kyllä vakaasti, että kirjoittamista voi oppia ja että hyväksi kirjoittajaksi tuleminen vaatiikin aika paljon rakenteellista käsittämistä, jota voi aluksi opetella mekaanisestikin. Kaikkinensa kirjoittaminen vaatii paljon työtä, mutta on lohdullinen ajatus, että jokainen, jolla on ideoita, on tarpeeksi hyvä.

Surakka puhui myös kirjoittamiselle asetettavista sanamäärätavoitteista. Pienistä määristä tekstiä kasvaa iso määrä tekstiä. Kirjoittamalla sivun päivässä saa aikaiseksi romaanin ensimmäisen version vuodessa. Tärkeää on kuitenkin Surakan mukaan muistaa, ettei kirjoittaminen ole ainoastaan sanojen pistämistä paperille. Se on myös taustatyötä ja luonnostelua, eikä saa ajatella, että olisi kirjoittajana epäonnistunut, jos tulee päiviä, jolloin ei kirjoita mitään. On hyvä antaa itselleen aikaa miettiä asioita sen ajan kuin ne vievät. Sitten ne voi laittaa paperille. Tämäkin neuvo oli minusta hyvin lohduttava: jotkut ideat selvästi vaativat aikaa mutta palaavat mieleen yhä uudestaan ja uudestaan kertoakseen, ettei niistä pidä luopua. Jotkut ideat taas ovat mielessä koko ajan, mutta niiden käsittely vie muutoin aikaa.

Scifin ja fantasian kirjoittajille Surakka antoi ohjeen mennä henkilöhahmot tai juoni edellä. Maailman voi rakentaa näiden ympärille. Kun toimii näin, välttää liian syvälle taustatutkimukseen ja maailmanrakennukseen uppomisen. Tekstiä kirjoittaessa siihen voi tehdä merkintöjä tyyliin ”taustatutkimus tulee tähän”, jotta ei jumitu hyvässä kirjoitusflow’ssa. Tässä olisi itselläni oppimista: jään aina kaivelemaan yksityiskohtia verkosta, kun kirjoitan.

Taustatutkimusta Surakka kehottaa lisäksi tekemään enemmän kirjastossa kuin verkossa. Hänen mukaansa kirjastosta löytää aina sellaista, mitä Google ei löydä. Tämä on varmasti totta, tai ainakin haluan uskoa sen olevan totta.

Kirjoittajan ”ei ole aikaa kirjoittaa” -ongelmaan Surakan vastaus on seuraava: Kirjoita ennen nukkumaanmenoa tai vaihtoehtoisesti luonnostele asioita paperille 15 minuutin ajan. Sitten kun aamulla heräät, ideointi on selkeytynyt, ja pääset heti kirjoittamaan ajatuksesi muistiin sängyn vieressä olevaan muistikirjaan.

Ami Surakan esitys LANU!-festareilla oli antoisa ja kannustava niin kirjoittamista harrastavalle kuin tällaisesta harrastuksesta haaveilevalle. Surakalla on myös blogi, jossa on paljon mielenkiintoista luettavaa, ja tämäkin festariesitys jonkin aikaa katsottavana tallenteena.