Kirjoittaja tutkii tuomiokirkkoa

Olen aina rakastanut vanhoja kirkkoja, ja eräässä tekeillä olevassa tekstissäni yksi kohtaus sijoittuukin Kuopion tuomiokirkkoon, joka vihittiin käyttöön 1816. Kesäaikaan kirkot ovat yleensä talvea paremmin auki muulloinkin kuin kirkonmenojen aikaan. Niinpä jokin aika sitten hipsin kotikaupungin tuomiokirkkoon kuvaamaan paikkoja kirjoittamisen taustatutkimuksen nimissä. Olen kyllä aiemminkin rakennuksessa käynyt, mutta muistia on hyvä virkistää aika ajoin.

Olen yleensä huono menemään jutustelemaan oppaalle, vaikka sellainen kirkossa paikalla olisikin. Nyt opas huomasi nähtävästi, että viivähdin paikalla keskimääräistä turistia hieman kauemmin. Hän tuli kysymään, oliko mieleeni herännyt mitään kysyttävää. Uskaltauduin mainitsemaan, että tarkastelen paikkoja kirjallisten intressien vuoksi, ja kuinka ollakaan, opaskin kertoi kirjoittavansa, joten löysimme yhteisymmärryksen oitis.

 

Juttelimme kirkosta yhtä jos toista. Ensiksikin tuomiokirkko on rakennettu väärään suuntaan. Alttarin pitäisi olla toisessa päässä kirkkoa, mutta koska tori – ja kaupungin keskusta – oli aikanaan eri suunnassa, oli luonteva rakentaa kirkon sisäänkäynti ja siten myös alttari näin päin kuin ne nyt ovat. Nykyisin kirkon pääsisäänkäynniltä aukeaa näkymä Snellmaninpuistoon, jonka paikalla tori ennenaikaan oli.

Kun kirkko rakennettiin, sinne mahtui enemmän ihmisiä kuin koko Kuopiossa oli asukkaita. Tästä syystä kaikki paikalliset eivät olleet rakennusurakasta kovinkaan innoissaan. Kirkossa on tilaa 1200 hengelle, mutta Kuopion asukasluku 1800-luvun alkupuolella oli ehkä 800.

Alun perin kirkon ulkoseinä oli valkoiseksi rapattu. Sitten rappaus kului ja seinässä olevat tummat kivet paljastuivat. Lopulta kukaan ei muistanut, että seinän pitäisi olla kokovalkea, tai jos muistettiinkin, päätettiin, että se jätetään kirjavaksi. Ulkoasun osalta opin myös seinissä olevista raudoista. Ne liittyvät kirkon rakentamistekniikkaan, joka on samanlainen kuin keskiaikaisissa linnoissa käytetty. Rautojen avulla saatiin vedettyä kivet ja niiden välissä oleva laastikerros tiiviiksi seinäksi.

Kirkko on sähköistetty jo 1890-luvulla. Upea kattokruunukin on silloin joutunut luopumaan aidoista kynttilöistään. Alttaritaulu on Berndt Abraham Godenhjelmin maalaus 1800-luvulta. 

 

Salonkielämää – nuori mies ja keski-ikäisiä naisia 1800-luvun Kuopiossa

Suomi on pieni maa. Sen näkee mm. siinä, että jo 1800-luvun lopulla, kun kulkeminen paikasta toiseen oli hankalampaa, kulttuuriväki tunsi toisensa, ja vaikka helposti tulisi ajatelleeksi, että se pyöri pitkälti jossain muualla, aikamoinen liuta luovia ihmisiä vietti aikaansa Kuopiossa Elisabeth Järnefeltin ja Minna Canthin kirjallisissa salongeissa. Näitä käsittelee Tarja Lappalaisen kirja Salonkielämää – Rakkautta, riitoja ja kirjoittamisen paloa. Lappalainen on tehnyt pro gradunsa aiheesta ja näyttäisi tällä hetkellä olevan väitöskirjatutkija samasta aiheesta.

Kirjalliset salongit olivat ajan seurapiiri-ilmiö. Venäjältä kotoisin oleva Elisabeth Järnefelt oli avioitunut suomalaisen Aleksander Järnefeltin kanssa hieman ennen kuin täytti 19 vuotta. Hän päätyi perustamaan oman salonkinsa, kun hänen ystävänsä Elise Heintzie vinkkasi, että se olisi keino hallita aikuistuvia poikia, jotka olivat liian kiinnostuneita punssinjuonnista ja epäilyttävistä aatteista. 

No, Elisabeth todellakin pani salongin pystyyn, nautiskeli itse alkoholia nuorten miesten kanssa ja keskusteli kirjallisuudesta. Elisabeth Järnefelt oli avarakatseinen, yläluokkaisuudestaan huolimatta hän ei piitannut muotoseikoista, ja hänen salonkiinsa saivat tulla myös talonpoikaisylioppilaat. Oman pojan Arvidin ystävä Johannes Brofeldtkin tuli. Paremmin hänet tunnetaan nimellä Juhani Aho.

Itseäni Lappalaisen kirjassa kiinnostikin eniten nuoren Juhani Ahon suhde salonkeja pitäneisiin keski-ikäisiin naisiin. Elisabeth Järnefelt oli Ahoa 22 vuotta vanhempi, Minna Canth 17 vuotta vanhempi. Teoksen mukaan Järnefelt oli hyvin mustasukkainen Ahosta, myös Canthille. Melkoinen kolmiodraama, ei voi muuta sanoa, vaikkei Canthilla ja Aholla nähtävästi seksisuhdetta ollutkaan. Ahon ja Elisabeth Järnefeltin suhteen kirja sen sijaan kuvaa kuumaksi intohimosuhteeksi, johon liittyi mm. intiimejä kirjeitä, jotka Elisabeth toivoi Juhanin polttavan. Ainakin osa kirjeistä on kuitenkin säilynyt. Puolisonsa kanssa Elisabeth ei sen sijaan ollut lasten synnyttyä läheisissä väleissä. Itse asiassa välit olivat sen verran jäätävät, että Elisabeth ei laittanut aikanaan nimeään edes Aleksanderin kuolinilmoitukseen.

Järnefeltin salonki ei ollut pelkkä kirjallisuuskeskustelujen foorumi. Keskustelunaiheita oli monenmoisia: salongissa puhuttiin mm. liberalismista, sosialismista, naiskysymyksestä, kirkosta ja kieliasioista. Salonki siirtyi Helsingistä Kuopioon, kun Aleksander Järnefeltistä tuli vuonna 1884 alueen kuvernööri. Niinpä kaupungissa oli kaksi merkittävää kirjallista salonkia, kun Canth jo piti siellä omaansa.

Minna Canth oli Lappalaisen kirjan mukaan ihan yleisesti innostunut älykkäiden miesten seurasta, mutta hänellekin Juhani Aholla oli erityinen merkitys. Ehkä se johtui siitä, että Ahon kirjallinen lahjakkuus oli ilmiselvää. On helppoa ymmärtää, että tällainen taito sai kirjallisesta ilmaisusta ymmärtävät naiset vaikuttumaan. 

Kyseessä ei kuitenkaan ollut selkeä vastakkainasettelu, sillä Minna Canth oli itse asiassa varsin mielissään, kun kuuli Elisabeth Järnefeltin saapuvan Kuopioon. Kuopiossa Canthia pidettiin villiinnyttäjänä ja sekin, että hän piti kauppaa, oli monille liian radikaalia. Elisabeth ymmärsi kuitenkin asioita ja toi eloa kaupunkiin. Myöskin Elisabeth oli yksinäinen susi savolaiskaupungissa. Canth oli se, jonka kanssa hän koki henkistä yhteenkuuluvuutta.

Elisabeth Järnefelt eli Kuopiossa prameassa kuvernöörin virka-asunnossa, jossa oli 12 huonetta. Minna Canth sen sijaan asui tuloihinsa verrattuna vaatimattomasti. Canthilla oli kuitenkin suomen-, ruotsin- ja saksankielistä kirjallisuutta sisältävä laaja kirjasto, joka inspiroi Juhani Ahoa. Canth kannusti Ahoa kirjoittamaan, ja Aho puolestaan kirjoitti lehtiteksteihinsä aiheista, joita Canth piti tärkeinä. Ystävyyssuhde vaikuttaa olleen syvä.

Elisabeth Järnefelt puolestaan pakeni Canthin kotiin Kanttilaan avioliittonsa ahdistavuutta, mutta ei sekään ollut vähäinen syy, että Juhani Aho vietti aikaansa Kanttilassa. Elisabeth Järnefeltin ja Minna Canthin ystävyys oli kuitenkin henkisestä yhteenkuuluvuudesta huolimatta Salonkielämää-kirjan mukaan kaikkea muuta kuin ristiriidaton. Elisabethilla oli tapana suomia Canthia tämän selän takana. Naiset olivat luonteeltaan hyvin erilaisia: Canth innostui asioista herkästi, mutta oli myös joustamaton ja ryöpsähtelevä luonne, hyökkääväkin. Elisabeth Järnefelt oli puolestaan hillitty ainakin ulospäin, ja toisinaan hän myös vaipui melankoliaan.

Canthin räiskyvää luonnetta kuvaa hyvin eräs hänen kirjeeseen kirjoittamansa lausahdus: ”Eläköön kaikki intelligentit miehet! Tyhmät saavat kernaasti kuolla.” Se liittyy Suomalaisen teatterin perustajaan ja johtajaan Kaarlo Bergbomiin, joka toimi Canthin ateljeekriitikkona. Kirjan mukaan Canth oli niin rakastunut mieheen, että uskoi tämän näkemyksiä sokeasti. Ehkä hieman yllättävääkin on, kuinka naisasiaa vahvasti ajanut Minna Canth oli niin kovin ainakin kahden miehen – Ahon ja Bergbomin – lumoissa.

Ahon kanssa sukset menivät ristiin kuitenkin siveellisyyskysymyksessä. Canthhan oli sitä mieltä, että miesten pitäisi elää seksitöntä elämää ennen avioitumista, koska naistenkin piti. Canth tuntui elävän jonkinlaisessa kuplassa, koska meni pois tolaltaan kuultuaan ihan kunnon miehilläkin olleen suhteita naisiin ennen papin amenta. Ahon pakinoitua lehdessä siveellisyysaiheeseen liittyen Canth katkaisi lopulta välit sekä Ahoon että Järnefelteihin. 

Aho iski aika kovaa takaisin: hän kirjoitti lehtijutun, jossa pilkkasi Canthia ja antoi ymmärtää, että tämä oli halunnut Ahoa seksuaalisesti. Canth uskoi, että Elisabeth oli kaiken takana: hän sai Juhanin kääntymään Canthia vastaan. Minna Canth ja Juhani Aho saivat lopulta sovittua välinsä. Ahon ja Elisabethin intiimisuhde kesti kirjan mukaan vuodesta 1881 vuoteen 1890.

Salonkielämää-kirja on erittäin mielenkiintoinen kuvaus 1800-luvun loppupuolen kirjallisista piireistä Suomessa ja erityisesti Kuopiossa. Se kuvaa myös hyvin sitä, kuinka radikaali hahmo Minna Canth aikanaan oli. Teos kuvaa jonkin verran aikakauden lehtimiesmaailmaa ja taistelua suomen kielen puolesta, sekä erilaisia ryhmittymiä, joita syntyi opiskelijoiden keskuudessa, lyhyesti ajan kulttuurielämän liikehdintää. Mutta itse suorastaan ahmin tuota intohimodraamaa, josta kirjassa kerrottiin. 

Tämän teoksen inspiroimana luin myös Ahon pienoisromaanin Yksin, ja muistin jälleen, miten taitava kirjoittaja Juhani Aho oli. Ehkä sellainen taito hieman vaatiikin suuria, riepottelevia, levottomia tunteita. Canthiakin olen lukenut liian vähän. Lukulistalla ovat kärjessä Hanna ja Agnes. Ainakin toisen niistä pariin olisi tarkoitus päästä lähiaikoina.

Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää – Minna Canth tyttärensä Ellin silmin

Vuosi 2019 oli Minna Canthin juhlavuosi (175 vuotta Canthin syntymästä) ja silloin julkaistiin yksi jos toinenkin tähän klassikkokirjailijaan liittyvä kirja. Raili Mikkasen nuortenromaani Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää kuvaa tapahtumia kymmenisen vuoden ajalta alkaen siitä, kun Canth muutti Jyväskylästä Kuopioon. Minäkertojaksi ja tavallaan teoksen päähenkilöksi on valittu Canthin tytär Elli, joka on tarinan alkaessa 12-vuotias.

Miksi Elliä ei voi suoraan sanoa tarinan päähenkilöksi? Siitä yksinkertaisesta syystä, että Minna Canthin hahmo hallitsee tarinaa. Äiti-Canth on vahvempi persoona ja vaikuttaa Ellin elämään voimakkaasti, vaikkei voikaan sanoa, että hän sanelisi tämän elämänvalinnat – paremminkin äiti kannustaa Elliä olemaan oma itsensä. Elli on kuitenkin persoonana paljon äitiään laimeampi, mistä kertoo jo se, ettei hän kapinoi kovin kummoisesti ärsyttävissäkään tilanteissa eikä hänen rakastumisensakaan kipinöi samalla tavoin kuin Minna Canthin, jonka Elli kuulee nimittäneen nuoruudenrakkauttaan Enkelisaatanaksi.

Ellin näkökulma on joka tapauksessa hyvä valinta. Koko Canthin perhe elää Kuopiossa toisten tarkkojen katseiden alla, koska perheenpäänä toimiva leskirouva ei arastele sanoa epäsovinnaisia mielipiteitään ääneen. Elli ja hänen sisarensa saavat kuulla kadulla lyseolaispoikien huutoa sen jälkeen, kun Minna on ehdottanut, että hänen tyttärensä kuuluisi myös tulla lyseoon opiskelemaan – siis kouluun, jossa ei ollut ainuttakaan tyttöoppilasta. Ellin mielessä on vähän väliä ajatus, että äidin tekemisistä saa jälleen kuulla.

Minna Canthin uran merkittäviä käänteitä on ujutettu kirjaan harvinaisen sujuvasti. Canth kokee, että hänen on otettava kantaa ympärillään näkemiinsä epäkohtiin eikä hän voi enää kirjoittaa vain naurettavaksi tarkoitettuja näytelmiä. Kirjassa tulevat eläviksi uran takaiskut, kuten Kovan onnen lapsia -näytelmän (1888) esitysten loppuminen yhteen kertaan Suomalaisessa teatterissa. Myös välirikko Juhani Ahon kanssa ja kolmiodraama tämän nuoren mieskirjailijan ja kahden ilmeisen vahvatahtoisen Ahoa selvästi vanhemman naisen, Minna Canthin ja Elisabeth Järnefeltin välillä tulevat kirjassa esille. Näihin ei kuitenkaan nuortenkirjassa paneuduta kovin syvällisesti.

Minna Canth tosiaan kuvataan naiseksi, joka teki mitä halusi, sanoivat kaupunkilaiset mitä tahansa. Tällainen hän mitä ilmeisimmin on ollutkin. Toisaalta Canthissa oli epävarmuutta ja tuskaisia tunteita, joita kaikilla luovilla ihmisillä taitaa olla. Kaikkinensa kirjasta välittyy hänestä hyvin elävä ja sitä kautta uskottava kuva.

Nuoren ihmisen elämä 1800-luvun loppupuolella sisältää koulu- ja ihastumishuolia aivan kuin nuoren elämä nykyäänkin - tai vaikkapa minun nuoruudessani 1980-luvulla. Elli elää kuitenkin ympäristössä, jossa kuulee varsin paljon uusia ajatuksia, joita monet vielä paheksuvat. Sellainen ei voi olla vaikuttamatta siihen, millaiseksi ihmiseksi kasvaa, vaikka on myös taakka, että joutuu miettimään, milloin saa jälleen kuulla ikäviä kommentteja äidin tekemisistä tai sanomisista. Ellin kotona kokoontuu ajatuksia esittelemässä ja vaihtamassa niin Oras-seura, joka koostuu nuorista, kuin suuri joukko suomalaisia kulttuurin suurnimiä Akseli Gallenista ja Pekka Halosesta lähtien. Oikeastaan on mielenkiintoista, ettei tunnu haittaavan, vaikka nämä kiinnostavat henkilöt jäävät pakostakin sivuhahmoiksi.

Entäpä millaisena teoksessa näyttäytyy 1800-luvun loppupuolen Kuopio ja elämä tuona aikana ylipäätään? Minna Canth pitää puotiaan, puotiapulaiset hääräävät kaupassa. Kaupungissa on ainakin jokunen katu mukulakivetty, mutta Ellin kodin Kanttilan ikkunasta näkyy hiekkapolkuja. Ehkä ne ovat Kirkkopuistossa, joka on nykyään nimeltään Snellmaninpuisto. Kaupungissa on kauppaopisto ja Kuopion kylpylä sekä Savolan kirjakauppa. Köyhempää väkeä asuu Harjulan vaivaistalossa. Lignell & Piispanen myy menestyksellä alkoholia. Rautatiekin valmistuu, ja kaupunkiin saadaan puhelin, ihmiset viestivät toisilleen sähkeillä. Mikkanen on tehnyt taustatyönsä huolella, ja Kuopio näyttäytyy paikkana, joka on kohtuullisen eloisa, vaikka kirjan henkilöt pieniä piirejä hieman valittelevatkin.

Kirjan nimi Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää on eräs Minna Canthin kuuluisimpia sanontoja. Ellikin alkaa enemmän elää kirjan lopussa, kun suuntaa intohimonsa johdattamana Saksaan opiskelemaan luonnonlääketiedettä. Kirjan lopussa olevassa Lukijalle-osassa kerrotaan, että Euroopassa matkatessaan Elli nähtävästi myös rakastui palavasti. Tämän kirjan tarina ei kuitenkaan esitä tulkintaa siitä, miksi tuo rakkaus ei johtanut avioliittoon. Se olisi eri teoksen aihe. Tosin, vaikka intohimo ei koskaan tunnu tavanomaiselta, saattaisi se tarina olla lopulta vähemmän mielenkiintoinen kuin tämä nyt kerrottu. On hienoa elää avaraa ajattelua kestävässä kodissa mutta tuskaista elää toisen ihmisen varjossa. Yhtä kaikki – näiden yhdistelmästä syntyy kiintoisa elämäntarina ja hyvä romaaninaihe.

Hyvää joulua!

Rauhallista joulua ja onnellista uutta vuotta blogini lukijoille! 

Kuvassa on Kuopion kaupungintalo, joka on 1880-luvulta. Kuusi lienee uudempi. Historiasta kiinnostuneet löytävät mielenkiintoista tietoa kaupungintalosta täältä.

Minna Canth Kuopion korttelimuseossa

Tänä vuonna on kulunut 175 vuotta Minna Canthin syntymästä. Koska Minna Canth eli merkittävän osan elämästään Kuopiossa ja hänen hautansakin on kaupungissa, myös Kuopion korttelimuseo muisti Canthia nimikkonäyttelyllä, joka päättyi 3.11. Näyttelyssä oli esillä Canthin hyvinkin henkilökohtaisia esineitä. Vaikka näyttelyesineitten määrä ei ollut suuri, kiinnostavuutta niissä kyllä oli.

Näyttelyssä oli mm. Minna Canthin vihkisormus sekä rintakoru. Vihkisormukseen on kaiverrettu teksti Ferdinand & Minna 17.9.1865. Rintakorusta puolestaan kerrottiin, että se on ollut Canthin käytössä ainakin 1890-luvulla ja että sitä on käytetty paitsi rinta- myös kauluskoruna. Kauniin korun siniset osat ovat lasia.

Näyttelyssä oli myös Minna Canthille kuulunut pieni pöytä sekä punakantinen valokuva-albumi ja matka-arkku, jonka tausta on mielenkiintoinen. Matka-arkun arvellaan kuuluneen Vendela eli Wenny Canthille, joka oli Minna Canthin pojan Jussi Canthin vaimo. Esine on kuitenkin ollut myös Kuopion Yhteisteatterin eli nykyisen kaupunginteatterin käytössä – säilytyspaikkana, rekvisiittana vai molempina, sitä näyttely ei kertonut.

Canthin elämän esineistöstä oli näytteillä myös perheelle kuuluneita shakkinappuloita sekä varsin järeä pöytäliina, joka muistutti ennemminkin mattoa.

Näyttelyn ehkä kiinnostavin esine oli kuitenkin Puijolla ollut vieraskirja, johon Canth kirjoitti polemiikkia aiheuttaneen ajatuksensa suomalaisista. Maamme luontoa Canth piti kauniina mutta tuli samassa yhteydessä esittäneeksi epäilyksensä siitä, mihin kansastamme on.

Korttelimuseossa on myös pysyvästi Canthilta jääneitä tavaroita. Minnan salongissa on mm. sohvaryhmä, jolla lienee istunut yksi jos toinenkin 1800-luvun suomalainen merkkihenkilö.

Samassa korttelimuseon huoneessa on myös pienempiä Canthille kuuluneita tavaroita lipaston laatikossa. Oman mielenkiintoni herätti keltainen lasiesine, joka museon esineluettelon mukaan on mustepullo. No, mikäpäs muukaan.

Kuopion korttelimuseota voi suositella lämpimästi, vaikka Canth-näyttely nyt onkin ohitse. On hienoa kierrellä eri aikakausien rakennuksissa ja kodeissa, joissa voi todellakin astua hetkeksi toiseen aikakauteen.

Lokakuista Kuopiota

Kirjoitusopas innosti minua tarkkailemaan sääilmiöitä. Syksyn muuttuminen rapaisemmaksi, harmaammaksi ja mädäntyneeksi liittyy romaaniprojektiini. Tarina sijoittuu syksyyn ja olen nyt kirjoittanut säätunnelmiani ja havaintojani ylös. Lisäksi olen ottanut valokuvia, enimmäkseen tosin syksyn kauneimmista väreistä.

Maassa olevia lehtiä ikuistin Sankaripuistossa, jossa on hautoja 1800-luvulta. Hautausmaalla on tarinassa merkittävä rooli, joten on hyvä, ettei unohdu, miltä pihlajanlehtien peittämä maa näyttää.

Tämä puu vaatii vielä tunnistusta. Jos joku osaa auttaa, olen kiitollinen.

Otin valokuvia myös Isolla hautausmaalla, jonne on haudattu kuopiolaisia suuruuksia. Tämä hauta on Raninien sukuhaudasta.

Järnefeltit on haudattu riviin aivan hautausmaan sisäänkäynnin tuntumaan.

Ehkä hautausmaan suurimman nimen Minna Canthin ja hänen tyttärensä Ellin haudalla oli jo hieman parasta väriään menettäneitä vaahteranlehtiä.

Entäpä ne sääajatelmat, joita olen kirjoitellut. Kaikki eivät sovi suoraan 1800-luvulle sijoittuvaan tarinaan, mutta varmasti niistä hyötyä on. Tässäpä muutama:

Sade tuli lempeänä, laskeutui varovasti kasvoille koko pehmeydessään kuin lohduttaakseen.

Syksyn lehdet ovat muuttuneet rapsakoiksi, kuin yön tuleva pakkanen olisi tarrautumassa niihin.

Aamuun kadonnut sade pisaroi maahan tippuneilla vaahteranlehdillä.

Mätänevät lehdet liiskaantuivat jalkojen alle. Niiden päälle oli tarttunut hiekkaa, joka pureutui lehtien kuolevaan lihaan.

Märät lehdet hajosivat jalkojen alla kuin hitaasti mätänevä avioliitto.