sunnuntai 29. joulukuuta 2019

Jouluromantiikkaa viktoriaanisessa miljöössä

En kutsuisi itseäni jouluihmiseksi, mutta joskus on kiva sovitella lukemisensa ajankohtaan, jota kalenterin mukaan eletään. Tänä vuonna nappasin Kindleeni Mimi Matthewsin teoksen A Holiday By Gaslight: A Victorian Christmas Novella. Pienoisromaanit ovat mukavaa nopeaa luettavaa, joskin tässä tarinassa on jo reilut 170 sivua. Täysimittaiseen romaaniin verrattuna minäkin kuitenkin lukaisen tällaisen tekstin melko pienessä ajassa, siitäkin huolimatta, ettei se ole omalla kielelläni.

Tarinan sankaritar Sophie Appersett on yläluokkaisesta perheestä, jonka isä on ikävä kyllä ajanut taloudelliseen ahdinkoon käyttämällä mm. Sophien myötäjäiset siihen, että on asennuttanut kaasuvalon Derbyshiren kartanoonsa. Sitten on isolla rahalla lähdetty Lontoon-talolle, jotta Sophie voisi avioitumalla parantaa perheen rahatilannetta.

Lontoossa Sophie on tapaillut Edward Sharpe -nimistä miestä. Tämä olisi sopiva puolisoksi, koska on varakas. Tosin miehellä on vaatimaton tausta. Hänen vanhempansa ovat kangaskauppiaita, ja liiketoimilla Edwardkin on rikastunut. Yläluokan etiketti on hänelle vierasta, ja hän on jopa hankkinut oppaan, jossa selitetään, miten hänen pitäisi käyttäytyä. Sen lukeminen ei kuitenkaan johda menestykseen, vaan parin kuukauden tapailun jälkeen Sophie ilmoittaa, etteivät hän ja herra Sharpe ole yhteensopivia.

Sophie ei pysty hahmottamaan, mitä Edwardin päässä liikkuu, eikä tästä syystä ole päässyt oikeasti tutustumaan mieheen. Niinpä hän ajattelee antaa Edwardille toisen mahdollisuuden. Uhkarohkeasti hän matkaa – vieläpä ilta-aikaan – salaa tämän luo ja ehdottaa, että ajatuksista puhuttaisiin suoraan. Lisäksi hän uusii Edwardin jo aiemmin saaman kutsun saapua Appersett Houseen Derbyshireen joulunviettoon. Siinähän sitä olisi sitten aikaa puhua suoraan ja tutustua.

Joulua kartanossa viettää moni muukin. Sophien nuorempi sisar on kulmakuntien kaunotar muttei osaa aina käyttäytyä soveliaasti tai ainakaan fiksusti. Ongelmia syntyy siitä, kun hän alkaa tulla liian läheiseksi Edwardin liikekumppanin, herra Murrayn kanssa. Tämäkin on kutsuttu paikalle, koska joulunviettoon on satsattu paljon rahaa mutta moni alun perin kutsutuista on peruuttanut tulonsa prinssi Albertin kuoleman vuoksi. Sophie on innokkaasti haalinut paikalle kaikki vieraat, jotka on keksinyt, herra Murrayn lisäksi mm. Edwardin vanhemmat. Kahta yhteiskuntaluokkaa olevien ihmisten luulisi iskevän kovempaakin yhteen, mutta ehkä tarinassa oli riittävästi konfliktia muutoinkin kevyeksi joululukemiseksi.

Matthews on selvästi Austeninsa lukenut. Herra Sharpen luonteesta tulee oitis mieleen eräs herra Darcy, kopea mutta ah niin ihana. Edwardin tunteita ei kuitenkaan tarvitse arvailla, sillä tarinassa ollaan ajoittain kummankin keskeisen henkilön pään sisällä, ja lukija saa heti kättelyssä tietää, että Sophie on lumonnut Edwardin ensinäkemältä. Siinä sitten jännitetään, saavatko Sophie ja Edward toisensa. No ei vainkaan, ei tietenkään jännitetä vaan genrelle tyypillisesti ainoa huolenaihe on se, kuinka monta estettä ja väärinkäsitystä on rakkausavioliiton tiellä.

Sophie on tyypillinen historiallisen rakkaustarinan päähenkilö: hän toimii aktiivisemmin kuin olisi ehkä ajoittain sopivaa mutta punastelee paljon, ihan hirvittävän paljon. Edwardissa pidän siitä, ettei hän ole varma vetovoimastaan – paremminkin epäilee koko ajan, ettei kelpaa – mutta toimii kuitenkin riittävän itsevarmasti ollessaan sopivalla tuulella. Välillä alkaa keski-ikäisen tätilukijankin sydän hieman väpättää, kuten lukiessa kohtaa, jossa Sophie ja Edward – tai Ned – päätyvät puhumaan suutelemisesta.

”Well,” she said with sudden frankness, ”I don’t think I’d have enjoyed it if you’d simply grabbed me and kissed me. A lady likes to prepare herself for such an event.”
     ”Fair enough. Are the next nine days enough time to prepare yourself? Because, unless you very strenuously object, I intend to kiss you this Christmas.”
     Sophie stared at him, her mouth suddenly dry. It took all of her strength of will to compose herself. To moisten her lips ja formulate words more substantial than a breathless squeak. ”Under the mistletoe, I presume.”
     ”Under the mistletoe. Under the gaslight. Under the stars.” Ned bent his head close to hers. ”Perhaps all three.”

Joulunviettoon kuuluu myös mahtavat tanssiaiset, ja herra Sharpe varaa Sophielta kolme valssia – kaikki, mitä hänen on mahdollista saada. Tässä kohtaa teos tuottaakin ehkä ainoan pettymyksensä: pääparin yhteistä tanssia ei kuvata lainkaan! Tanssin jälkeen Sophie ja Edward puhuvat tanssimisesta mutta lähinnä siitä näkökulmasta, keiden muiden kanssa he ovat tanssineet. Käsittämätöntä! Toisistaan lumoutuneet ihmiset saavat viimeinkin luvan kanssa koskea toisiinsa peräti kolmen valssin ajan, eikä kirjailija katso tarpeelliseksi kertoa siitä mitään. Olen pöyristynyt.

No, kokonaisuutena kirja kyllä vastasi minun romantiikankaipuuseeni hyvin. Joulunajan lukemiseksi se oli vallan mainio valinta. Myös teoksen lopussa oleva näyte toisesta Mimi Matthewsin kirjasta loi kättelyssä kiinnostavan jännitteen kahden päähenkilön välille. Kirjoittaja siis osaa asiansa.

Jos jotakuta kiinnostaa, millaisia ohjeita herrasmiehille ihan oikeasti annettiin 1800-luvulla, Edward Sharpenkin lukeman, Cecil B. Hartleyn kirjoittaman oppaan The Gentlemen's Book of Etiquette and Manual of Politeness voi ladata luettavaksi esimerkiksi Gutenberg Projectin sivuilta.

lauantai 28. joulukuuta 2019

1800-lukua Kansallismuseossa

Kulttuuriviikonloppuni Helsingissä sisälsi paitsi Helene Schjerfbeckin näyttelyn, myös tutustumisen Kansallismuseoon ja erityisesti sen 1800-lukua esittelevään osastoon. Vuosisataa ei esitellä museossa kovin laajasti, mutta paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia näyttelyesineistä kuitenkin löytää.

Aitoja 1800-luvun pukuja on aina mielenkiintoista nähdä, vaikkeivät ne olisikaan aivan niiltä vuosikymmeniltä, jotka kiinnostavat itseä eniten. Kansallismuseossa on esillä kaksi asua, joita on käytetty valtiopäivätanssiaisissa vuonna 1863: hovineuvoksetar Hanna Brummerin asu ja kreivi, kamariherra Carl Alexander Armfeltin takki. Valtavassa hameessa on krinoliini eli vanteikko, joita valmistettiin teräksestä ja rottingista. Luojan kiitos ne eivät ole muodissa enää sinä aikakautena, josta itse enimmäkseen kirjoitan. Tosin on helppo ymmärtää, ettei turnyyrikaan ollut varmasti kovin käytännöllinen eikä sekään kaikkien mielestä ole erityisen tyylikäs.


Suomessa alettiin käyttää markkaa maksuvälineenä vuonna 1860. Kansallismuseossa voi tarkastella lähietäisyydeltä 1800-luvun jälkimmäisen puoliskon markkoja niin seteli- kuin kolikkomuodossa.






1800-luvun huonekaluja on Kansallismuseossa koottu kokonaisuudeksi nimeltä ”Romantiikan ajan koti”. Museossa kerrotaan, että tuolloin tapeteissa oli kukkaornamentteja, jotka tehtiin sablonia käyttäen. Myös matoissa oli kukkakuvioita, ja ne oli tehty ryijytekniikalla tai ristipistokirjontana. Ikkunaverhot olivat tylliä, musliinia tai pitsiä, ja vaaleat värit verhoissa alkoivat yleistyä. Huonekasveina tyypillisiä olivat pelargonia, palsami, myrtti ja turkinpippuri, joita kasvattiin ikkunalaudalla.

Museossa esillä olevista huonekaluista komeimpia on leposohva eli kanapee, joka on tyyliltään uusrokokoota ja valmistettu pähkinäpuusta. Tyypillisiä aikakauden kalustemateriaaleja olivat mahonki, koivu sekä juuri pähkinäpuu. Leposohvalla oleva sohvatyyny on 1800-luvun puolivälistä ja koristeltu ristipistoilla, jotka on tehty villa- ja silkkilangoilla. Nukke on puolestaan Raahesta noin vuodelta 1850. Se pää on valkoista posliinia ja vartalo ja raajat on valmistettu kankaasta.


Maalauksia alkoi ilmestyä virkamiesten, porvareiden ja kartanoiden seinille 1850-luvulla tai sen jälkeen. Tuolloin tuli tavaksi maalauttaa muotokuvia perheenjäsenistä. Kuvassa oleva kirjoituslipasto on vuodelta 1842, ja se on päällystetty pyramidimahongilla eli vaneroitu – jälkimmäinen ilmaus kuulostaa aika paljon rahvaanomaisemmalta. Edessä olevalla pöydällä voi tarkka katsoja nähdä kynttiläsakset. Ne ovat englantilaista tinaa.


Näytteillä on myös myöhäisempiretyylinen peili ja peilipöytä. Ne on valmistettu mahongista. Pöytäkello on samaa tyyliä. Sen materiaalit ovat puolestaan alabasteri, puu ja helmiäinen. Tinakynttilänjalat ovat 1800-luvun puolivälistä. Nurkassa voi nähdä piippuhyllyn, jossa on kaksi merenvahapiippua, yksi posliinipiippu ja kaksi tupakkapurkkia. Piipuista ainakin kahdessa on puuvarsi ja koristelut ovat luvalla sanoen hieman erikoiset: posliinipiipussa, joka kuvataan tarkemmin saksalaiseksi ylioppilaspiipuksi, on piipunpesässä Bismarckin kuva. Tupakkapurkkien materiaaleina ovat pelti ja nahka.


Merenvahapiiput ovat kieltämättä aika komeita esineitä. Niiden varsi on noin metrin pituinen ja taipuisa. Koppa on merenvahaa ja kopan kansi hopeaa. Esimerkkinä lyhempivartisesta piipusta Kansallismuseossa on vitriinissä esillä merenvahapiippu, jonka varsi on kirsikkapuuta. Piippu on peräisin Topeliuksen kokoelmasta - lieneekö satusetä itse sitä tuprutellut?


Lukeminen ja musisointi olivat 1800-luvulla yleisiä ajanvietteitä. Jos rahaa oli hiemankin enemmän, perheeseen hankittiin klaveeri. Säätyläisperheissä alettiin 1700-luvun loppupuolella tarttua muuhunkin kuin hartauskirjallisuuteen. Ihmiset lukivat matkakertomuksia, elämäkertoja, romaaneja ja runoja sen verran innokkaasti, että esimerkiksi Topelius katsoi siitä olevan haittaa eikä hyötyä – niin järjettömältä kuin tuollainen lausunto tuollaisen miehen suusta kuulostaakin.

Itselleni yllättävää oli se, että museossa kerrottiin kirjakauppojen olleen yleisiä jo 1800-luvun puolivälissä. Julkisia kirjastoja ei kuitenkaan ollut montaa, ja siksi ihmiset lainasivat kirjoja innokkaasti toisiltaan. Näyttelyssä on esillä mm. Byronin ja Victor Hugon tuotantoa sekä ranskalaisia muotilehtiä 1800-luvun puolivälin paikkeilta.

Sisustuksen ulkonäköä muutti merkittävästi myös se, että perheen edustustilassa huonekalut sijoitettiin keskemmälle huonetta asetelmaksi, joka mahdollisti viihtyisän seurustelun. Sohvapöytä oli aikakauden uutuus. Kansallismuseossakin on esillä viehättävä kokonaisuus, jossa on vaneroitu eli pähkinäpuulla päällystetty sohva sekä neljä pikkutuolia. Sohvatyynyt ovat 1800-luvun puolivälistä, ja niissä on villa- ja silkkilangoilla tehty gobeliinipistokirjonta. Matto on ryijykudontaa ja valmistettu noin vuonna 1850. Pöydän päällä on filet- eli verkkopitsiä oleva liina sekä koristekupu, jonka sisällä on tekokukkia posliinimaljakossa.


Jos nyt ihan pakko olisi, voisin kuvitella lukevani Byronia tuossa sohvalla. Kunhan ei tarvitse siinä krinoliinihameessa kekkuloida.

perjantai 27. joulukuuta 2019

Helene Schjerfbeck Ateneumissa

Helene Schjerfbeckin (1862–1946) taidetta esiteltiin aiemmin tänä vuonna Lontoossa Royal Academy of Artsissa. Samainen näyttely on nyt laajennettuna Ateneumissa otsikolla Maailmalta löysin itseni. Otsikkonsa mukaisesti näyttely käsittelee ulkomailla vietetyn ajan merkitystä sille, millainen taiteilija Schjerfbeckistä kehittyi.

Näyttelyssä on taidetta koko Schjerfbeckin uran ajalta. Keskityn tässä kuitenkin esittelemään tuotantoa 1800-luvulta. Osa näistä teoksista on hyvin tunnettuja, vaikka useimpien ihmisten mielikuva taiteilijan tuotannosta lienee ensisijaisesti kuitenkin jotain muuta kuin se, mitä tyyliä nämä teokset edustavat.

Schjerfbeck on hyvin tunnettu omakuvistaan, mutta yhtä lailla hän teki syvällisiä tutkielmia toisista ihmisistä ja näiden välisistä suhteistakin. Maailmalta itseni löysin -näyttelyssä oli esillä kaksi varsin vaikuttavaa teosta aikuisen ja lapsen suhteesta: Äiti ja lapsi (1886) ja Nainen ja lapsi (1887). Varsinkin jälkimmäinen oli minusta pysäyttävä erityisesti lapsen olkapään yli luodun katseen vuoksi.



Tanssiaiskengät (1882) on varmasti tunnetuimpia Schjerfbeckin nuoruudenteoksia. Taiteilija on maalannut sen mallinaan serkkunsa Esther Lupander, joka oli tuolloin yhdeksänvuotias.


Muita kuvia ihmisistä olivat muun muassa Naisprofiili (1884), Tyttö St. Ivesistä (Punatukkainen tyttö) (1890) ja Toipilas (1888). Näistä Toipilas on varmasti kaikille tuttu maalaus.




Näyttelyssä oli paljon muitakin aiheita kuin ihmiset. 1800-luvun maalauksissa niitä edustivat mm. Italian maisemat, kukat ja dramaattinen ovi sekä – pyykit.

Sypressejä, Fiesole (1894) on ihanan utuinen ja jotenkin siitä tulee mieleen Monet’n maalaus Lontoon parlamenttitalosta – joka tosin on myöhäisempi teos.


Valkoisia ruusuja maljakossa (n. 1889) on herkkä ja mieltä rauhoittava asetelma.


Ovi (1884) on puolestaan, kuten todettua, dramaattinen maalaus. Teos on goottilaisen synkkä ja vaikka oven alta pilkahtaa valoa, on se enemminkin demoninen elementti kuin lupaus todellisesta valosta.


Vaatteita kuivamassa (1883) on puolestaan heleä kuin kesäpäivä, jollaise/ina se mitä ilmeisimmin on maalattu. Tässäkin maalauksessa on herkkyyttä vaikka muille jakaa.

Näyttelyssä oli toki myös paljon Schjerfbeckin kuuluisia omakuvia. Vanhin niistä oli vuosilta 1884–1885, jolloin taiteilija oli siis 22- ja 23-vuotias. Siinä Schjerfbeck näyttää mielestäni herkältä mutta päättäväiseltä – sellaiselta, millainen omaa polkuaan kulkevan ihmisen kai tulee ollakin.


Maailmalta löysin itseni -näyttelyä voi lämpimästi suositella. Se on Ateneumissa 26. tammikuuta asti.

tiistai 24. joulukuuta 2019

Hyvää joulua!

Rauhallista joulua ja onnellista uutta vuotta blogini lukijoille! 


Kuvassa on Kuopion kaupungintalo, joka on 1880-luvulta. Kuusi lienee uudempi. Historiasta kiinnostuneet löytävät mielenkiintoista tietoa kaupungintalosta täältä.

keskiviikko 11. joulukuuta 2019

Goottilaista fiktiota kirjoittamaan

Haluatko kirjoittaa oikeaoppisen goottilaiseen perinteeseen nojaavan tarinan? Rayne Hallin kirjoittamisopas Writing Gothic Fiction: Learn to Thrill Readers with Passion and Suspense esittelee kaikki goottilaisen kirjallisuuden tyypillisimmät piirteet ja antaa vinkkejä, miten suunnitella oma goottilainen tarina. Kliseisyyden vaara on ilmeinen, mutta toisaalta opas tarjoaa niin paljon aineksia, että sieltä sopivasti nappaillen ja omaa lisäten voi gotiikkaa väännellä ja käännellä omassa fiktiossaan mielin määrin. Hall muistuttaakin, että usein goottilaiset elementit yhdistyvät usein muihin genreihin – ja goottilainen kirjallisuus itsessään jakautuu moniin alalajeihin, joita ovat esimerkiksi viktoriaaninen ja venäläinen gotiikka.

Hall kertoo, mitä goottilaisella fiktiolla tarkoitetaan, kuvailee genrelle tyypillisen miljöön, synkän talon ja tyypillisen goottilaisen sankarin – joka useimmiten on naispuolinen – kuin myös sivuhenkilöt, jotka usein esiintyvät tämän genren tarinoissa. Hän kertoo, miten voi luoda niin romaanimittaisen goottitarinan kuin novellinkin. Yksityiskohtaisempia lukujen aiheita ovat mm. myrskysään ja iltahämärän käyttö tarinassa sekä vangittunaolemiskohtauksen ja pakokohtauksen kirjoittaminen. Yksi luku omistetaan myös punaisen värin käytölle: punainen viittaa juuri suuriin tunteisiin, joita goottilaisissa tarinoissa käsitellään: rakkauteen, vaaraan, syntiin…

Goottilaisille tarinoille tyypillisiä elementtejä ovat mm. seuraavat:
- oikeudenmukaisuus/epäoikeudenmukaisuus, lojaalisuus/petos, kosto, mielen sairaudet (aiheet ja teemat)
- vanha synkkä rakennus, ullakko, suuri portaikko, hautausmaa (tapahtumapaikat)
- naiivi morsian, tiedemies, lojaali palvelija, koira, aave, korruptoitunut lääkäri (henkilöhahmot)
- hauta, kirous, synkkä profetia, kuoleva henkilöhahmo (kuolema jayliluonnolliset asiat)
- kaksinnaiminen, seksuaaliset poikkeavuudet, salainen identiteetti, laittomat huumeet (synkät salaisuudet)
- pakkomielle, intohimo, rakkaus, himo, pelko, perversio (tunteet)
- taideteos, vanha kirja, testamentti, päiväkirja, koru, kirstu (esineet)
- rikottu lupaus, järjettömään hintaan pidetty vala, punainen väri, uhraus, moderni teknologia (muita asioita)

Vanha, synkkä rakennus on usein goottilaisissa tarinoissa niin tärkeä, että siitä itsestään tulee yksi tarinan henkilöistä. Hall muistuttaa, ettei rakennuksen tarvitse olla perinteinen linna tai kartano, vaan se voi olla yhtä lailla esimerkiksi sairaala, pilvenpiirtäjä tai vaikkapa koulu – käytännössä mikä tahansa rakennus, jolla on historia. Suositeltavaa on sijoittaa talo jonnekin eristyksiin ja mielellään paikkaan, jossa ajoittain myrskyää. Hall antaa ohjeita rakennuksen suunnitteluun: ei ole syytä unohtaa rapistumisen merkkejä, ja taloon kannattaa suunnitella maanalainen kammio, ullakko, suuri portaikko tai jokin muu goottilaiselle talolle tyypillinen asia, tai useampikin.

Tyypillinen goottilainen sankari on puolestaan synkkään taloon saapuva naishenkilö, joka on haavoittuvainen mutta sisäisesti vahva. Hall antaa eri vaihtoehtoja, joista valita, miksi tämä henkilö saapuu taloon: hän saattaa esimerkiksi periä sen tai joutua sinne tarvitessaan suojaa sääoloilta. Yleensä talossa olevat suhtautuvat kielteisesti päähenkilöön, ja tärkeää on myös se, ettei päähenkilö voi tietää, keneen kannattaa luottaa.

Vinkkejä annetaan myös goottilaisen pahiksen luomiseen. Häntä ajaa tyypillisesti ahneus. Muitakin tyypillisiä henkilöhahmoja, heidän roolejaan ja kytköksiään toisiin henkilöhahmoihin käsitellään varsin seikkaperäisesti – tai ainakin sen verran, että lukijan aivot pääsevät sopivasti liikkeelle. Mikä on avuttoman lapsen rooli? Entä sairaan invalidin tai pakkomielteisen tiedemiehen? Mm. nämä ovat goottilaisten tarinoiden tyypillisiä hahmoja.

Synkän talon ja petollisten sekä viattomien henkilöhahmojen lisäksi goottilaisessa tarinassa pitää olla salaisuuksia. Usein päähenkilö joutuu vaikeuksiin päästyään jonkun toisen salaisuuksien jäljille. Salaisuus voi olla esimerkiksi jokin rikos, kuten kaksinnaiminen tai murha. Selvittäessään salaisuutta päähenkilön on mietittävä tarkkaan, kuka on luotettava ja kuka ei. Usein henkilöiden luotettavuus myös vaihtelee tarinan aikana lukijan silmissä. Hall suosittelee lisäksi, että päähenkilöllä itselläänkin on häpeällinen salaisuus.

Myös intohimoilla ja pakkomielteillä on keskeinen rooli goottilaisissa tarinoissa. Intohimon ja pakkomielteen ero on Hallin mukaan se, että intohimon vallassa olevan ihmisen on vaikea tehdä rationaalisia, eettisesti kestäviä valintoja. Pakkomielteisellä henkilöllä sen sijaan tilanne on vielä pahempi, sillä hän menettää kykynsä arvioida, mikä on tärkeää ja mikä ei. Tämä johtaa halveksittaviin tekoihin, koska hänen mielessään on ainoastaan pakkomielteen aiheuttava ihminen tai asia. Toki nämä kaksi asiaa ovat usein myös päällekkäisiä, tai peräkkäisiä.

Goottilaisen romaanin kirjoittamisen pohjaksi Hall esittelee sankarin matkan kaavan käyttämisen goottitarinassa. Novellin rakentamisen hän esittelee juonitapahtumien (plot events) avulla. Monet tarinan rakentamisen piirteet ovat päteviä toki muihinkin kuin goottilaisiin tarinoihin, mm. erilaiset näkökulmaratkaisut ja sisäisten ja ulkoisten konfliktien kehittely, kuten myös se, miten eri tunnetilat tuntuvat kehossa. Muun muassa näistä Hall kirjoittaa. Hallin mukaan tarinan päähenkilöllä pitää olla vähintään yksi sisäinen ja yksi ulkoinen konflikti. Kokonaisrakenteen lisäksi Hall antaa ohjeita tiettyjen kohtausten kirjoittamiseen, mm. kohtaukseen, jossa päähenkilö saapuu synkkään taloon.

Itsessäni tämä kirjoitusopas aiheutti ihastunutta huokailua. Synkät tunnelmat ja syvät tunteet ja ovat kirjoittajana ominta minua. Ehkä ihaninta on, ettei goottilainen kirjallisuus todellakaan rajoitu 1700- ja 1800-luvuille. Rayne Hallkin listaa esimerkkikirjallisuuslistassaan paitsi vanhempia klassikkoteoksia Edgar Allan Poesta ja Wilkie Collinsista Emily Brontëen ja Mary Shelleyyn, myös uudempaa kirjallisuutta Stephen Kingistä ja Ann Ricesta Audrey Niffeneggeriin ja Margaret Atwoodiin. Kaikkinensa Hall antaa paljon esimerkkejä kirjallisuudesta, mm. Emily Brontën Humisevasta harjusta ja sisarensa Charlotten Kotiopettajattaren romaanista. Teoksen lopussa on myös hänen itsensä kirjoittama goottilainen novelli esimerkkinä.

Kuten aiemmissakin kirjoittamisoppaissaan, Hall antaa myös tässä lukijalle käytännössä jokaisen luvun lopussa tehtävän tai useammankin. Esimerkiksi synkkää taloa käsittelevän luvun lopussa on tehtävä, jossa tarkastellaan olemassaolevaa taloa ja tehdään siitä muistiinpanoja oman tarinan talon pohjaksi. Hallin antamat ohjeet ovat konkreettisia, ja vaikka niissä haisee monesti se, että tämähän on nähty ennenkin – kuka esim. ei olisi nähnyt pahaenteisiä asioita tapahtuvan tarinoissa myrskysäällä – uskon tekniikoiden sopivasti käytettyinä olevan varsin toimivia. Konkreettisissa neuvoissa on se hyvä puoli, että niitä on helppo kokeilla käytännössä.

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

Nocturne for a Widow – goottilainen kummitus- ja mysteeritarina

Amanda DeWeesin Nocturne for a Widow kertoo Sybil Ingramista, joka on viettänyt viisitoista vuotta elämästään herra Athertonin teatteriseurueessa, mutta nyt asiat muuttuvat. Sybil jättää seurueen ja Lontoon ja epäröinnistään huolimatta suostuu menemään naimisiin amerikkalaisen miljonäärin Alcott Lammlen kanssa. Lähtiessään hän suostuu ottamaan niskoilleen Athertonin uhkapelissä menettämien rahojen katoamisen.

Uusi elämä Atlantin takana alkaa hieman epäonnisissa merkeissä. Sybilin aviomies on kyllä varsin kunnollinen mutta kuolee saman tien. Sybilille selviää, että mies on testamentissaan luvannut vaimolleen Brooke House -nimisen tilan. Pieni ongelma on, ettei vaimolla ole tarkoitettu Sybiliä vaan Alcott Lammlen edellistä vaimoa – mutta vaimo mikä vaimo. Sybil päättää joka tapauksessa muuttaa Brooke Houseen, sillä hänellä ei näytä olevan paljoa muitakaan vaihtoehtoja, koska Lontoossakin tunnutaan pitävän häntä syyllisenä rahankavaltamiseen. Jonkinlaista ruusuista tulevaisuutta Sybil suunnittelee, sillä hän aikoo luoda hyvät välit poikapuoleensa, joka on jäänyt edesmenneen aviomiehen edellisestä liitosta.

Brooke House osoittautuu kummitustaloksi ja poikapuoli aivan joksikin muuksi kuin Sybilin kuvittelemaksi alaluokkalaiseksi koululaiseksi. Roderick Brooke on ylimielinen ja raivostuttava mutta tavattoman puoleensavetävä aikuinen mies. Jännitettä siis riittää: Kuka talossa kummittelee? Ajaako Roderick Sybilin pois talosta vai päinvastoin vai tapahtuuko jotain aivan muuta (hmm, no se lienee todennäköistä)? Onko Roderickilla karmiva menneisyys, johon kuuluu mm. murha?

Asettuminen maalaismaisemaan ei suju Sybililtä kitkatta muutenkaan. Vaikka hän tapaa ystävällisen pastori Keithin ja tämän sisaren Arabelin, paikkakunnan seurapiirien silmäätekevin rouva Dove ei tunnu pitävän Sybilistä erityisemmin. Ystävällismielisyydestään huolimatta pastori Keithkin on sitä mieltä, että Sybilin olisi parasta muuttaa asumaan hänen ja hänen sisarensa luo, koska on vähintäänkin arveluttavaa, että herra Brooke ja Sybil asustavat samaa taloa, vaikkeivät ole naimisissa. Tämä saa aikaan ikäviä epäilyksiä, varsinkin kun Sybil on taustaltaan jotain niin kevytkenkäistä kuin näyttelijätär.

Nocturne for a Widow on viihdyttävä tarina, jossa on sopivasti mysteeriä ja romantiikkaa. Odotin enemmän perinteistä murhanratkaisutarinaa, koska teos on sentään Sybil Ingram Victorian Mysteries -sarjan ensimmäinen osa. No, mukana on murha-arvoitus, mutta sitä ei selvitetä järjestelmällisesti. Sinänsä tuo arvoitus on kovin viktoriaaninen ja ihan oivaltavakin, joskin murhaajan motiivi tulee mielestäni liikaa puskista.

Sybil Ingram on kuitenkin kiinnostava henkilöhahmo, ja Roderick Brooke hyvä vastapari hänelle. Sybiliä ja Roderickia yhdistää intohimon taiteeseen, sillä Roderick on ollut varsin taitava viulisti. Yksi juonikuvio käsitteleekin sitä, miten Roderick joutui luopumaan taiteestaan ja siirtymään opetustyöhön, joka ei motivoi häntä samalla tavoin. Tällaisten henkilöiden on helppo tuntea vetoa toisiinsa, vaikka ennakkoluulot ja menneisyyden kirot ovatkin vähän tiellä. Suorasukaisen erotiikan ystävälle tämä ei kuitenkaan ole oikea kirja.

Myös muut henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia. Pastori Keithissä ja Arabelissa, joka on henkisesti kiinni edesmenneessä rakkaassaan eikä ei suoda itselleen uutta onnea, vaikka aivan lähellä olisi mitä sopivin ihminen, olisi ainesta enempäänkin kuin mihin he tässä tarinassa pääsevät. Samoin rouva Dove on persoonana sen verran vastenmielinen, että hänellä olisi käyttöä pidemmäksikin aikaa. Erinäisistä syistä on kuitenkin todennäköistä, että emme saa kuulla näistä henkilöistä muissa Sybil Ingram -tarinoissa. Hyvin luotu sivuhahmo on kuitenkin aina ilo, joten yritän kestää tunteen, että näistä henkilöhahmoista ei otettu irti kaikkea, mitä olisi voinut. Tai ehkä minä vain näen heissä vielä enemmän kuin heissä oikeastaan oli, mikä on tietenkin vain merkki siitä, että henkilöhahmot ovat eläviä.

Sybil Ingram -sarjassa on kolme romaania, joissa kaikissa on eri miljöö. Lisäksi Sybilistä on kirjoitettu viisi novellimittaista tarinaa. Nähtävästi oikea järjestys lukemiseen on se, että ensin lukee Nocturne for a Widow -romaanin ja sen jälkeen järjestyksessä, joka löytyy täältä. Minut tämä tarina veti mukaansa sen verran hyvin, että todennäköisesti tartun näihin muihinkin tarinoihin. Nyt kun päähenkilöt on taustoitettu, voisi kuvitella, että mysteerit saavat enemmän tilaa. Veikkaisin myös, että tulossa on ryppyjä rakkauteen, mutta romantiikannälkäinen lukija saa kuitenkin sitä, mitä on hakemassa: sydäntä pakahduttavaa rakkautta ja intohimoa.

perjantai 29. marraskuuta 2019

Kohtaloita vaikeimpina nälkävuosina

Aki Ollikaisen romaani Nälkävuosi kertoo nimensä mukaisesti Suomessa olleesta nälänhädästä. Tarina sijoittuu vuosiiin 1867 ja 1868. Sen keskiössä on köyhä perhe, jonka äiti Marja lähtee lastensa Mataleenan ja Juhon kanssa kerjuulle, koska ruokaa ei enää ole. Perheen isä Juhani jätetään kotiin kuolemaan, koska hänen voimansa eivät riitä kerjuumatkaan.

Tämän lohduttoman tarinan rinnalla kuvataan Helsingissä asuvia hyväosaisempia. Lars Renqvist työskentelee senaattorille. Hänellä on vaimo, mutta parilla ei ole lapsia, vaikka niitä olisi toivottukin. Larsin veli Teo on puolestaan poikamieslääkäri, joka hakee elämäänsä iloa maksullisena naisena toimivalta Cecilialta, josta hän taitaa välittää enemmän kuin hänen yhteiskuntaluokkaansa kuuluvan miehen tai ylipäätään kenenkään olisi yleisen mielipiteen mukaan sopivaa välittää. Myös senaattoria seurataan tarinassa. Hän kokee tuskaa siitä, että päätöksiä pitäisi tehdä ja niiden pitäisi olla oikeita.

Mutta kuka on onnellisin? Prologi luo kuvan perheestä, jossa isä Juhani kalastaa tyttärensä kanssa ja suojelee vaimoaan Marjaa ja lapsiaan käärmeeltä. Mies ja nainen tuntevat halua toisiaan kohtaan. Mitä kukaan voisi enempää edes tahtoa, vaikka kalansaaliina on kaksi laihaa haukea, ja läheisyydenkin muoto pitää valita niin, ettei köyhyyteen synny lisää suita ruokittavaksi? Rakastava perhe hajoaa, kun olosuhteet kotona olemiseen muuttuvat mahdottomiksi.

Kerjäläisenä oleminen ei ole sen helpompaa. Ihmisistä löytyy auttamishalua, mutta vähästä ei aina riitä kuin lapsille, jos heillekään. Moni pitää huolta vain omasta tarpeestaan, ja Marja joutuu kokemaan, että näihin tarpeisiin kuuluvat myös muut kuin se, että pitäisi vähän ruuan itsellään ja ajaisi kerjäläiset matkoihinsa. Auttamishalun lisäksi ihmisissä on yhtä paljon raadollisuutta, eikä oikeudenmukaisuudelle ole tilaa, mahdollisuutta tai halua. Ja kun kärsivän nälkä on päässyt liian pahaksi, ruokakaan ei enää auta, koska elimistö ei pysty ottamaan sitä vastaan.

Pietari näyttäytyy Marjan silmissä paikkana, jossa nälkää ei voi olla. Sinne hän pyrkii, mutta ei liene kovin suuri spoilaus, ettei hän pääse lapsineen perille. Tällaisessa tarinassa ei voi olla onnellista loppua. Tarinan loppu voi kuitenkin olla lohdullinen, ja sellainen se onkin. Vaikka helsinkiläinen rikkaampi väki ei koe nälkävuosia samoin kuin Juhanin ja Marjan perhe, senkin elämä muuttuu peruuttamattomasti.

Itse pidän siitä, että ajankohdan synkkyttää ei kaunistella. On helppo kuvitella, että ihmiset ovat valmiita mihin tahansa kokiessaan nälkää – ja varsinkin lastensa kohdatessa nälkää. Toisaalta on yhtä helppoa uskoa siihen, että monet meistä tahtovat auttaa hädässä olevia ja tekevät sen niin hyvin kuin kykenevät.

Wikipedian mukaan vuoden 1868 alku oli nälkävuosien rankin aika. Tuona vuonna kuoli Suomessa kokonaisuudessaan 137 700 ihmistä. Nälän lisäksi kuolemaa aiheuttivat taudit. Nälkävuosi-romaanissakin kulkutauti vie koulutetumpiakin. Kirja ei kuitenkaan ole, kuten jo sanottua, pelkkää surkeudessa rypemistä, vaikka se raadollinen onkin. Maailmassa on pahoinakin aikoina paljon hyvää.

perjantai 22. marraskuuta 2019

Katri Alatalo ja Anne Leinonen Kirjakantti-etkoilla

Kuopiolaisessa kirjallisuustapahtumassa Kirjakantissa esiintyi etkoilla tänä vuonna kaksi tuttua kirjailijaa, Katri Alatalo ja Anne Leinonen. Oli mukava havaita, että vaikka tapahtuma oli varsinkin tänä vuonna Minna Canthin juhlavuoden hengessä Canth-painotteinen, oli ohjelmaan mahtunut muutakin kuin kansallemme niin rakasta realistista lähestymistapaa asioihin.

Alatalon esiintymisen otsakkeena oli ”Fantasiakirjallisuus vaikuttajana – Mitä kuvitellut maailmat kertovat meidän todellisuudestamme?” Kirjailija lähti liikkeelle ajatuksesta, ettei fantasia ole päätöntä hupiseikkailua kuvitteellisessa maailmassa, vaan se voi kertoa meidän maailmastamme aivan yhtä lailla kuin jokin muukin tarina. Jokaiselle hiemankin fantasiaan ja muuhun ei-realistiseen kirjallisuuteen tutustuneelle tämä lienee selvää, mutta tunnistan kyllä ennakkoluulon, joka monilla on Alatalonkin edustamaa genreä kohtaan. Uskoakseni tällä kertaa yleisö oli enimmäkseen realistisemman kirjallisuuden ystäviä, joten valittu lähestymiskulma oli osuva.

Alatalo esitteli tuotantoaan ja sen käsittelemiä teemoja. Lisäksi hän kertoi mielenkiintoisia yksityiskohtia teostensa synnystä. Mustien ruusujen maa -trilogiassa päähenkilö on fantasiatarinoille tyypillinen, samoin miljöö. Päähenkilö tutustuu matkallaan maailmaan ja törmää sen ongelmiin. Samaan fantasiamaailmaan sijoittuva novellikokoelma Älä riko pintaa käsittelee puolestaan mm. perhesuhteita, eivätkä sen novellien päähenkilöt ole perinteisiä fantasiasankareita.

Romaaninsa Käärmeiden kaupunki taustalla Alatalo kertoi olevan lapsuudenkokemuksensa Australian aavikkoalueilta. Myös Sinuhe egyptiläisellä on osuutensa tarinan synnyssä, sillä se on Alatalolle merkittävä kirja. Käärmeiden kaupungissa Alatalo halusi myös testata perinteistä fantasiamiljöötä. Lisäksi hän mietti, onko maailma niin mustavalkoinen hyvän ja pahan osalta, kuin usein tarinoissa esitetään – ihmisyksilössähän on todellisuudessa sekä hyvää ja pahaa. Alataloa kiinnostavaakin rymistelyä enemmän se, mitä ihmisen pään sisällä tapahtuu.

Miljöö on Alatalolle aina tärkeä asia. Sen on oltava todentuntuinen. Niinpä Alatalon uusimman romaanin Ikuisesti, siskoni miljöönkin piti tuntua oikealta, vaikkei se ole kuvaus mistään todellisesta paikasta vaan siinä on vaikutteita niin Skotlannista kuin samuraiden maailmasta.

Mutta miksi käsitellä tärkeitä teemoja fantasiamaailmassa, vaikka samoista asioista voisi yhtä hyvin kirjoittaa meidän maailmaamme sijoittuvia tarinoita? Alatalon mukaan kyseessä on sekä lähestymistapaero että reagointitapaero. Hän itse reagoi asioihin tällaisilla tarinoilla, koska ei yksinkertaisesti ole henkilö, joka kirjoittaisi vaikkapa 1990-luvun lamasta realistista lähestymistapaa käyttäen. Etäisyyden päästä voi käsitellä valtasuhteita, rasismia tai muita asioita muulla tavoin kuin kertomalla, mitä maailmassa oikeasti tapahtuu.

Fantasia on tietenkin myös eskapismia. Mutta toisaalta fantasiamaailmassa on Alatalon mukaan vapaus tehdä, mitä haluaa. Kirjoittaminen on hänelle aikuisen leikkiä. Kun asiat todellisessa maailmassa ahdistavat, voi fantasiamaailmassa päättää, miten ne menevät. Fantasiamaailmassa voi peilata meidän maailmaamme, ja Alatalo pohti, että ehkäpä lukijakin on vapaa meidän maailmamme painolastista, kun katsoo asioita siitä etäännytettynä.


Anne Leinosen puheenvuoron aiheena oli puolestaan ”Miksi meidän tulee kertoa tarinoita utopioista?” Aihe oli varsin kiintoisa tänä dystopioiden aikana. Leinonen sanoi, ettei nuorille voi kirjoittaa tarinoita, joissa kaikki tuhoutuu eikä ole toivoa. Henkilöiden pitää olla optimistisia ja luovia ja menestyä edessä olevassa kriisissä. Niinpä ajatus siitä, että tekisi draamaa yksilön pahasta olosta yhteisössä muuttui ajatukseksi, että voisikin kuvata, miten selviydytään.

Leinonen kokee, että meidän on mentävä kohti utopiatarinoita. Kaikessa tässä on Leinosen mukaan tärkeää yhteisö. Hänelle kirjoittajien yhteisö ja myös yhdessä kirjoittaminen ovat tärkeitä asioita. Kun tehdään tekstiä yhdessä, on oltava sulassa sovussa eri mieltä tekstistä. Verkostoista saa apua sitä tarvitessaan. Yhteisössä olo ei kuitenkaan ole kitkatonta ja on muistettava, ettei yritä tehdä kaikkea itse vaan on tärkeää kannustaa muita ja hoitaa vain oma osuutensa.

Paljon Leinonen on kuitenkin tehnyt, ja kuten suomalaiset scifi-piireissä liikkuvat ihmiset tietävät, hyvin paljon häntä on kiittäminen myös siitä, että uudet kirjoittajat saavat ääntään kuuluville ja pääsevät verkostoitumaan. Kirjakantissakin Leinonen puhui perustamastaan Usva-verkkolehdestä sekä Usva-leireistä, joilla olen itsekin saanut ilon olla mukana.

Leinonen kertoi myös eräästä radio-ohjelmasta, jossa kuuli ajatuksen siitä, että taiteen tehtävä on antaa toivoa tulevaisuudesta ja näyttää mahdollisuuksia, joita ei tällä hetkellä vielä uskalleta toteuttaa. Toisten alojen ihmiset saattavat saada signaalin tekemisiinsä vaikkapa kaunokirjallisuudesta, ja tällä tavoin maailma muuttuu. Nämäkin ajatukset saivat Leinosessa aikaan ajatuksen, että olisi tarpeen kirjoittaa aivan muuta kuin dystopioita.

Leinonen päätyi hakemaan apurahaa hankkeelle nimeltä ”Juuret ja utopiat”. Saatuaan rahan hankkeeseen hän aloitti Usva-akatemian, jossa oli hänen lisäkseen kahdeksan ohjattavan statuksella olevaa kirjoittajaa – vaikkakin todellisuudessa kaikki olivat akatemiassa tasa-arvoisia eikä Leinosella ollut erityistä opettajan roolia. Tästä projektista on jo ilmestynyt Taru Kumara-Moision teos Ihmisversoja.

Leinosen käsitys on, että parhaiten maailma pelastetaan aloittamalla omasta itsestä ja siirtymällä sitten lähipiiriin. Kirjoittajayhteisö on hänen oma utopiansa, jossa hän voi jakaa aivopääomaansa. Hänelle on tärkeää, että yhteisö on tasa-arvoinen ja että siihen on helppo tulla mukaan. Yhteisen tekemisen olo on pääasia, eikä sillä ole merkitystä, kuinka menestynyt kirjoittajana kukin on. Leinonen uskoo, että kun asioita tehdään yhteisöllisesti, se heijastuu myös taiteeseen. Yhteisö on hänelle oikeastaan ainut keino selviytyä ikävästä tulevaisuudesta.


maanantai 11. marraskuuta 2019

Minna Canth Kuopion korttelimuseossa

Tänä vuonna on kulunut 175 vuotta Minna Canthin syntymästä. Koska Minna Canth eli merkittävän osan elämästään Kuopiossa ja hänen hautansakin on kaupungissa, myös Kuopion korttelimuseo muisti Canthia nimikkonäyttelyllä, joka päättyi 3.11. Näyttelyssä oli esillä Canthin hyvinkin henkilökohtaisia esineitä. Vaikka näyttelyesineitten määrä ei ollut suuri, kiinnostavuutta niissä kyllä oli.

Näyttelyssä oli mm. Minna Canthin vihkisormus sekä rintakoru. Vihkisormukseen on kaiverrettu teksti Ferdinand & Minna 17.9.1865. Rintakorusta puolestaan kerrottiin, että se on ollut Canthin käytössä ainakin 1890-luvulla ja että sitä on käytetty paitsi rinta- myös kauluskoruna. Kauniin korun siniset osat ovat lasia.


Näyttelyssä oli myös Minna Canthille kuulunut pieni pöytä sekä punakantinen valokuva-albumi ja matka-arkku, jonka tausta on mielenkiintoinen. Matka-arkun arvellaan kuuluneen Vendela eli Wenny Canthille, joka oli Minna Canthin pojan Jussi Canthin vaimo. Esine on kuitenkin ollut myös Kuopion Yhteisteatterin eli nykyisen kaupunginteatterin käytössä – säilytyspaikkana, rekvisiittana vai molempina, sitä näyttely ei kertonut.


Canthin elämän esineistöstä oli näytteillä myös perheelle kuuluneita shakkinappuloita sekä varsin järeä pöytäliina, joka muistutti ennemminkin mattoa.


Näyttelyn ehkä kiinnostavin esine oli kuitenkin Puijolla ollut vieraskirja, johon Canth kirjoitti polemiikkia aiheuttaneen ajatuksensa suomalaisista. Maamme luontoa Canth piti kauniina mutta tuli samassa yhteydessä esittäneeksi epäilyksensä siitä, mihin kansastamme on.


Korttelimuseossa on myös pysyvästi Canthilta jääneitä tavaroita. Minnan salongissa on mm. sohvaryhmä, jolla lienee istunut yksi jos toinenkin 1800-luvun suomalainen merkkihenkilö.


Samassa korttelimuseon huoneessa on myös pienempiä Canthille kuuluneita tavaroita lipaston laatikossa. Oman mielenkiintoni herätti keltainen lasiesine, joka museon esineluettelon mukaan on mustepullo. No, mikäpäs muukaan.


Kuopion korttelimuseota voi suositella lämpimästi, vaikka Canth-näyttely nyt onkin ohitse. On hienoa kierrellä eri aikakausien rakennuksissa ja kodeissa, joissa voi todellakin astua hetkeksi toiseen aikakauteen.

sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Lokakuista Kuopiota

Kirjoitusopas innosti minua tarkkailemaan sääilmiöitä. Syksyn muuttuminen rapaisemmaksi, harmaammaksi ja mädäntyneeksi liittyy romaaniprojektiini. Tarina sijoittuu syksyyn ja olen nyt kirjoittanut säätunnelmiani ja havaintojani ylös. Lisäksi olen ottanut valokuvia, enimmäkseen tosin syksyn kauneimmista väreistä.




Maassa olevia lehtiä ikuistin Sankaripuistossa, jossa on hautoja 1800-luvulta. Hautausmaalla on tarinassa merkittävä rooli, joten on hyvä, ettei unohdu, miltä pihlajanlehtien peittämä maa näyttää.


Tämä puu vaatii vielä tunnistusta. Jos joku osaa auttaa, olen kiitollinen.



Otin valokuvia myös Isolla hautausmaalla, jonne on haudattu kuopiolaisia suuruuksia. Tämä hauta on Raninien sukuhaudasta.


Järnefeltit on haudattu riviin aivan hautausmaan sisäänkäynnin tuntumaan.


Ehkä hautausmaan suurimman nimen Minna Canthin ja hänen tyttärensä Ellin haudalla oli jo hieman parasta väriään menettäneitä vaahteranlehtiä.



Entäpä ne sääajatelmat, joita olen kirjoitellut. Kaikki eivät sovi suoraan 1800-luvulle sijoittuvaan tarinaan, mutta varmasti niistä hyötyä on. Tässäpä muutama:

Sade tuli lempeänä, laskeutui varovasti kasvoille koko pehmeydessään kuin lohduttaakseen.

Syksyn lehdet ovat muuttuneet rapsakoiksi, kuin yön tuleva pakkanen olisi tarrautumassa niihin.

Aamuun kadonnut sade pisaroi maahan tippuneilla vaahteranlehdillä.

Mätänevät lehdet liiskaantuivat jalkojen alle. Niiden päälle oli tarttunut hiekkaa, joka pureutui lehtien kuolevaan lihaan.

Märät lehdet hajosivat jalkojen alla kuin hitaasti mätänevä avioliitto.

perjantai 25. lokakuuta 2019

Katri Alatalo Lokaconissa

Etukäteen odotin Lokaconin ohjelmasta eniten ohjelmanumeroa ”Puolieläviä ja kuolemattomia”, jossa Oskari Rantalan oli tarkoitus haastatella Katri Alataloa ja Karoliina Heinolaa heidän kirjojensa kuolemattomista henkilöhahmoista. Valitettavasti Karoliina Heinola ei ollutkaan päässyt saapumaan paikalle, mutta oli mielenkiintoista kuulla, mitä Alatalo kertoi tuoreimman kirjansa Ikuisesti, siskoni maailmasta ja päähenkilöstä.

Ensimmäiseksi Rantala kuitenkin kysyi Alatalolta kirjan kauhuelementeistä, jotka ovat Rantalan mukaan vahvoja. Alatalo myönsi, että kauhu on kirjassa läsnä. Kun hän yrittää kirjoittaa fantasiaa, mukaan eksyy kauhua, vaikkei sitä erikseen olisi suunnitelmassa. Näinpä uudessakin kirjassa on Alatalon mukaan jopa slatterpunk-kauhuvivahde.

Rantalan mukaan Ikuisesti, siskoni käsittelee kuolemattomuuden reunaehtoja. Häntä kiinnostikin, miksi kuolemattomuus on Alatalon mielestä mielenkiintoinen teema. Alatalo pohti vastauksessaan sitä, että ihmiset tahtovat pitää elämästä kiinni ja kulttuurimme myös ihannoi nuoruutta. Siksi spefistille on antoisa aihe pohtia kysymyksiä siitä, mitä jos olisi mahdollista elää pidempään, mitä siitä seuraisi ja olisiko pidempi elämä järkevää lainkaan tai mukavaa. Nämä olivat lähtökohtana Ikuisesti, siskoni -kirjalle. Alatalo halusi myös kirjoittaa aiheesta, joka on ikiaikainen, ja tässä hänellä oli sellainen.

Kuolemattomuudesta on kirjoitettu kaunokirjallisuudessa aina, mutta Alatalon mukaan sitä itsessään ei kuitenkaan ole sinänsä käsitelty tai varsinkaan problematisoitu. Monille kirjoittajille on riittänyt, että tarinassa on kuolematon hahmo, esimerkiksi vampyyri. Alatalo otti siis melkoisen haasteen vastaan: hän halusi käsitellä kuolemattomuutta syvällisemmin. Aihe toi eteen monenlaisia ongelmia. Ensiksikin oli vaikeampi päättää, mistä tarina pitäisi aloittaa. Entä mihin se loppuisi? Palautekeskusteluissa Alatalo huomasi törmäävänsä aina samaan kysymykseen: eikö tämä hahmo tosiaan kuole?


Rantalaa kiinnosti myös, onko kuolemattomuuden tavoittelu epäilyttävää, jos ikuista elämää kaipaa antagonistinen hahmo. Alatalo sanoi kuitenkin ymmärtävänsä pahistaan, sillä harva haluaa kuolemaa, eikä kuolemattomuuden tavoittelussa sen vuoksi ole mitään epäilyttävää.

Kirjoittajalle mielenkiintoista on aina kuulla, miten tarinat ovat syntynyt. Alatalo kertoi, että Ikuisesti, siskoni sai alkunsa hyvin pelivaikutteisesta alkukuvasta, jossa oli nuori nainen kaksi miekkaa selässään. Nainen oli lumimyrskyssä tai vastaavassa säänalassa nummilla.

Kun Alatalo alkoi työstää ideaa, kävi selväksi, että kelttiläinen maailma istui tarinaan hyvin – tai tarina siihen. Taustatyönä Alatalo luki sekä Skotlannin että – ehkä hieman yllättäen – Japanin historiaa. Hän otti asiaan perehtymisen niin tosissaan, että matkusti Skotlantiin varta vasten. Hän ei kuitenkaan koe olevansa mikään Skotlannin historian asiantuntija ja onkin kirjoittaja, jota alkaa tarina jossain kohtaa vetää niin kovaa, että haluaa tehdä vain omaa juttuaan ja ottaa taustatyöstä löytämänsä asiat mukaan kevyesti, itselleen sopivasti.

Mielenkiintoista oli kuulla myös, miten Ikuisesti, siskoni -romaaniin syntyi kaksi aikatasoa – aluksi kirja nimittäin kulki yhdessä ajassa. Kustannustoimittajan kanssakin työskenneltiin pitkään tällaisen yksinkertaisemman version kanssa. Tarina tuntui kuitenkin tarvitsevan jotain lisää, ja lopulta Alatalo kirjoitti siihen ikään kuin jatko-osan, jonka upotti aiemmin kirjoittamansa tarinan väleihin. Se tuntui hyvältä ratkaisulta, koska kuolemattoman henkilön kohdalla yksi koko ajan samanlaisena pysyvä maailma ei riittänyt. Tämä toi kuolemattomuuden käsittelyyn myös yksinäisyyden tunteen, kun kaikki ympärillä muuttuu eikä kukaan muista asioita, jotka kirjan päähenkilö muistaa.

Lopuksi Rantala tiedusteli, mitä Alatalolta voidaan odotella seuraavaksi. Kirjailija kertoi, että hänen ideansa syntyvät niin, että siihen, mitä on tehnyt, tulee totaalinen kyllästyminen ja syntyy halu tehdä jotain aivan muuta. Niinpä Alatalo ei nyt tahdo kirjoittaa korkeafantasiaa epämääräiseen menneisyysmaailmaan vaan työstää urbaanifantasiaa 2020-luvun Eurooppaan. Hän on huomannut, että seuraava kirja on vastaisku edelliselle. Lukija voi toki jäädä kaipaamaan lisää tarinoita samaan maailmaan, mutta on kunnioitettavaa, että kirjailija tahtoo kirjoittaa erilaisista aiheista ja maailmoista. Alataloa ei ainakaan voi syyttää paikalleen jähmettymisestä.

torstai 24. lokakuuta 2019

J. Pekka Mäkelä Lokaconissa

Lokaconin tämänvuotisena kunniavieraana oli J. Pekka Mäkelä, joka ei olekaan ihan turha kirjailija, sillä hänen teoksensa Hunan on yltänyt Finlandia-palkintoehdokkaaksi asti. Puheenvuorossaa Mäkelä kertoi kirjallisesta lahjakkuudesta, joka usein käsitetään myyttisenä kykynä.

Mäkelä sanoi, että häntä on aina pidetty kirjallisena lahjakkuutena. Syy tähän on ollut se, että hänen vanhempansa työskentelivät kirjallisella alalla. Lapsuudenkoti oli kaikin tavoin kirjallinen, kotikirjasto pursusi kirjoja – arvostelukappaleitakin oli niin paljon, että Mäkelä piti normaalina kirjan ominaisuutena sitä, että siinä oli merkintä ”arvostelukappale”. Koko perheellä oli myös huono tapa lukea ruokapöydässä.

Mäkelälle oli siis hyvin normaalia jo lapsesta asti ajatella, että ihmiset käyttävät aikansa lukemiseen ja kirjoittamiseen. Niinpä hänkin päätyi jo suunnilleen seitsemänvuotiaana kirjoittamaan kavereidensa kanssa tarinoita, ja koska hän sivisti itseään lukemalla, tarinoita tuli myöhemmin mm. Dumas’n hengessä. Vanhemmat kannustivat kovasti, mutta rakentava kritiikki jäi – ymmärrettävästi – puuttumaan. Harvemminhan vanhemmat alkavat lastensa töistä osoitella, mitä niissä olisi hiottavaa, niin tarpeellista kuin kritiikki olisikin.


Tieteiskirjallisuuskin oli osa Mäkelän elämää jo nuoresta. Seitsemänvuotiaana hän katsoi kuulentoa, vaikka olisi oikeasti ollut nukkuma-aika, ja myös suomennettu klassinen science fiction tuli tutuksi varhaisessa iässä.

Kirjoittamisessa hyödyllistä teknistä taitoa Mäkelä opiskeli konekirjoituskurssilla. Siellä hän kertoo olleensa laiska, vaikka halusikin konekirjoitustaidon oppia. Muutoinkin Mäkelä kertoi olleensa haaveilija, joka piti paljon ääntä siitä, mistä haaveili – jopa niin paljon, että tyttöystävä huomautti, ettei hän paljoakaan muuta tehnyt haaveensa eteen kuin puhui. Mäkelä ajatteleekin, että hänellä oli tuolloin päähänpinttymä siitä, että hänellä on lahjoja, mutta hänellä ei kuitenkaan ollut tarvittavaa maanista pakkomielteisyyttä tekemistä kohtaan, ja sitä kautta häneltä puuttuikin kaikki.

Oli mielenkiintoista kuulla, miten pitkissä prosesseissa Mäkelän kirjojen tarinat ovat syntyneet. Kirjailija pyöritti parikymmentä vuotta mielessään ideoita. Monia nyykähtäneitä alkuja syntyi. Sitten sattuma, onni tai jokin sellainen tunkeutui mukaan. Mäkelä joutui melkein itsestään mukaan kustantamotoimintaan, kun hänen ystävänsä perustivat kustantamon. Osakkaana ja hallituksessa toimiessa kustantamotoiminta tuli varmasti tutuksi, vaikka Mäkelä kertookin olleensa melkoisen tehoton toimija.

Lopulta Mäkelä päätyi toimittajaksikin, vaikka juuri se ura oli ehdottomasti kiellettyjen valintojen listalla. Erinäiset kirjoitustyöt saivat jatkoa Rumbaan kirjoitetuista lehtijutuista, ja lopulta Mäkelää pyydettiin kääntämään Curt Cobainin elämäkerta. Siitä työstä Mäkelä sai vähemmän ylistävää palautetta, ja hän itsekin pitää käännöstä huonona. Mäkelän puheesta jäi kuitenkin sellainen vaikutelma, että kaikesta tästä huolimatta tämä käännös on toki merkkipaalu hänen urallaan.

Kun Mäkelä oli töissä Like-kustantamossa, elämä oli kaikkinensa hänellä sen verran paremmin hallinnassa, että alkoi olla aika viimein todella kirjoittaa romaani. Suunnitelman tekeminen auttoi sitä, että teksti virtasi. Samoihin aikoihin osui eräs Mäkelän kerronnallisen mielen avannut lukukokemus.

Kustantamossa töissä oleminen oli selvä etu, kun halusi saada tekstinsä julki. Ei Mäkelän esikoisromaania toki lukematta hyväksytty, mutta hän ohitti valtavat käsikirjoituskasat, kun tyrkkäsi käsikirjoituksensa suoraan käteen oikealle ihmiselle. Esikoisen merkitys oli Mäkelän mukaan pään auki saaminen: kirja ei kerännyt ylistävää kritiikkiä. Tärkeää oli kuitenkin, että kirjoittaja oli keksinyt tavan kirjoittaa tekstinsä valmiiksi asti.

Mäkelä onkin julkaissut esikoisensa jälkeen useita romaaneja, ja käännöksiäkin on syntynyt suuri määrä. Hän alkaa vähitellen tuntea, että hänellä on alalla vaadittavaa lahjakkuutta. Jollain lailla lohdullista oli kuulla, että kokeneenkin kirjailijan työhön kuuluu epävarmuus osaamisesta. Mäkelä miettii mm. lähes olematonta kirjoittajakoulutustaan tai sitä, ettei ole lukenut kovinkaan monia klassikoita. Niinpä hänelle tulee välillä ajatus siitä, onko hän oikea kirjailija tai kääntäjä. Eniten hän pitääkin itseään kirjallisen alan sekatyömiehenä. Hieman kuitenkin lohduttaa tieto siitä, että alalla olevilla ihmisillä on hyvin erilaisia taustoja. Niin, vaikka monissa asioissa muodollinen koulutus on hyvä asia, voi asioita oppia hyvinkin monella tavalla.

Mäkelälle tärkeitä ovat tunnustukset, jotka kertovat siitä, että hän osaa työnsä. Tämä on helppo ymmärtää. Kirjailijaliiton jäseneksi pääseminen kertoo varmasti siitä, että muut kirjailijat ottavat vakavasti, ja Finlandia-ehdokkuus on myös merkki tosissaan otettavasta kirjailijuudesta – joskin kumpikin näistä voi puuttua hyvinkin taitavalta kirjoittajalta, jos niikseen tulee, mutta toki noista saavutuksista pitää iloita.

Toisaalta kirjoittamisprosessin keskellä Mäkelästä saattaa jälleen tuntua, että lahjakkuus ailahtelee, mikäli sitä on olemassakaan. Hänen päänsä yrittää työstää materiaalia, saada siitä jotain aikaiseksi, ja kirjailija tuntee itsensä aloittelijaksi, joka ei osaa sitä, mitä on tekemässä. Joskus optimismikin on onneksi pinnassa.

Puheenvuoronsa lopuksi Mäkelä muistutti, että kirjallisuutta tehdään lukijoille. Yhteenvetona lahjakkuuskysymykseen hän totesi, että lahjakkuutta mytologisoidaan liikaa. Siitä siis kirjoittamaan. Ja kun saat jotain aikaan, älä jätä sitä pöytälaatikkoon. Tekstejä tehdään, jotta joku lukisi ne.

tiistai 22. lokakuuta 2019

Humiseva harju - kirja minua varten vaiko ei?

Joskus käy niin, että taideteos, jonka pitäisi kolahtaa, ei teekään vaikutusta. Itselleni kävi niin Emily Brontën Humisevan harjun kanssa. Mitä enemmän vellotaan tunteissa ja mitä brittiläisempiä ollaan, sitä enemmän minun sydämeni pitäisi väpättää, mutta… no, en lumoutunut.

Koska olen jääräpää ja kärsivällisyyteni yltää ajoittain pitkälle, päätin, että kirjalle voisi antaa uuden mahdollisuuden. Niinpä menin ehdottamaan teosta kirjaston klassikoita käsittelevään lukupiiriin ja kuinka ollakaan, toiveeni toteutui.

Tartuin kirjaan uudelleen. Lyhyesti sanottuna lukukokemus oli ajoittain ärsyttävä, ajoittain kiehtova, ja lopulta myönsin, että kai minä pidän tästä, kunhan en vaadi tämän olevan muuta kuin mitä se on. Jonkin verran nautiskelin myös vellovista tunteista.

Lukupiirissä nousivat esille seikat, jotka vaikeuttavat teoksen lukemista. Ensiksikin Humiseva harju ei ole teos, joka vastaa siitä yleisesti ihmisillä olevia mielikuvia. Ainakin minun mielikuvissani tarinan keskeiset henkilöt Catherine ja Heathcliff olivat maailmankirjallisuuden suuria rakastavaisia, joiden puolella tietenkin pitäisi olla. Kukaan ei kertonut, että kyseessä on niin syvältä ahterista oleva pakkomielteisyys, ettei sitä voi kukaan ihailla. Molemmat päähenkilöt ovat myös sen verran vastenmielisiä, että saisivat kohdattaessa vain pelkäämään tai raivostumaan. Heathcliff on kostonhimoinen, väkivaltainen, alistava mies, jota en voisi millään tapaa kuvitella rakkauteni kohteeksi. Catherine on lähinnä kiukutteleva kakara. Taloudenhoitaja rouva Dean toteaakin hänelle aivan aiheesta:

"Sääli", minä huomautin, "että sinulle on niin vaikea olla mieliksi. Niin paljon ystäviä ja niin vähän huolia, mutta siltikään et ole tyytyväinen!"

Toinen hankaloittava seikka ovat henkilöiden väliset suhteet. Humiseva harjussa ja Rastaslaaksossa, taloissa, joissa tarina tapahtuu, asuu ihmisiä, jotka ovat toisiinsa sukulaisuussuhteissa. Näissä suhteissa on vaikea pysyä perässä, koska ne ovat sekavia ihan itsessäänkin ja koska ihmiset on nimetty niin, että se sekoittaa lukijan päätä. Catherinen tytär on Catherine, joskin häntä kutsutaan Cathyksi. Catherine saa avioliittoon mennessään sukunimekseen Linton, joka on tietenkin myös hänen miehensä sisaren Isabellan sukunimi. Kun Heathcliff kaikkien kiusaksi houkuttelee Isabellan avioon kanssaan, hän antaa syntyvälle pojalleen etunimeksi Linton. Kaksi Catherinea ja Lintoneita pitkin poikin ei auttanut ainakaan minua seuraamaan tarinaa. Suosittelen lukemisen tueksi sukupuuta.

Kolmas kinkkinen puoli kirjassa on sen ehkä ainutlaatuinen kerrontarakenne. Tarinan kertoja on herra Lockwood, joka saapuu vuokralaiseksi Rastaslaaksoon. Ei siinä mitään, mutta varsinaisen tarinan kertoo taloudenhoitaja Ellen Dean herra Lockwoodille – Lockwood vain aluksi ja lopuksi vierailee Humisevassa harjussa. Ainakin yhden kerran kerrontaan tulee vielä kolmas taso, kun taloudenhoitaja kertoo, mitä hänelle on kerrottu. Siinä kohtaa lukija alkaakin olla jo hieman sekaisin.

Mutta näistä vaikeuksista pääsee yli. Kun Lockwood saapuu Humisevaan harjuun ja joutuu jäämään sinne salaperäiseen, ehkä kummituksen asuttamaan huoneeseen yöksi, kun joku raapii ikkunalautaa kuin riivattu tahtoisi sisään, ollaan goottilaisen tunnelman ytimessä. On arvoitus, on tarina, joka alkaa aueta, tarina, joka vähitellen kerii itsensä auki, joka selittää ihmisten kireät välit, joka näyttää, miten kosto voi kietoa ihmisen pauloihinsa, miten rakkaus ei tee aina rakastavaisista kauniita ja hyviä.

On pakko myöntää, ettei tämä rakkausosa oikein auennut itselleni. En tunnista rakkautta Catherinen ja Heathcliffin välillä, sillä minusta se on jotain sellaista sairasta takertumista, jota ei voi nimittää rakkaudeksi. Mutta ehkä tuntemukseni johtuvat vain Heathcliffin reaktioista siihen, ettei hän voinut oikeasti saada Catherinea puolisokseen alhaisemman syntyperänsä vuoksi. Kun Catherine ilmoitti, ettei voisi koskaan mennä naimisiin ottopoika Heathcliffin kanssa, tämä lähti huoneesta niin, ettei kuullut, kuinka Catherine heti perään tunnusti, että todellisuudessa rakasti Heathcliffiä. Äkkipikaistuksissa tehty lähtö piti Heathcliffin poissa kolme vuotta, joiden jälkeen hän palasi rikastuneena ja komistuneena. Ei erityisen uskottavaa mutta mitäs pienistä.

Tämäkin reaktio olisi varsinaisesti riittänyt, mutta ei puhettakaan, että rakastavaiset olisivat Heathcliffin palattua saaneet toisensa. Sen sijaan puolivälissä kirjaa Catherine pannaan multiin ja Heathcliff alkaa järjestelmällisesti kostaa kokemaansa vääryyttä suunnilleen kaikille. Viimeistään siinä vaiheessa tulee ikävä herra Darcya. Mikä ihmeen romanttinen sankari tämä on?

Ja ne suuret tunteet… Minulla ei noin lähtökohtaisesti ole vaikeuksia lähteä mukaan riutuviin, huokaileviin ja huohottaviin tunnekuvauksiin. Tällä kertaa nauroin kuitenkin kerran ääneen sitä, kuinka syvällä tunteiden suossa kirjassa rämmitään. Mutta mikäs siinä? Lähtökohtaisesti myös kannatan sitä, että jos jotain tehdään, tehdään se täysillä.

Olisi kuitenkin mielenkiintoista tietää, kuinka paljon Emily Brontë on tarinaansa hionut. Jollain lailla tuntuu, että nykypäivänä hän saisi sapiskaa monestakin valinnastaan. Toisaalta Brontëlle ei tehdä oikeutta, jos hänen teoksestaan ei muisteta muu kuin Catherinen ja Heathcliffin suhteen tarina. Vaikka se onkin hyvin pitkälti lähtökohtana kaikelle, mitä tarinassa tapahtuu, painopiste ei voi olla ainoastaan siinä itsessään vaan sen on oltava yhtä lailla sen seurauksissa, tapahtumissa Catherinen kuoleman jälkeen. Puolivälissä kirjaa Heathcliff omatoimisesti kiroaakin Catherinen muiston vainoamaan itseään:

"Hän valehteli loppuun asti! Missä hän on? Ei hän siellä ole - ei taivaassa - ei kadotuksessa - missä hän on? Sinä sanoit, ettet välitä minun kärsimyksistäni! Yhden ainoan rukouksen minä rukoilen, ja sitä minä toistan niin kauan kunnes kieleni kangistuu, ja se kuuluu - Catherine Earnshaw, älköön sielusi saako rauhaa niin kauan kuin minä elän! Sinä väitit, että minä tapoin sinut - kummittele minulle sitten! Niinhän murhatut tekevät murhaajilleen. Minä uskon - tai tiedän - että aaveita on maan päällä vaeltanut ennenkin. Seuraa minua joka paikkaan - ota mikä hahmo tahansa - tee minut vaikka hulluksi, mutta älä jätä minua tähän kuiluun, mistä en sinua löydä! Hyvä Jumala! Tätä ei voi sanoin kuvata! En minä voi elää ilman elämääni! En voi elää ilman sieluani!"

Ehkä Humiseva harju on kuitenkin kirja minulle. Se sai minussa aikaan paljon ajatuksia ja vaikka osa niistä oli ärtymystä, se sai aikaan aitoja tunteita. Catherinen ja Heathcliffin tunteetkin ovat tuttuja, vaikkeivät ne jokaisen kohdalla onneksi kasva tuollaisiin mittasuhteisiin.

perjantai 18. lokakuuta 2019

Kirjoittaisinko häiritseviä tarinoita? Toki...

Rayne Hall on kirjoittanut liudan lyhyitä, paljon konkreettisia vinkkejä antavia kirjoitusoppaita. Olen lukenut muutaman niistä aiemmin, ja nyt vuorossa oli Writing Dark Stories: How to Write Horror and Other Disturbing Short Stories. Aiheeltaan tämä sopii minulle kuin nenä päähän, koska synkät tarinat ovat lähimpänä sydäntäni, jos kirjoittamisesta puhutaan.

Hallin kirjoitusopas koostuu lyhyistä luvuista, jotka mm. esittelevät erilaisia synkkiä genrejä, sitä, mistä tarinoihin saa aineksia, millaisia tyypillisiä juonia tämänkaltaisissa tarinoissa on, ja lopuksi sitä, miten tekstejään voi saada julki. Osassa luvuista perehdytään hyvinkin spesifeihin aiheisiin, kuten uskonnolliseen kauhuun tai siihen, miten säätä kannattaa tai ei kannata käyttää tarinoissa.

Ymmärrettävästi oppaassa kehotetaan löytämään aiheet läheltä: omista peloista. Erityisesti voisi miettiä vinkkiä, että käyttäisi tarinassa jotain itselle pelon väreitä aiheuttavaa mutta toisista harmitonta asiaa. Näitähän löytyy, kun pelkään vähän kaikkea… Jokaisella on varmasti jokin asia, joka tuntuu karmivalta, vaikkei kovin moni muu kiinnitä siihen mitään huomiota – vaikkakin uskon, että tällaisista tuntemuksista ääneen puhuminen aiheuttaa yleensä se, että joku muukin tunnustaa pitävänsä samaa asiaa hieman häiritsevänä.

Myös lapsuuden pelottavia tilanteita kannattaisi muistella ja miettiä, millaisia tarinoita niistä syntyisi. Hallin mukaan niistä voi löytää inspiraatiota, jos tahtoo kirjoittaa paranormaalia kauhua. Itse voisin tarttua myös ihmisten ärsyttäviin käytöstapoihin ja asenteisiin, joita Hall ehdottaa aiheeksi kauhutarinoille. Viimemmäksi on ärsyttänyt mm. ihmisten välinpitämättömyys ja itsekkyys.

Mielenkiintoinen ehdotus on, että kannattaisi valita tekstille otsikko ennen kuin aloittaa kirjoittamisen. Hall kehottaa jopa laatimaan pitkän listan otsikoita, joista voi valita sopivan, kun tekee mieli kirjoittaa. Tätä voisi kokeilla, vaikka se aluksi tuntuu jotenkin oudolta ajatukselta. Omat tarinani ovat syntyneet aika lailla toisessa järjestyksessä: novellin nimi on yritetty tuskaisesti löytää sitten, kun suunnilleen kaikki muu on tehty.

Hallin tarkemmin esittelemistä synkkien tarinoiden lajeista minua kiinnosti eniten luku kummitustarinoista. Hall muistuttaa, että kummitustarinoissa on aina kaksi tarinankaarta: kummituksen oma traaginen tarina ja sen ihmisen tarina, joka törmää kummitukseen. Tämän vuoksi on tärkeätä käsitellä kummankin tarinan päähenkilön päämääriä. Hall ehdottaa, että tarinaan saa syvyyttä, jos näiden kahden tarinassa on jotain samaa, esimerkiksi ihminen uhkaa sortua samaan virheeseen kuin kummitus omassa elämässään tai jos molemmilla on samanlainen salaisuus, joka aiheuttaa syyllisyyttä.

Esitellessään erilaisia synkän fiktion genrejä Hall mainitsee myös eroottisen kauhun. Sitä tekisi mieli kokeilla, koska erotiikka ja kauhu ovat sydäntäni lähellä olevia kirjallisuudenlajeja. Eroottisessa kauhussa Hall kertoo olevan olennaista, että se yrittää samanaikaisesti saada lukijan tuntemaan sekä pelkoa että halua. Hänen mukaansa eroottisesssa kauhussa henkilöitä ajaa halu, joka saa heidät riskeeraamaan asioita ja rikkomaan moraalisia rajojaan. Tällainen halu voi toki olla muutakin kuin seksuaalista halua: jos henkilöhahmolla – toki myös tosielämän ihmisellä – on jokin mielen täyttävä päämäärä, se voi ajaa hänet tekemään oikeastaan mitä tahansa.

Hall neuvoo tietenkin myös, miten tarinaan saadaan jännitettä (tension) ja jännitystä (suspense). Näiden ero on Hallin mukaan se, että jännitteen vuoksi lukija välittää välittää siitä, mitä henkilöhahmoille tapahtuu, kun taas jännitys panee lukijan lukemaan eteenpäin, koska hän haluaa tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tässä keskeistä on päähenkilön päämäärä ja syyt, miksi hän siihen pyrkii sekä se, mitä hän voi menettää.

Konkreettisena keinona jännityksen lisääntymiseksi voi kokeilla esimerkiksi aikarajoitusta: päähenkilön on päästävä päämääräänsä ennen kuin käytettävissä oleva aika loppuu. Aikarajoitusta vastaan taistelevan päähenkilön tielle laitetaan tietenkin esteitä, jotta hänen päämäärään pääsemisensä alkaa vaikuttaa lähinnä mahdottomalta.

Myös odottamisella voidaan lisätä lukijan jännitystä ja piinaa. Kun päähenkilö odottaa jotain, Hall suosittelee kuvailun käyttöä, esimerkiksi taustalla kuuluvien sinänsä merkityksettömien äänien kuvailua. Mielenkiintoinen ja ehkä konkreettisin ohje on laittaa ovi päähenkilön ja vaaran väliin. Sitten voi luoda tuota odotuksen tunnelmaa samalla tavalla kuvailulla ja toki kuvailla myös, millainen ääni ovesta lähtee, kun se viimein avataan.

Toki Hall kertoo myös, miten lukija saadaan pelkäämään. Hän kertoo, miten siinä voi käyttää hyväksi pimeyttä, ääniä, lämpötilan muutoksia (kylmyyttä) ja muista eristettyä sijaintia. Esimerkiksi valonlähde ja -laatu luovat tunnelman helposti sellaiseksi kuin kirjoittaja tahtoo. Pelon aiheuttamien fyysisten tuntemusten kuvaaminen on tehokas tapa luoda lukijaan pelkoa. Hall muistuttaa myös, ettei tarinan hirviötä pidä leväyttää kerralla näkyville. Ensin voi näyttää käsiä tai kynsiä tai vaikkapa antaa kuulla hirviön äänen.

Hall ei unohda myöskään niitä, jotka haluavat kirjoittaa kauhun verisempiä muotoja. Inhojen yksityiskohtien kohdalla hän antaa neuvon keskittyä pariin yksityiskohtaan, joista kannattaa kuvata värejä, tekstuuria ja hajuja. Erityisesti hajuja Hall suosittelee, sillä ne vaikuttavat tehokkaasti ihmisen alitajuntaan. Graafiset karmeuksien kuvaukset on syytä pitää lyhyinä. Hyvä vinkki on myös kontrastin luominen hurmeisten ja vaarattomien asioiden välille. Tekstissä voi asettaa vierekkäin jotain karmivaa ja jotain kaunista, kuten verisen ruumiin ja vaaleanpunaisen viltin.

Tietyllä tavalla samaa konstia voi käyttää miljöönkuvauksessa. Hall kehottaa kuvaamaan miljööstä harmittomia yksityiskohtia, joissa on kuitenkin vihjaus johonkin vaaralliseen tai karmivaan. Tällaisia voivat olla yksinkertaisesti esimerkiksi mätänevät lehdet jalkakäytävällä. Miljöön itsensä valitsemiseen kirja antaa myös vinkkejä: sopivia miljöitä synkille tarinoille ovat niin oudot paikat (dinosaurusmuseo) kuin paikat, jotka mielikuvissamme ovat turvallisia (koulun leikkikenttä). Myös eristyksissä olevat paikat sopivat hyvin tällaisiin tarinoihin.

Opas antaa hyviä neuvoja siihen, miten voi tarkkailla ympäristöään saadakseen aineksia tuleviin tarinoihin. Sopivaan miljööseen osuessaan – kaikkihan me olemme välillä paikoissa, joissa kylmät väreet menevät pitkin selkäpiitä – kannattaa keräillä mielikuvat talteen. Hall on aivan oikeassa siinä, ettei siihen ole luottamista, että muistikuvat säilyvät oikeanlaisina ja elävinä. Mieleen jää vain yleinen vaikutelma, ja kirjoittaja tarvitsee pikku yksityiskohtia. Muistikirjaan voi Hallin mukaan kirjoitella missä vain, junamatkalla ja odotellessaan pääsyä hammaslääkärin vastaanotolle. Sään kanssa Hall kehottaa samaan: tekemään muistiinpanoja erilaisista säätiloista, jotta lauseita on valmiina, kun niitä tarvitaan. Itse olen nyt hieman kokeillut tätä, koska minulla on kesken tarina, joka sijoittuu syksyyn kotikaupunkiini.

Itse tarinan rakentamisesta Hall neuvoo niin aloitus- kuin lopetustapojakin. Miellyttävää kaikissa ohjeissa on, että ne ovat hyvin konkreettisia ja niitä on helppo noudattaa, jos tahtoo kokeilla, miten ne toimivat. Hyvää kaikissa Hallin kirjoitusoppaissa on lisäksi runsas esimerkkien määrä sekä jokaisen luvun lopussa olevat tehtävät, joiden avulla voi harjoitella juuri lukemaansa teoriaa.

Teos sisältää myös Hallin omia novelleja esimerkiksi siitä, miten hän on käyttänyt esittelemiään tekniikoita. Tämä on periaatteessa ihan hyvä lisä, joskin novellit vievät lyhestä teoksesta melkoisen tilan. Toisaalta kokonainen teksti kertoo aina enemmän kuin lyhyt katkelma. Harmillista on kuitenkin se, että yksi novelleista on selvästikin ollut esimerkkinä toisessakin Hallin kirjoitusoppaassa, jonka olen lukenut – niin tutulta se kuulosti.

Rayne Hall toistaa hieman itseään, mikä ei sinänsä ole moite, mutta osa kirjasta oli tällä kertaa minulle jo tuttua asiaa, jopa itsestäänselvältä tuntuvaa. Sen sijaan jos ei ole lukenut paljoa tämän kirjoittajan tai muita kirjoittajaoppaita aiemmin, Writing Dark Stories on hyvä, nopealukuinen aloitusopas. Ja antoihan se minullekin useita miettimisen arvoisia vinkkejä.