Skandaalilehdistön hampaissa – media höykyttää romanttista paria viihdekirjassa

Lady Wexinillä ei mene hyvin. Hän on jäänyt leskeksi, koska hänen aviomiehensä on päättänyt päivänsä omatoimisesti, kun miehen karmeat teot ovat paljastuneet lontoolaisille. Nyt lehdistö janoaa kohujuttuja ja vainoaa Lydiaa. Asiaa ei auta, että naisella on edesmenneen miehensä valtavat velat niskassaan, vanhemmat ovat ulkomailla ja Lontoossa asuvan sisaren aviomies on kieltänyt sisarta pysymään erossa Lydiasta.

Lehtimies Samuel Reed The New Observer -lehdestä ahdistelee kirjan alkukohtauksessa Lydiaa niin, että tilanteen huomannut lordi Cavanly, tuttavallisemmin Adrian syöksyy paikalle auttamaan. Lydia nyrjäyttää nilkkansa, ja mies joutuu auttamaan kotiin asti, tarkemmin makuuhuoneeseen. Lydialla ei ole nimittäin enää varaa pitää paljoakaan palveluskuntaa ja sekin vähä, mikä hänellä on, on viettämässä vapaailtaa. Lopulta Adrian auttaa Lydiaa myös unohtamaan murheensa hetkeksi, mistä tosin seuraa lisämurheita, koska Lydia tulee raskaaksi ja uusi skandaali on valmis.

Skandaalilehdistön hampaissa on Diane Gastonin regency-aikaan sijoittuva romanttinen viihdekirja. Alussa pääpari etenee seksiin hämmentävän nopeasti, mutta sitten onkin intiimin kanssakäymisen osalta rauhallisempaa. Jännitteet syntyvät muista asioista.

Alkupuolen jännite syntyy siitä, että edesmennyt aviomies Wexin on kuollut niin vähän aikaa sitten, että Lydialla on vähintäänkin teoreettinen mahdollisuus synnyttää lapsensa sellaisen ajan kuluessa, että pienokaisesta tulee virallisesti jaarlin perijä. Kukaan ei tähän kuitenkaan usko, ja lehdistö lietsoo arvailuja siitä, kuka Lydian lapsen isä on. Lydia ei myönnä asiaa Adrianillekaan kuin vasta viime tipassa. Ja vaikka Adrian on tunnettu elostelija, hän tietenkin kantaa tässä kohtaa vastuunsa ja taivuttelee Lydian avioliittoon kanssaan.

Velvollisuuden tekeminen ei tietenkään takaa avio-onnea. Kirjan toisen puoliskon pitääkin kasassa jännite siitä, miten Lydia ja Adrian voivat elää onnellisina yhdessä, kun heidän onneaan yritetään hajottaa joka taholta. Adrianin vanhemmat eivät hyväksy poikansa avioitumista Lydian kanssa, ja lehdistö myllyttää epämiellyttäviä juoruja, jotka tunkevat myös avioparin väliin.

Samuel Reed on merkittävä henkilö tarinassa, ja hänellä on aivan oma juonenkaarensa. Hän lyöttäytyy Lydian palvelijan Maryn seuraan ja alkaa heilastella tätä saadakseen tietoja Lydiasta. Pian Mary onkin melkoisen rakastunut Samueliin. Mitä tapahtuu, kun huijaus väistämättä paljastuu? Samuelillakin alkaa nimittäin herätä aitoja tunteita Marya kohtaan, joten hänellä on myös paljon pelissä.

Jostain syystä pidin tästä kirjasta kovasti. Ehkä sekä Lydia että Adrian olivat sopivan omapäisiä: Lydia tahtoi selvitä ilman Adrianin apua ja Adrian pisti vanhempansa järjestykseen, kun nämä eivät tahtoneet kunnioittaa Lydiaa. Asiat ajautuvat dramaattisen ahdistaviksi Lydian kannalta ennen kuin onni loksahtaa kohdilleen. Juorulehdistön osuus tarinassa on myös toimiva. Onneksi Adrian tahtoo kohdata ihmiset vaimonsa kanssa pystypäin, huolimatta siitä, mitä lehdet kirjoittavat. Niin, ja onneksi valheella on kuitenkin melkoisen lyhyet jäljet. 

KauhuCon 2022 – historiallista kauhua

Tänä vuonna KauhuConissa oli itselleni erityinen jännitysmomentti. Olin nimittäin esiintymässä paneelissa, jossa keskusteltiin kauhun ja historian yhdistämisestä spekulatiivisessa fiktiossa. Muut panelistit olivat Samuli Antila ja Noora Puolamäki. Omaan osuuteeni keskittyminen vei sen verran energiaa, etten jälkikäteen pysty kommentoimaan, mitä muut panelistit ottivat esille, mutta kerron tässä siitä, mitä ajatuksia itselle heräsi paneelissa käsitellyistä näkökulmista. Tässä on sellaistakin pohdintaa, mitä en tullut paneelissa puhuneeksi.

Panelistit vasemmalta oikealle: Noora Puolamäki, Samuli Antila ja minä (Kuva: Katri Alatalo)

Itse olen julkaissut tähän mennessä kaksi novellia, joissa historia ja kauhu yhdistyvät. Toinen näistä on ensimmäinen koskaan julkaistu novellini Karannut sielu, joka löytyy Varjojen lumo -goottinovelliantologiasta. Siinä Victor Frankensteinin pojanpojantytär Victoria Frankenstein jatkaa isoisoisänsä työtä siten, että kuolleista herätetty saa ihan oikean sielun. Tarinassa on steampunk-elementtejä, eli historiallisuus on jonkinlaista vaihtoehtoista 1800-lukua.

Toinen samaan miljööseen sijoittuva kauhunovellini on Genderblender-antologiassa, joka koottiin samannimisen kirjoituskilpailun sadosta. Novellin nimi on Keltainen nenäliina, jossa sana keltainen viittaa italialaiseen kauhuelokuvien lajiin gialloon (suomeksi giallo tarkoittaa keltaista). Genrelle on tyypillistä muun muassa se, että väkivalta on graafista ja tarinoissa esiintyy seksuaalisia pakkomielteitä. 

Omassa tarinassani päähenkilö Alice Turnerilla on lapsuudentrauma siitä, että hänen äitinsä on jättänyt perheensä nuoremman miehen vuoksi. Nyt keski-ikäinen Alice itse saa Lontooseen vieraakseen nuoria miehiä Italiasta. Hän tuntee heitä kohtaan voimakasta seksuaalista vetoa eikä osaa ratkaista ongelmaansa muutoin kuin murhaamalla. Olen lainannut novelliini kohtauksen Dario Argenton giallo-elokuvasta Profondo rosso (Verenpunainen kauhu, 1975). Siinä murhattu tipahtaa genrelle tyypillisen verisesti rikkoutuneeseen ikkunalasiin.

Historiakiinnostukselleni on helppo löytää alkulähde. Olen kasvanut vannoutuneen Asterix-fanin lapsena, ja osasin lapsuudessani kaikki ilmestyneet Asterix-albumit ulkoa. Pitkään olinkin erityisen kiinnostunut antiikin Rooman historiasta. Lapsuuteni naisihanteet olivat Kleopatra ja Mimosa. Myös alakoulun lopulla ja yläkouluikäisenä Italiaan ja Kreikkaan tehdyt matkat ovat ruokkineet historiakiinnostustani.

Kauhukiinnostukselleni on sen sijaan vaikea löytää yhtä alkusysäystä. En usko, että osasin lapsena tai nuorenakaan etsiä tietoisesti kauhua, mutta kaikki kauhistuttavat tarinat kiehtoivat, varsinkin sellaiset, jotka olivat hieman liian pelottavia. Aku Ankka -tarinoistakin jäi parhaiten mieleen kaksi kauhuelementtejä sisältävää tarinaa. Ensimmäinen näistä oli Milla Magian monet kasvot, jossa Milla Magia kylvää kauhua ruiskuttamalla kasvoille ainetta, joka saa naaman muuttumaan aina sen henkilön näköiseksi, jota kulloinkin sattuu katsomaan. Näin lapsena tarinaan liittyvää karmeantuntuista painajaista, enkä uskaltanut kertoa isoäidilleni, miksi heräsin kauhuissani. 

Toinen pelottava Aku Ankka -tarina oli Vanhan linnan salaisuus, jossa kauhua aiheutti miekka kädessä kulkevan luurangon varjo. Ehkä juuri tästä tarinasta juontaa juurensa se, että nukun usein syvälle peiton alle piiloutuneena. 

Lapsuudesta muistan myös pelottavan Neiti Etsivä ja hehkuvan silmän arvoitus -kirjan sekä aikakauslehdessä olleen tarinan siitä, kuinka kirjailija Mika Waltari kummitteli – hänen käyttämiensä savukkeiden tumppeja löytyi käsittämättömästi hänen kotoaan, vaikka hän oli kuollut. 

Lapsuuden taakse jäätyäkin olen pelännyt kauhuelokuvia kiitettävän paljon. Kun Manaajan laajennettu versio tuli elokuvateattereihin, kävin katsomassa sen niin, että laskin etukäteistietojeni perusteella tarkasti koko ajan, mikä karmea klassikkokohtaus oli jo tullut ja mikä vasta tulossa. Siten kestin joten kuten elokuvan alusta loppuun saakka.

Tällä hetkellä minua kiinnostaa historian aikakausista eniten 1800-luvun loppupuoli, erityisesti Britanniassa mutta myös Suomessa. 1800-luvulla on myös syntynyt moni merkittävä kauhun klassikkohahmo: vuosisadan alulla Mary Shelley loi Frankensteinin hirviöineen, loppupuolella puolestaan Bram Stoker Draculansa, Oscar Wilde Dorian Graynsa ja R.L. Stevenson sekä tohtori Jekyllin että herra Hyden. Toki näitä hahmoja voi siirtää mihin aikaan tahansa, mutta itselläni ehkä juurikin niiden vuoksi kiinnostus on kohdistunut 1800-lukuun.

1800-luku tuntuu myös jo sen verran kaukaiselta, että sitä on helppo kääntää ja vääntää tarvitsemallaan tavalla. Mille aikakaudelle tahansa mahtuu toki kiintoisia tapahtumia, mutta minua kiehtoo se, että 1800-luvulla tehtiin paljon merkittäviä keksintöjä. Viiltäjä-Jack on inspiroinut monia kauhun kirjoittajia, mutta yhtä karmeita mutta vähemmän tunnettuja rikostapauksia ja rikollisia löytyy toissavuosisadalta muitakin.

Kauhu kiinnostaa minua hyvin monipuolisesti, joskin goottilainen ja psykologinen kauhu ovat lähimpänä sydäntäni. En usko, että tulen koskaan kirjoittamaan tarinaa, jossa on veriroisketta sivukaupalla, mutta äärimmäinen väkivalta sopivina purskahduksina voi kyllä päätyä jatkossakin tarinoihini. 

Tunnelman luominen on kauhukirjoituksen positiivinen haaste. Jollain tapaa on kiehtovampaakin, miten sanoilla saadaan selkäpiitä karmiva vaikutelma. Sellaisen luominen kuvan avulla saattaa olla helpompaa.

Meitä KauhuConin panelisteja yhdisti se, että olemme kaikki mukana Osuuskumman tänä vuonna julkaistavassa historiallisten kauhunovellien antologiassa, jonka toimittavat Anne Leinonen ja paneelissa mukana ollut Samuli Antila. Oma novellini sijoittuu 1800-luvun lopun Suomeen, mm. Kuopioon, jossa tuolloin toimi kirjallinen salonki sekä Minna Canthin että Elisabeth Järnefeltin kotona. Keskiössä novellissa ovat Elisabeth Järnefelt ja Juhani Aho, joilla oli Tarja Lappalaisen Salonkielämää-kirjan mukaan kymmenisen vuotta kestänyt suhde siitäkin huolimatta, että Järnefelt oli 22 vuotta Ahoa vanhempi ja hänen poikansa Arvid Ahon hyvä ystävä. Kauhuaines novelliin on syntynyt ajatuksesta, kuinka suurten tunteiden vallassa voidaan todeta, että toinen ihminen saa toisen sydämen kokonaan. Olen pohdiskellut, ettei se ole kovin ihana ajatus oikeastaan.

Historia ja kauhu on mielestäni hyvä yhdistelmä, koska todellinen historia on täynnä karmeita asioita. Inspiraatiota kyllä löytää. Toisaalta ehkä turhaankin ajatellaan, että menneisyys on julmaa ja nykyaika sivistynyttä. On aika helppo löytää perusteluja sille, ettei se pidä paikkaansa. Historia tarjoaa kuitenkin paljon aineksia tarinoille, koska se on itsessään tarina. Lopulta uskon, että nyt kirjoitetut tarinat kertovat lopulta meistä, ihmisestä lajina kaikissa ajoissa, ja hyvin usein juuri tässä ajassa, vaikka asiat olisikin etäännytetty nykyihmisestä esimerkiksi sijoittamalla ne historiaan.

KauhuCon 2022 - Marko Hautala ja novellien kirjoittaminen

Marko Hautala on itseoikeutetusti ollut KauhuConissa puhujana ennenkin. Tänä vuonna hän kertoi alkuvuodesta ilmestyneestä novellikokoelmastaan Kuolleiden valssi.

Puhuessaan ensimmäisessä KauhuConissa vuonna 2017 Hautala kertoi, ettei kauhua arvosteta kuin hieman enemmän kuin pornoa. Nyt hänellä oli iloisia uutisia: kauhukulttuuri on saamassa tilaa Suomessa. Sanotaan, että novellit eivät myy, eikä kauhu, mutta silti Hautalan teos on päässyt Prismaan myyntiin. Toistan: Prismaan. Tässä maailmassa on vielä toivoa.

Olen itsekin tässä kokoillut novellikokoelmaa – genre tosin on, no, kauhun alapuolella – joten oli mielenkiintoista kuulla Hautalan ajatuksia siitä, miten kokoelma saadaan kasaan. Hautala kertoi, että hänen mielestään kokoelma rakennetaan niin, että jokaisesta novellista siirtyy jotain tekstiin, joka tulee sen perässä. Kun on päästy loppuun, viimeinen novelli palauttaa ajatuksen jollain tapaa novellikokoelman ensimmäiseen novelliin. Tämä johtava ajatus aiheutti sen, että Hautalan novellikokoelma ilmestyi aika paljon myöhemmin kuin sen alun perin piti. Vaikea sanoa, millaisen vastaanoton se olisi saanut toisenlaisena, mutta odotus, että palat loksahtavat kohdilleen, näyttäisi kannattaneen: kokoelma on saanut kehuja Helsingin Sanomia myöten.

Romaanin ja novellin kirjoittaminen eroavat Hautalan mukaan siten, että romaania tehdessä kirjailija lyö alussa lukkoon asioita ja sitten vain antaa mennä. Novellin luominen on vaikeampaa. Hautala tuntui kokevan, ettei osaa kuvailla luomisprosessiaan. Hän kehottikin kuuntelemaan Erkka Mykkäsen podcastista jakson, jossa Mykkänen kuvailee haastattelee häntä ja sanoittaa hänen tapaansa kirjoittaa.

Hautala kertoi muutaman kokoelmansa novellin synnystä tarkemmin. Maanalainen Niili -novelli sai innoituksensa Hautalan omasta Egyptin-matkasta, jolla hän sai nähdä hämmentäviä yleisöltä kiellettyjä muumioita, joiden autenttisuus jäi ikuisuuksiksi hämärän peittoon. Taustalla vaikuttivat toki myös kaikki muumioiden kohtaamiset aiemmin: pelottava 3 etsivää ja kuiskaava muumio -kirja, Iron Maidenin Egypti-kuvasto ja Hammerin vanhat muumioelokuvat.

Shirley Jackson Award -ehdokkaan, novellin Varpaat taustalla vaikutti puolestaan teos nimeltä The Mind in the Cave, joka käsittelee luolamaalausten abstrakteja muotoja. Kirja antoi Hautalalle novellissa esiintyvän idean siitä, että luolastojen viimeiseen luolaan on vaikea päästä ja että siellä on hienoimpia maalauksia. Novellin kaiken karmeuden Hautala lienee lisännyt itse. Joskin aika monista olisi valmiiksikin karmeaa joutua maan alla olevan luolaston perille, jonne pääsee vain pimeyden ja ahtauden lävitse.

Yhden kokoelman novelleista idea on lähtöisin kuvataiteesta, John Martinin maalauksesta The Day of His Wrath. Inspiraatio maalaukseen on tullut Hautalaakin inspiroivasta Ilmestyskirjasta. Raamatullinen on toki maalauksen nimikin.

Hyvässä tarinassa pitää Hautalan mielestä olla aitoja, maagisia hetkiä. Niistä leviää tarinan rakenteen päälle taikapölyä ja syntyy tarinan lumous. Tämä elementti tarinoissa ei ole tekniikkaa, ja Hautala sanoikin, ettei sitä voi opettaa. Ilman sitä tarinasta kuitenkin puuttuu jotain, vaikka se olisi kirjoitettu periaatteessa kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.

Hautalan mukaan kauhun viehätys ja tärkeys on siinä, että ihmisen pitää altistaa itsensä ajatuksille, jotka ahdistavat. Altistumisen kautta ihminen vahvistuu. Aika monien pitäisikin minusta tulla KauhuConiin katsomaan, millaisia ihmisiä kauhun harrastajat ovat. Ahdistaville ajatuksille altistuminen ei ole tehnyt heistä aggressiivisia vaan jokseenkin leppoisia. Tuntuu todella hassulta, että jotkut vieläkin katsovat kauhun harrastamista kieroon.

KauhuCon 2022 – Lauri Lattu ja hirmuiset merihirviöt

Hirviöt ovat kauhun olennaisinta ainesta, ja siksipä Lauri Latun esitelmä merihirviöistä sopi KauhuConin ohjelmaan mainiosti. Itse en ole erityisen perehtynyt merihirviöihin – lähinnä Iku-Turso on tuttu. Merenneidot ovat sen sijaan lapsesta asti kiehtoneet minua, ja esitelmä muistuttikin siitä, että niissäkin on oma kauhupuolensa. Toisaalta kun mietin ikisuosikkiani Pieni merenneito -satua, siinäkin on selviä kauhuaineksia, vaikka ensin mieleeni tulee melankolia.

Latun mukaan meri itsessään edustaa toiseutta ja vierautta parhaimmillaan ja vie alitajunnan ja kaaoksen äärelle. Tämä yhdistää sen jo sinänsä hirviöihin, koska hirviötkin ovat toisia ja vieraita. Merihirviössä yhdistyy siis kaksi asiaa, jotka ovat pelottavia, koska vieraus usein pelottaa ihmisiä.

Merihirviöitä on monenmoisia. Merenväkeen kuuluvat merenneidot, tritonit ja H.P. Lovecraftin syväläiset. Merenneidot ovat alun perin vietteleviä ja vaarallisia syöjättäriä, mutta ne muuttuivat hitaasti jumalattariksi, joiden kuvia kiinnitettiin lopulta laivojen keuloihin. Vaikutteet liikkuivat. Kun eurooppalaiset laivat purjehtivat Afrikkaan, keulakuvamerenneidot yhdistyivät afrikkalaisiin uskomuksiin ja syntyi Mami Watan kultti.

Muun muassa Kolumbus uskoi nähneensä merenneitoja. Hänen näkemyksensä oli, etteivät nämä olennot olleet ulkoisesti niin hurmaavia kuin hänelle oli kerrottu.  1700-luvulla esitettiin näkemys, että ihmiset ovat merenneitojen jälkeläisiä. Tämän mukaan merenneidot – kuten myös Lovecraftin syväläiset – pystyivät lisääntymään ihmisten kanssa. Ranskassa eräs kuningashuone uskoi jopa olevansa sukua Melusine-merenneidolle. 1800-luvulla merenneidoilla käytiin myös kauppaa. Niitä rakennettiin puusta ja ihmishiuksista ja myytiin.

Yksi minulle aivan uusi ajatus Latun esityksessä oli se, että aikoinaan uskottiin meressä olevan ihan kaikkea, mitä maallakin. Lattu näyttikin mm. kuvan merimunkista. Tosin hän pohti, kuinka tosissaan merimunkkeihin ja piispoihin uskottiin. On mahdollista, että ne olivat uskonkiistoihin liittyvää propagandaa.

Meressä asustaa myös isoja möllyköitä, kuten Kraken. Tämä olio ei kuitenkaan aina ole ollut ihmisille kolossaalikalmari. Krakenin alkuperänä on skandinaavisten saagojen Hafgufa. 1600-luvulla eläneelle Francesco Negrille Kraken oli litteä kala. Erik Pontoppiden nosti seuraavalla vuosisadalla Krakenin ja merikäärmeet – kuvaannollisesti – pinnalle. Mustekalayhteys esiintyi ensimmäisen kerran Pierre Denys de Montfortilla (1766–1820). Myös Herman Melvillen Moby Dick -teoksessa on tämä tulkinta.

Kaikista hurjinta on, että kolossaalikalmari ei ole mikään taruolento. On nähty mustekalaolentoja, joiden pituus on 7–10 metriä plus lonkerot. Laji on määritelty elinvoimaiseksi, ja siellä meren syvyyksissä se oleskelee. Alkujaan tällainen olio oli kryptidi – siis olento, josta ei tiedetty, onko se aivan totta vai ei. Kuuluisimpia kryptideitä on Loch Nessin hirviö.

Kryptidityypeistä yleisimpiä ovat merikäärmeet. Mm. Glouchesterin merikäärme ja Con rit ovat tunnettuja merikäärmeitä. Olaus Magnus oli 1500-luvulla sitä mieltä, että merikäärmeitä oli erityisesti Norjanmeren alueella.

Latun mukaan merihirviöt ovat symbolisoineet sitä, että meri on vaarallinen ja tuntematon. Meressä on riittämiin ihmeitä, ja siellä kaikki kasvaa isoksi. Meren pelottavuus on kuitenkin vähentynyt, kun ihminen on oppinut lisää maailmasta. Siksi merihirviötarinoita ei ole samalla tavalla kuin ennen. Mutta kuten Lattu osoitti, meren olennot ovat tarinoille ehtymätöntä ainesta. Esityksen lopussa näkemämme kuvat hypermustasta kalasta, joka imee valoa, ja loisolennosta, joka menee kalan suuhun, syö sen kielen ja asettuu kielen paikalle, todistivat sen. Ja nämä olennot ovat totisinta totta. 

KauhuCon 2022 – Tiina Raevaaran kunniavierasesitelmä

KauhuCon järjestettiin jälleen – viimeinkin parin vuoden koronan aiheuttaman tauon vuoksi. Tapahtuman kunniavieraana oli kirjailija Tiina Raevaara, joka arvioi, että hänen luentonsa ei ehkä kiinnosta ketään muuta kuin häntä itseään. Hän oli kuitenkin päättänyt valita aiheekseen kauhun antaman kuvan tieteentekijöistä, ja täytyy kyllä sanoa, että minua ainakin luento kiinnosti kovasti. Otsikkona oli ”On vaarallista tietää liikaa: kauhun kuva tieteestä ja tutkijoista”.

Ei ole kovin yllättävää, että Raevaaran aihe oli tällainen, sillä hän on väitellyt tohtoriksi perinnöllisyystieteestä. Raevaaran mukaan kauhukirjallisuuden ja -elokuvien avulla voi nähdä, miten tiede on historian kuluessa kehittynyt. Varsinkin biologian, lääketieteen ja tekniikan kehitys näkyy kauhussa, ja kauhuelokuvat näyttävätkin niitä pelkoja, joita tekniikan ja tieteen kehitys on kunakin aikana aiheuttanut.

Keskeinen tieteeseen liittyvä kauhutarinoiden esittelemä pelko on sen pelkääminen, että ihminen saa tietää jotain sellaista, jonka tietäminen ei kuulu hänelle. Tämä teema näkyy – ei tosin ehkä kauhuna mutta muutoin – jo tarinassa Aatamista ja Eevasta sekä hedelmästä, jonka syöminen antoi aterioitsijalle ihmislajilta kiellettyä tietoa. Kauhussa inhimillinen uteliaisuus on vaarallista. Jason Calauto puhuu jopa sellaisesta kauhun lajista kuin knowledge horror, jolle Raevaara ehdotti nimeä tietämyskauhu. Siinä kauhun lähde on nimenomaan se, että ihminen hankkii tietoa, jota hänen ei kuuluisi hankkia.

1900-luvun alussa saksalainen kauhuelokuva käsitteli keinotekoista ihmistä elokuvissa Metropolis ja Golem. Samaan aikaan tieteessä tapahtui mm. molekyylibiologian lähtölaukaus. Kylmän sodan aikana puolestaan tehtiin paljon amerikkalaisia invaasioelokuvia, kuten Se toisesta maailmasta. Kommunismin ja esimerkiksi atomipommin pelko muuntuivat tarinoissa maapallon ulkopuolelta tulevan uhan muotoon. 1970- ja 1980-luvuilla ruumiskauhu oli suosittua. Sitä edustivat mm. elokuvat Brood – vihan jälkeläiset, Shivers – Kylmät väreet ja Kärpänen. Samaan aikaan tieteessä onnistuttiin keinohedelmöityksessä ja sikiödiagnostiikka ja genetiikka kehittyivät, kuten myös elinsiirrot. Pelkoa aiheuttivat hi-virus ja säteily.

Eipä siis ihme, että tiede on Raevaaran mukaan pohjaton aarrearkku, josta kirjailija löytää esimerkiksi henkilöitä, jotka tahtovat selvittää erilaisia asioita ja näiden henkilöiden koekaniineja. Itse olen luonnontieteilijöille tässä kohtaa hieman kateellinenkin. En ainakaan itse ole löytänyt omalta alaltani suomen kielen sinänsä jännittävästä maailmasta yhtä jännittäviä kauhutarinanaiheita kuin mitä luonnontieteilijät ammentavat omilta mukavuusalueiltaan.

Raevaara esitteli myös tutkijoiden arkkityyppejä kirjallisuudessa. Tutkija voi olla paha alkemisti, idealistinen sankari, hölmö virtuoosi, tunteeton tutkija, joka kykenee uhraamaan toisia ihmisiä, seikkailijatutkija, joita esiintyy esimerkiksi Jules Vernen tarinoissa, hullu tiedemies tai avuton tutkija. Kauhussa tutkimus riistäytyy tutkijalta käsistä, koska hän on liian utelias ja tavoittelee juuri sitä tietoa, jota ei saisi tavoitella. Tutkija tahtoo esimerkiksi jatkaa elämää keinotekoisesti tai sekoittaa eläinlajeja luonnottomasti. Tunnettuja karmean kohtalon kokevia tiedemiehiä esiintyy mm. Tohtori Jekyllissä ja herra Hydessä, Frankensteinissa ja Silmät ilman kasvoja -elokuvassa.

Kauhun syntyaikana – ainakin jos puhumme siitä, mitä pidämme nykyään kauhuna – 1700- ja 1800-lukujen taitteessa ja sen jälkeen näkee myös paljon merkittäviä kehitysaskelia tieteessä ja tekniikassa. Kirurgia kehittyi. Rokottaminen, polttomoottori ja sähkövalo keksittiin. Charles Darwin kehitteli evoluutioteoriansa, mikä johti siihen, että tajuttiin ihmisenkin olevan vain yksi eläinlaji. Tosin ihmisen ja eläimen välille tehtiin sitten ero sillä, että ihmisellä oli tietoisuus, jota eläimellä ei ollut. Solubiologia kehittyi merkittävästi. Kromosomit löydettiin 1888. Aikakaudella oli makaaberit puolensa, sillä anatomian tutkimusta varten kaivettiin ruumiita haudoista. Tekniikan kehittyessä myös sotateknologia kehittyi. Siirtomaavalta toi mukanaan mieletöntä tappamista. Raevaaran mukaan aikaa voidaankin pitää skitsofreenisena aikakautena, jolloin tieteen edistys ja entistä tehokkaampi julmuus olivat molemmat läsnä.

Kauhu muistuttaa tietenkin omalla tavallaan tieteen vaaroista. Kuten todettua, se tuo esiin, mikä ihmisiä minäkin aikakautena arveluttaa tieteen kehityksessä. Toisaalta kauhu voi Raevaaran mukaan myös ennustaa tulevaisuutta, luoda sitä. Tiede on kokeillut monia asioita, joita fiktio on esittänyt ennen sitä.

Esityksen lopuksi Raevaara esitteli omaa tuotantoaan. Siinä tiede näkyy selvimmin uusimmissa teoksissa Kaksoiskierre ja Polaaripyörre ja pian ilmestyvässä teoksessa Sielujen syöveri. Kaksoiskierre käsittelee khimeerien tekoa. Tieteessä tehdään näitä olioita, joissa yhdistetään kahden eri lajin perimä, mutta asiasta ei kummemmin puhuta. Raevaara antoi tieteestä hyvinkin negatiivisen kuvan. Kaikenlaista kokeillaan ja halutaan tietää, miten se onnistuu, eikä etiikkaa aina pysähdytä pohtimaan, vaan halutaan vain tietää, mihin kaikkeen tiede voi pystyä. Kuulostaa pelottavan paljon herra Frankensteinilta.