sunnuntai 21. heinäkuuta 2019

Finncon 2019, osa 2

Editoimisesta on tullut minulle melkein kirosana, ja kauhusta kankeana odotan, kuinka se alkaa sujua, kun romaanintekeleeni ensimmäinen versio tulee valmiiksi ja siitä pitäisi alkaa tehdä valmiimpaa ja valmiimpaa. Koska tuo hetki on ehkä lähempänä kuin tajusinkaan, oli Finnconin editointipaneeli varsin paikallan. Jospa kokeneet kirjoittajat saisivat minutkin innostumaan editoinnista.

Paneelin otsikkona oli yksinkertaisesti ”Kun kirjailija editoi”. Paneelin osallistujina olivat kirjailija-kustannustoimittaja Liisa Näsi, kirjailija Marko Hautala, kirjailija Mia Myllymäki, joka toimi myös paneelin puheenjohtajana sekä kirjailija Elina Rouhiainen, joka tuurasi poisjäänyttä Siiri Enorantaa.


Ensimmäiseksi käsiteltiin panelistien suhdetta editoimiseen. Rouhiaisen mielestä editoiminen on kamalaa mutta tärkeää. Hän kertoi, että hänen kirjoitustapansa on muuttunut paljon siitä, miten hän kirjoitti esikoisteoksensa. Nykyään kirjoittaminen on fragmentaarista ja raja kirjoittamisen ja editoinnin välillä on kadonnut. Editointi tuntuu Rouhiaisesta raastavalta, koska sisällä on tunne, että tekstille on jo antanut sen, mitä voi antaa. Tekstille myös sokeutuu. Rouhiaisen mukaan editointi on kirjoittamisprosessin henkisesti raskain vaihe.

Hautala puolestaan sanoi, että editointia pitää tehdä hieman enemmän kuin tahtoisi, jotta poistaa turhat rönsyt, joihin on rakastunut. Myllymäen näkemys oli yksinkertainen viisaus: editoinnissa teksti kirkastuu, eikä siitä edes voi tulla kerralla täydellistä.

Ei ollut yllätys, että kustannustoimittajana työskentelevä Näsi rakastaa editointia. Hän kertoi suoraan, että pitää siitä, kun saa nillittää toisten teksteistä ja omistaankin. Näsin mukaan editointi on välttämätön osa kirjoittamista, ei pakollinen lisä, joka tehdään kirjoittamisen jälkeen. Hänelle editointi tuo koko ajan tunteen tekstin paranemisesta. Tätä kautta on toki helppo ymmärtää, että editointi tuo tyydytystä.

Paneelin osallistujilla oli tietenkin kokemusta kustannustoimittajien nillittämisestä. Niinpä paneeli keskusteli siitä, mitä kustannustoimittaja saa tehdä ja milloin voi katsoa, että hän on mennyt liian pitkälle. Näsin mielestä kustannustoimittajan pitää pitäytyä siinä, että puhuu vain tekstistä, jolloin siitä voi sanoa lähes mitä tahansa – ainoastaan henkilökohtaisuuksiin ei pidä mennä. Henkilökohtaisuuksiin mentäessä harvemmin onkaan enää kysymys pelkästään tekstistä, luulisin.

Näsi kertoi myös pitävänsä kustannustoimittajana suhteensa kirjailijaan ammattimaisena, jottei läheisemmän suhteen vuoksi sokeutuisi tekstille ja rupeaisi väärällä tavalla ystävälliseksi. Hän muistutti myös siitä tärkeästä asiasta, että kustannustoimittaja ja kirjailija ovat samalla puolella ja tasa-arvoisia.

Hautalasta syntyi vaikutelma, ettei hän ollut kokenut kustannustoimittajien taholta mitään oikeasti asiatonta. Hän totesi kuitenkin, että voisi aiheuttaa ahdistusta, jos kustannustoimittaja alkaisi moralisoida tai yrittää markkinoinnin vuoksi muokata kirjaa teokselle luonnottomaan suuntaan.

Hautala kertoi, että kustannustoimittajan kanssa voi kuitenkin jopa riidellä hyvässä mielessä. Esimerkkinä tästä hän kertoi tapauksen, jossa kustannustoimittaja oli merkinnyt hänen tekstinsä sivuun kommentin ”Teennäinen ja täysin turha jakso.” Hautala oli kostanut vastaamalla: ”Salaa tykkäät kuitenkin.”

Rouhiainen toi esille sen, minkä kaikki varmasti jo tiesivätkin: kustannustoimittajan kritiikki tuntuu aina aluksi hirveältä. Hän kertoi kuitenkin, että muutamassa päivässä valkenee, mikä kommentin pointti on, ja hänenkin mielestään kustannustoimittaja voi sanoa suoraan mistä tahansa tekstiin liittyvästä asiasta. Itse asiassa Rouhiainen kertoi kaivanneensa joka rohkeampia ehdotuksia kustannustoimittajalta. Myös Näsi ja Myllymäki korostivat kustannustoimituksen merkitystä: on ollut kamala kokemus, kun teksti on mennyt painoon toimittamatta.

Toimitetussa teoksessakin voi yllättäen olla mielenkiintoisia juonen epäloogisuuksia. Hautala kertoi, kuinka kääntäjä oli hänen Käärinliinat-teoksensa kanssa työskennellessään ottanut yhteyttä ja ihmetellyt, kuinka teoksessa kuollut henkilö oli myöhemmillä sivuilla hengissä. Paljastui, ettei tämä virhe ollut osunut kenenkään silmiin aikaisemmin. Itse en ole teosta lukenut, mutta se on (pitkällä) lukulistallani, ja kun pääsen siihen asti, haluan kieltämättä bongata tuon jännittävän yksityiskohdan. Toisaalta tämä on hyvin lohdullista: virheitä sattuu, eikä se kaada teosta – Käärinliinatkin palkittiin Kalevi Jäntin palkinnolla.

Paneeli keskusteli työstä kustannustoimittajan kanssa enemmänkin, seuraavaksi siitä, olivatko kirjailijat pitäneet oman päänsä kustannustoimittajan eriävästä mielipiteestä huolimatta. Rouhiainen kertoi siitä, kuinka hänen oma suhtautumisensa kustannustoimittajien kommetteihin oli muuttunut. Ensin kustannustoimittajan ehdotukset olivat jumalan sanaa, mutta nyt Rouhiainen pitää paremmin oman päänsä ja myös luottaa omiin näkemyksiinsä vahvemmin. Hän pitää kuitenkin erityisen tärkeänä, että kustannustoimittajan ehdotukset ovat konkreettisia, koska silloin niistä voi syntyä jotain, vaikka ne johtaisivatkin johonkin aivan muuhun, kuin mitä kustannustoimittaja on ehdottanut.

Hautalan mukaan tärkeää on kustannustoimittajan sopiminen omaan persoonaan. Hän myös kertoi, että on oppinut siitä, kun on joskus vängännyt kustannustoimittajalle vastaan ja myöhemmin tajunnut, että tämän korjausehdotukset ovatkin olleet aiheellisia. Niinpä hän katsoo nykyään hyvin tarkkaan ennen kuin pysyy tiukasti omassa näkemyksessään, jos se eroaa kustannustoimittajan näkemyksestä.

Näsi puolestaan huomautti siitä, että kustannustoimittajan on tärkeä antaa palautetta myös niistä kohdista, jotka tekstissä toimivat, koska niissä näkyvä vahvuus on se, millä heikkoja kohtia voi paikata. Niin, onkin vaikea kuvitella, että kovin moni olisi niin vahva, että pärjäisi ilman ääneen sanottua positiivista palautetta.

Lopuksi paneeli keskusteli siitä, mitä voi tehdä, kun tekstin editointi tökkii. Hautala kehotti lukemaan tekstiä ääneen. Tämä on varmasti toimiva konkreettinen neuvo. Vaikka proosa yleensä luetaankin hiljaisesti, ääneen lukemalla ainakin löytää sen, missä kohtaa tekstin rytmi kompuroi. Voisi kuvitella tämän toimivan dialogin kohdalla erityisen hyvin, sillä puhehan on ääntä, ja jos se ei sovi suuhun, on helppo ymmärtää, että siinä on jotain vikaa. Toisaalta kirjoittajalle voi olla selvää, missä kohdin tekstissä on ongelmia, mutta ehkä ääneen lukeminen auttaa myös näkemään, mitä ongelmille pitäisi tehdä.

Yleisesti hyvänä paneeli piti myös tekstin printtamista, vaikka Myllymäki muistuttikin, että se auttaa joitakuita muttei automaattisesti kaikkia. Printatessa voi myös vaikkapa vaihtaa fontin tai tehdä tekstistä taitetun näköisen, kuten Hautala ehdotti. Tämä varmasti muuttaa monien kirjoittajien kohdalla sitä, miten hahmottaa oman tekstinsä.

Näsi sanoi, että tulostetun tekstin voi leikata palasiksi niin, että kohtauksia voi siirrellä eri järjestykseen. Tämä on tärkeää, koska ruudulta ei näe tekstin loogisuutta.

Rouhiainen piti printtaamista aivan ehdottamana ja kertoi tulostavansa omat tekstinsä aina todella monta kertaa, erityisesti, jos teksti on jollain tapaa jumissa. Hän kertoi, että tällöin tekstiä voi saada työstettyä vaikka edes yhden sivun verran. Useiden näkökulmahenkilöiden kanssa painiville hän antoi hyvän neuvon: yhden henkilöhahmon tekstipätkät voi tulostaa putkeen, jolloin näkee, miten juuri tämän henkilöhahmon tarinankaari kehittyy.

Paneelin kuunteleminen ei suoranaisesti saanut minua odottamaan editointia kieli pitkällä mutta muistutti toki siitä, että tuskaisenakin vaiheena editointi vie kohti sitä, minne halutaan päästä: parempaa tekstiä kuin mitä ensimmäinen versio ikinä voisi olla – valmista tekstiä.

Kustannustoimittajan näkökulmasta puhunut Näsi korosti tietenkin vielä paneelin lopulla, että kustannustoimittajan työ ei ole vain nillittämistä vaan kustannustoimittaminen tekee tekstistä paremman ja kirjoittajien olisi syytä asennoitua asiaan näin.

Meidänkin, jotka emme vielä kovin paljoa työskentele kustannustoimittajien kanssa, tämä on hyvä muistaa, kun saamme kommentteja toisilta kirjoittajilta. Harvemmin kukaan ilkeyksissään antaa kritiikkiä. Yleensä kommentit ovat vilpittömiä halussaan auttaa toista kirjoittajaa tekemään tekstistään vielä parempi. Jokaisen on tehtävä ratkaisunsa, mistä neuvoista ottaa vaarin ja mitkä ohittaa, mutta asiallisesti annetuista kommenteista on aina syytä olla kiitollinen. Tämän neuvon olen joskus kuullut, ja minusta siinä on aika lailla kaikenmoisen palautteen vastaanottamisen ydin.

tiistai 16. heinäkuuta 2019

Finncon 2019, osa 1

Finncon oli jälleen (5. - 7.7.), tällä kertaa Jyväskylässä, jonka voisi sanoa olevan minulle jokseenkin tuttu kaupunki. Tällä kertaa en kuitenkaan osallistunut tapahtumaan paikallisena, koska tieni on johtanut muualle, mutta tuttuja oli järjestävässäkin tahossa runsaasti. Itse koinkin, että tämä Finncon mennään sosiaalinen puoli edellä ja käytetään aikaa siihen, että jutellaan niiden tuttujen kanssa, jotka asuvat kauempana ja joita en näe niin usein. Muutamaan ohjelmanumeroonkin osallistuin silti, ja niistä postailen tässä hissukseen. Tahti saattaisi olla kovempikin, ellei flunssa olisi iskenyt varsin innokkaaasti heti kotiin päästyäni.

Finnconissa on perinteisesti paljon ohjelmaa, josta kirjoittaja inspiroituu tai saa ihan konkreettisia keinoja ja vinkkejä luomistyöhönsä. Tänä vuonna perjantain ohjelma oli oikein nimetty kirjoittajaperjantaiksi, ja silloin kävin katsastamassa Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien miitin, johon oli niin paljon tunkua, että sen ohjelma jouduttiin laittamaan lennossa uusiksi. Tiettävästi tilaisuudessa muodostui uusia tuttavuuksia niin pitkälle, että jossain päin Suomea saattaa alkaa ainakin yksi uusi kirjoittajaryhmäkin.

Kirjoittajaryhmiä esiteltiin tarkemmin sunnuntaina, jolloin Pirja Hyyryläinen kertoi jyväskyläisen La Ciska -ryhmän toiminnasta ja muutkin halukkaat saivat kertoa, millaisissa kirjoittajaporukoissa ovat mukana. La Ciska on minulle tuttu ja rakas, mutta en enää kykene olemaan siinä kuin etäjäsenenä. Sen sijaan katsoin aiheelliseksi toisen kuopiolaisen kirjoittajan kanssa toitottaa omasta toiminnastamme, johon mielellämme otamme mukaan muita fantasiaa, scifiä, kauhua tai muuta spekulatiivista fiktiota ymmärtäviä ihmisiä. Mikäli joku Kuopiosta tai lähettyviltä on tällaisesta kiinnostunut, lisätietoja voi kysyä minulta suoraan sähköpostissa edith.arkko@gmail.com. Harrastamme sekä spekulatiivista kirjoittamista että lukemista, ja mukaan saa tulla, vaikkei olisi kovin aktiivinen kummassakaan, kunhan jonkinlainen puhetaito löytyy (ei suuria retorisia vaatimuksia).

Toisten kirjoittajien kanssa keskustelu tuo inspraatiota ja kannustusta, pienetkin kurssit ja luennot konkreettisia keinoja parantaa omaa kirjoittamista. Molempia tarvitaan, joten osallistuin Finnconissa Solina Riekkolan pitämään kahden tunnin pajaan, jonka otsikko oli Alatekstin kirjoittaminen – Mistä puhumme, kun puhumme leivänpaahtimesta?

Alatekstistä käytetään yleisemmin nimitystä subteksti, mutta kaikki kunnia tietenkin suomenkieliselle nimitykselle. Alatekstillä tarkoitetaan niitä tekstin merkityksiä, jotka eivät ole pinnassa vaan sen alla. Tyypillisesti alatekstiä esiintyy esimerkiksi, kun joku on sarkastinen tai vihjailee seksuaalisesti.

Itselleni alatekstin käsite oli ennestään tuttu, mutta se aukeni lisää erityisesti, kun Riekkola sanoi alatekstin olevan sitä, mitä dialogissa todella tapahtuu henkilöiden välillä emotionaalisesti. Koska omissa teksteissäni ei ole oikeastaan koskaan kyse mistään muusta kuin henkilöiden välisistä suhteista ja koska rakastan sitä, etteivät tarinan henkilöt oikeastaan sano sitä, mitä tarkoittavat, alateksti on ymmärrettävästi minulle merkittävä asia.

Paitsi henkilöiden suhteissa, alateksti on olennainen myös koko teoksen kontekstissa, esimerkiksi spekulatiivisissa maailmoissa. Spefissä maailmoissa on merkityksiä, jotka ymmärtääkseen on tunnettava maailma: esimerkiksi sinisen kiven luovuttaminen voi tarkoittaa melkein mitä tahansa sodan julistuksesta rakkaudentunnustukseen – asian merkityksen ymmärtäminen juuri tietyssä kontekstissa on alatekstin ymmärtämistä.

Täsmennetyksi tuli myös dialogin ja keskustelun ero, joka on hyvä muistaa kirjoittaessa. Dialogi on tavoitteellinen ja siinä on jokin käänne, aivan kuten koko kohtauksessakin, jossa dialogi käydään. Draamallinen dialogi on olemassa aina jotain tarkoitusta varten: se voi esimerkiksi viedä juonta eteenpäin tai syventää henkilöhahmoja. On hyvä muistaa myös, että dialogissa jokaisella puhujalla on päämäärä, johon hän pyrkii. Keskustelu voi sen sijaan olla aivan päämäärätöntä. Hankalan kohtauksen kirjoittaminen aukeaa varmasti takuistaan tämä ajatus mielessä: mihin henkilöt pyrkivät?

Mikseivät ihmiset sitten niin todellisessa elämässä kuin fiktiivisissä dialogeissakaan puhu aina suoraan? Yksi syy on se, että sosiaaliset normit rajoittavat tapaamme puhua. On totta, että harva esittää esimerkiksi ajatuksiaan uudesta tuttavuudesta kovin suoraan, olivat ne kuinka positiivisia tahansa. Riekkola kuitenkin muistutti, että spefissä tabut ja puhumisen normit voisivat olla aivan jotain muuta kuin tässä maailmassa, jossa me elämme. Kieltämättä olisi mielenkiintoista lukea tarina maailmasta, jossa voisi sanoa asioita, joita me emme voi sanoa, ja jossa pitäisi vaieta asioista, joista me voimme puhua.

Alateksti näkyy myös toiminnassa. Tarinan henkilö voi tuoda esiin alitajuisesti jotain itsestään. Jos murhatarinan rikos on tehty kuristamalla viulunkielellä ja joku tarinan henkilöistä hipelöi viulunkieltä, kun häntä kuulustellaan, alateksti luo kiristyvää tunnelmaa. Yhtä lailla kuvaus, metaforat, vertaukset, muistumat ja erilaiset intertekstuaaliset viittaukset ovat paikkoja, joissa alateksti ilmenee.

Alateksti on sidoksissa myös kohtauksessa mukana olevien henkilöiden välisiin valtapositioihin. Jos kohtaus toimii hyvin, siinä vaihtuu ainakin kerran se, kuka on niskan päällä ja kuka alistetussa suhteessa toiseen nähden.

Entä milloin alateksti epäonnistuu? Erityisesti spefissä on infodumppauksen vaara eli kirjoittaja ei jätä tulkinnan varaa lukijalle vaan selittää kaiken valmiiksi auki. Tällöin alateksti katoaa tyystin. Myös suoraa tunnepuhetta käytettäessä alateksti häviää. Suoraa tunnepuhetta olisi esimerkiksi repliikki: ”Voisin rakastaa sinua, jos et olisi murhannut äitiäni.” Ei siinä paljoa pääteltävää todellakaan jää, sillä pinnan alla ei ole enää mitään. Alatekstin kohdalla on kuitenkin muistettava, että kuten todellisetkin ihmiset, tarinan henkilötkään eivät välttämättä aina tiedosta, mitkä heidän perimmäiset motiivinsa ovat. Kirjoittajan pitää kuitenkin olla niistä perillä.

Liiallisen informaation lisäksi on tietenkin ongelmallista, jos informaatiota annetaan liian vähän. Jos lukija ei saa aineksia tulkintaansa varten, hän hämmentyy ja turhautuu. Kaikkea ei saa pitää siis koko aikaa pinnan alla, joskus on sanottava jotain suoraankin. Tehokeinona voi käyttää sitä, että dialogin viimeisessä repliikissä tulee napautus, jossa henkilö todella sanoo, mitä tarkoittaa.

Alatekstiä voi syntyä monella tavalla. Osa siitä syntyy maailmanrakennuksessa, jos tarina sijoittuu spekulatiiviseen maailmaan. Alateksti voi syntyä myös editoinnin seurauksena. Jotkut kirjoittajat käyttävät tätä tietoisesti niin, että kirjoittavat ensin henkilöt puhumaan suoraan ja editointivaiheessa luovat alatekstin poistamalla selityksiä ja piilottamalla henkilöiden intentioita. Tämä keino voi luullakseni auttaa myös silloin, kun kirjoittaminen tökkii: ainahan voi kirjoittaa ensin kökkötekstin, jossa henkilöt puhuvat vaikkapa suoraa tunnepuhetta.

Tärkeää on muistaa, että kirjoittajalla ja tekstin henkilöllä ei ole samat tavoitteet. Kirjoittajan onkin hyvä tekstiä tuottaessaan miettiä, selittääkö henkilöhahmo jonkin asian siksi, koska kirjoittaja tahtoo hänen niin tekevän vai koska se on hänelle itselleen luontevaa. Jos kuuntelee henkilöhahmoa, ei tule ehkä niin helposti selittäneeksi turhia.

Alatekstipajassa tehtiin myös pari harjoitusta. Ensin tarkasteltiin kahta dialogia ja pohdittiin, mistä niissä todella oli kyse. Paljastui, että ilman laajempaa kontekstia dialogien merkitys saattoi olla todella moninainen. Kirjoitusharjoituksena kirjoitimme ensin kohtauksen, jossa keskeisenä osana piti olla jonkin esineen toimintatapa. Ohjeena oli kirjoittaa infodumppia ja selittää liikaa. Sen jälkeen kirjoitimme saman kohtauksen uudestaan niin, että mukana oli alatekstiä.

Itselläni kirjoitusharjoitus hieman tökkäsi, koska ensimmäisestä osasta tuli melkoisen mekaaninen selitys, jossa henkilöillä ei ollut mitään suhdetta keskenään – siis muuta kuin että toinen neuvoi toista käyttämään laitetta. Jos olisin tajunnut heittää mukaan suoraa tunnepuhetta, kirjoittaminen olisi voinut olla varsin hauskaa, koska sellaista tulee harvemmin kirjoitettua. Toisessa osassa harjoitusta iskin sitten henkilöille asenteen toisiaan kohtaan – toinen tahtoi toisen mutta toinen ei tahtonut vaan oli torjuva – ja siitä tuli vaivaannuttava keskustelu leivänpaahtimen äärellä, tai ainakin sellaisen alku.

Alatekstin paja oli antoisa, ja se osoitti jälleen kerran, että pienikin annos kirjoittamisen teoriaa silloin tällöin tekee terää. Nyt vain siirtämään tätä käytäntöön.