tiistai 24. lokakuuta 2017

Lokacon oli jälleen

Maailman luultavasti pienin mutta toisaalta sympaattisin con-tapahtuma järjestettiin jälleen menneenä viikonloppuna Jyväskylän kaupunginkirjaston pienessä luentosalissa. Jo vuodesta 2011 järjestetty Lokacon oli tänä vuonna varsin monipuolinen ohjelmaltaan. Mukaan mahtui niin kirjallisuutta kuin roolipeliasiaa ja Game of Thrones -tutkimusta.

Päivä alkoi ruoka-asialla. Juri Timosen johtamassa paneelissa keskustelivat kirjallisista ruoka-asioista Katri Alatalo ja Petteri Hannila. Pian kävi selväksi, ettei ruoka ole kirjallisuudessa eikä kirjoittamisessakaan mikään mitätön asia, vaikka kirjoissa onkin monesti juututtu siihen tapaan syödä ja siihen ravintoon, mikä on meidän maailmassamme tyypillistä.

Ensiksikin ruoka vaatii kirjoittajalta suunnittelua ja taustatyötä. Kun Alatalo oli kirjoittanut Käärmeiden kaupunki -romaaniaan, hänelle oli esitetty kysymys, mistä tarinan henkilöt saavat autiomaamiljöössä viiniä. Sellainen paikka piti sitten kartalle rakentaa, ja jopa ainut kartalla oleva tie sai nimekseen Viinitie. Hannila sen sijaan joutui Kaukamoinen-teostaan kirjoittaessaan selvittelemään, mitä vaikutuksia shamaanien syömällä punaisella kärpässienellä on ja kuinka sitä olisi syytä käyttää. Onneksi hän ei joutunut itse tutustumaan asiaan kokeellisesti. Kuten arvata saattaa, jotkut muut olivat näin tehneet ja auliisti kertoneet kokemuksistaan internetin ihmemaassa.


Paneelissa jouduttiin vielä Kalevalassa esitetyn oluen synnyn ja ison härän kautta Maailmanlopun ravintolaan, jossa syötäväksi haluava nauta tarjosi ravintolassa osia itsestään. Paneeli pohti sitä, kuinka kirjallisuus käsittelee lihansyöntiä kriittisesti. No, koska sanataide ottaa kantaa vaikka mihin, miksi se ei ottaisi kantaa myös syömiseen liittyviin eettisiin kysymyksiin? Paneeli muistutti myös siitä, että ruoka on niin ihmeellinen juttu, ettei Harry Potterin maailmassakaan sitä voida taikoa tyhjästä.

Ruoka on tietenkin aina hyvä aihe, mutta pieni vaara ruualla aloittamisessa on: entäs jos kaikilla on sen jälkeen koko tapahtuman ajan nälkä? Ohjelmanumeroa seurannut tauko oli luultavasti tuottoisa läheiselle K-kaupalle.

Seuraava ohjelmanumero oli Pasi Ilmari Jääskeläisen haastattelu, jossa Oskari Rantala esitti kirjailijalle kysymyksiä tämän uusimmasta romaanista Väärän kissan päivä. Yleisö sai kuulla mielenkiintoisia asioita teoksen taustoista. Kirjan syntyyn ovat vaikuttaneet mm. Jääskeläisen oman äidin dementia ja kissa-allergikon perheeseen saapunut kissa. Oli kiinnostavaa kuulla myös siitä, miten teoksen Marrasvirta-nimisellä paikkakunnalla on piirteitä niin Tourujoesta Jyväskylässä kuin Tampereesta, Pariisista ja Budapestistakin. Kirjassa esiintyvällä kirjastolla, jossa on vain lastenkirjoja, on puolestaan esikuvansa Joensuussa. Siellä Jääskeläinen vieraili lapsena ikimuistoisessa kirjastossa, jonka lastenosastolle kiivettiin – ainakin lapsen silmin – valtavat portaat.

Kirjoittamisprosessistaan Jääskeläinen kertoi, että hän saa rakennekikkailuilla houkuteltua itsensä työn pariin – kirjoittaminen kun on pohjimmiltaan tylsää touhua. Kirjabloggaajat eivät ole kuitenkaan tylsistyneet Jääskeläisen kirjojen äärellä, vaan he ovat olleet sitä mieltä, että tämä kirjoittaa keskenään erilaisia kirjoja. Kirjailija itse totesi, että on onnistunut hämäämään bloggaajia, sillä tiettyyn rajaan asti voi kirjoittaa siitä, mistä tahtoo kirjoittaa, mutta lopulta kirjailija kuitenkin päätyy aina kirjoittamaan samoista asioista.


Kirjailijahaastattelun jälkeen saatiin kuulla Juho Salon esitys suunnittelemattomista jatko-osista, joita kirjoille ja erityisesti elokuville syntyy. Salon mukaan yleisölle tarjotaan menestysteosten jatko-osia, vaikkei niitä olisikaan alun perin suunniteltu, koska yleisö tahtoo nauttia lisää samaa huvia ja toisaalta tietää, miten suosikkihahmoille kävi myöhemmin. Esimerkkeinä olivat mm. sir Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes sekä Star Wars. Salon mukaan Harry Potter -kirjasarjaa seuranneessa näytelmässä yhdistyvät hienosti molemmat yleisön jatko-osille asemattamat toiveet.

Sitten päästiin roolipelien maailmaan. Roolipeliskeneä esitteli Nuppu Soanjärvi juuri viime kesänä perustetusta Suomen roolipeliseurasta. Yleisö sai selvityksen siitä, miten roolipelaaminen on muuttunut ja mitä toimintaa roolipeliseuralla on.

Tämänvuotisen Lokaconin päätti Tanja Välisalon ja Maria Ruotsalaisen esitys, jonka aiheena oli 133 maata käsittävä Game of Thrones -televisiosarjan vastaanottotutkimus. Tutkijat olivat vasta saaneet aineiston käsiinsä, joten paljon oli vielä tutkimustyötä edessä, mutta Lokaconin yleisö sai kuulla jotain, mitä tähän mennessä oli selvinnyt. Esimerkiksi se selvisi, että vastaajille kolme mieluisinta hahmoa sarjassa olivat Tyrion Lannister, Jon Snow ja Arya Stark. Mutta missä on Dany, minä vaan kysyn.


Tutkimus näyttäisi antavan myös mielenkiintoista tietoa siitä, miten ihmiset kokevat George R.R. Martinin kirjojen ja televisiosarjan suhteen. Vaikka monet vastaajat pitivät kirjaa ensisijaisena, oli mm. vastaaja, joka oli sitä mieltä, että televisiosarja on niin ahdistava, ettei hän koskaan aio lukea Martinin kirjoja. Oli myös aika lohdullista kuulla, että ilmeisesti kaikki muutkaan eivät pysy kärryillä siinä, mitkä tapahtumat tapahtuvat kirjassa, mitkä televisiosarjassa, vaan teosten rajat hämärtyvät.

Mielenkiintoista oli myös kuulla, miten tutkimuksen pohjana olevaan kyselyyn vastanneet olivat – ehkä hieman ylikin – tulkinneet, mitä ”Winter is coming” -lauseen talvi tarkoittaa. Sitä tulkittiin kirjaimellisesti ja metaforisesti, poliittisesti ja luonnontieteellisesti (ilmastonmuutos). Kiintoisaa oli, että joidenkin mielestä se kuvasi suurta uhkaa tai jopa kaiken loppua, kun taas toisten mielestä se oli jotain, mikä kertoi toivosta, että asiat muuttuvat.

Lokacon oli oikein antoisa. Ehkä parasta oli kuitenkin päästä vielä kaiken tämän ohjelman jälkeen Sohwille syömään maksaa ja juomaan punaviiniä hyvässä seurassa.

maanantai 23. lokakuuta 2017

Jos horoskoopit ovatkin totta…

Silloin tällöin luen horoskooppeja naureskellen. Viime viikolla ilmestyneen MeNaisten horoskooppiini lienee kuitenkin parasta suhtautua hieman vakavammin. Että nyt sitten vain kirjoittamaan sitä romaania… hehhe.


Hyvinhän tässä asiat etenevät. Jos ei nyt rahaa eikä mainetta ja kunniaa ole herunut, niin ainakin seuraava julkaistu novellini on ilmestynyt. Se löytyy täältä.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Turun kirjamessuilla spefipäivää viettämässä

Viime sunnuntaina Turun kirjamessuilla oli spefipäivä, joten minulla oli riittävä syy matkata Varsinais-Suomeen. Messuilla oli hurja määrä muutakin ohjelmaa, mutta poimin itselleni kuunneltavaksi muutaman enemmän tai vähemmän spekulatiiviseen fiktioon liittyvän ohjelman. Heti messuille päästyäni törmäsin aivan sattumalta muutamaan tuttuun, ja sain ilokseni haltuuni Jyväskylän Science Fiction Seura 42:n lehden, Alienistin, uusimman numeron. Olen jotain siihen itsekin raapustanut. Saatan palata aiheeseen myöhemmin. Mutta kiinnostavinta messutapaamisissa oli se, että yksi kohtaamistani tutuista oli saapunut paikalle fiktiivisestä maailmasta. Saanen esitellä Ninette, suoraan Katri Alatalon mainiosta kirjasta Käärmeiden kaupunki.


Nineten käärmeet näyttivät sen verran kilteiltä, että uskautauduin niiden(kin) seurassa katsomaan raapalekisaa, jossa taistelivat Magdalena Hai, Artemis Kelosaari, O.E. Lönnberg ja Shimo Suntila. Taisto oli varsin dramaattinen, eivätkä kaikki osallistujat edes selvinneet siitä hengissä, mutta onneksi heidät herätettiin lopuksi uudelleen henkiin.


Koska historia, historiallinen fiktio ja vaihtoehtohistoriallinen fiktio kiinnostavat minua kovasti, jäin heti raapalekisan jälkeen kuuntelemaan saman esiintymislavan seuraavaa ohjelmaa, jossa Heikki Kännö ja Ville Hytönen kertoivat esikoisromaaneistaan. Hytösen teos Jumalankoirat kuulosti varsin kiintoisalta: se perustuu todelliseen 1600-luvulla eläneeseen mieheen, joka tuomittiin Riiassa ihmissudeksi. Kirjailija kertoi, miten oli luonut kirjaansa kielen: koska 1600-luvun suomi ei ollut mahdollinen romaanin kieleksi ja nykykielikin kuulosti sopimattomalta, Hytönen yhdisti arkaaista, Aleksis Kiven ajan suomea ja 1900-luvun alun kieltä. Hän totesikin, että kielen ja henkilöiden keksiminen on hänelle helppoa, kun taas tarina syntyy vaivalloisesti. On aina mielenkiintoista kuulla, mikä kenellekin on helppoa ja mikä vaikeaa. Toisaalta on ymmärrettävää, että paljon runoja kirjoittaneelle Hytöselle kieli on se juttu ja tarina ehkä – vaikea tietysti sanoa, koska ei hän itse niin sanonut – jopa toissijainen asia.

Kun Hytösen kirja on kirjailijan itsensä mukaan niin totuuteen perustuva kuin ihmissusitarina vain voi olla, Heikki Kännön romaani Mehiläistie puolestaan edustaa spekulatiivisempaa fiktiota, sillä siinä on mm. aikamatkustusta. Kännön kirjassakin on kuitenkin keskiössä todellisen historian henkilö, taiteilija Joseph Beuys. Sekä Hytösen että Kännön teokset vaikuttivat varsin lukemisen arvoisilta.

Koska omissa tarinoissani erotiikalla on jossain määrin merkittävä rooli, menin tietenkin kuuntelemaan paneelin ”Kummallista erotiikkaa ja seksikästä spefiä”, jossa Juha Jyrkäs, Artemis Kelosaari ja J.S. Meresmaa keskustelivat Juri Nummelinin johdolla erotiikasta spefikirjallisuudessa. Panelistien kirjoissa, ainakin niissä, joista nyt keskusteltiin, näytti olevan mm. homoerotiikkaa ja seksuaalimagiaa.

Ehkä mielenkiintoisinta paneelissa oli kuitenkin se, miksi erotiikan kirjoittaminen nimenomaan spefissä toimii. Kelosaari mainitsi, että on hyvä kirjoittaa, kun ei ole etiikan eikä myöskään ihmisen anatomian kahleissa. Meresmaan mukaan fantasia on taas siitä hyvä juttu, että sen puitteissa voi luoda erilaisia skenaarioita – ihminen kun voi erotisoida mitä vain ja fantasiassa mitä vain voi käsitellä. Esimerkkinä Meresmaa mainitsi novellinsa, jossa nainen on rakastunut höyryveturiin. Toisaalta hän piti fantasiassa hienona myös sitä, ettei asioista – esim. homoseksuaalisuudesta – tarvitse tehdä mitään numeroa eikä niitä tarvitse käsitellä realistisina kuvina esimerkiksi jonkin tietyn ajan käsityksistä. Jyrkäs puolestaan oli tapansa mukaan innostunut menneistä ajoista Suomessa – hän suositteli eroottiseksi lukemiseksikin Suomen kansan vanhoja runoja. Varmasti varsin osuva suositus.

Viimeinen ohjelmanumero, jonka kävin kuuntelemassa, oli ”Satuja aikuisille” -paneeli, jonka puheenjohtajana toimi Markku Soikkeli. Panelisteina olivat Juri Nummelin, Juha-Pekka Koskinen, Johanna Vento, Shimo Suntila ja ohjelmalehtisen ulkopuolelta Johanna Sinisalo. Panelistit olivat olleet mukana tekemässä Sadan vuoden unet -kirjaa, jossa vanhoja, kaikkien tuntemia satuja on tulkittu uusiksi, siirretty nykyaikaan.

Saduissa riittää ilman muuta keskusteltavaa ja uudelleen tulkittavaa hamaan maailmanloppuun saakka. Olikin mielenkiintoista kuulla, millainen prosessi kirjailijoiden päässä lähti liikkeelle, kun heiltä pyydettiin tilaussatua kirjaan. Sinisalo kertoi, että häntä kiehtoi Hannu ja Kerttu -sadun asetelma vanhemmista, jotka ovat liian köyhiä pitämään lapsistaan huolta, sillä tämä on tilanne nykyään monessa perheessä ihan oikeasti. Vento taas kertoi, että valitsi Prinsessa Ruusunen -sadun käsittelyynsä, sillä juuri Ruusunen on aina ollut hänelle se prinsessojen prinsessa. Sitten hänen mielensä alkoi kehiä tarinaan niitä teemoja, jotka häntä muutoinkin kiinnostivat, ja modernin Ruususen tarinasta tuli satu masennuksesta. Koskinen puolestaan totesi, että aloitti tämänkin tilaustyön ajattelun, kuten kaikkien muidenkin tilaustöidensä: niin ettei ajatellut yhtään mitään. Lumikuningatar-sadussa häntä kiehtoi väärinnäkemisen teema. Sitten hän omien sanojensa mukaan pahoinpiteli Andersenin sadun rankasti.

Suntila sen sijaan onnistui kuin onnistuikin ujuttamaan kokoelmaan sadun, joka ei varioi mitään vanhaa satua, vaikka kokoelman kaikkien satujen piti olla variaatioita jo meille tutuista saduista. Taitavasti toimittu. Suntilaa olivat alkaneet nyppiä perinteisten satujen asetelmat, kun hän oli lukenut niitä lapsilleen. Kieltämättä satujen varioinnissa onkin mielenkiintoista kääntää vaikkapa hyvät ja pahat ylösalaisin tai tehdä hahmoista moniulotteisempia. Sinisaloa satujen varioinnissa kiinnosti myös se, että saattoi ottaa saduissa yleensä käytetyn kaikkitietävän kertojan tilalle kokijanäkökulman. Itselläni on Sadan vuoden unet -kokoelma ostettuna jo Worldconista, joten pitäisi varmaan ehtiä tarttua siihenkin joskus.

Turun kirjamessujen anti jäi pitkästi positiivisen puolelle. Saattaisinpa lähteä tapahtumaan uudelleenkin.

maanantai 9. lokakuuta 2017

Miten miesten ja naisten puheet eroavat toisistaan?

Eräs mielenkiintoisimmista osuuksista edellisessä postauksessa esittelemässäni Rayne Hallin kirjassa Writing Vivid Dialogue on luku, jossa kerrotaan, miten miesten ja naisten puheet eroavat toisistaan. En osaa sanoa, kuinka kulttuurisidonnaista tai totta tämä on, mutta kiintoisaa joka tapauksessa. Ensinnäkin naiset puhuvat kirjan mukaan enemmän kuin miehet, eri tutkimusten mukaan hieman eri määriä, naiset 20 000 sanaa päivässä miesten 7000 sanaa vastaan tai naiset 18 000 sanaa miesten 2000 sanaa vastaan joka päivä. Joissain tilanteissa miehet puhuvat kirjan mukaan enemmän, mutta harmillisesti jätetään kertomatta, mitä nämä tilanteet ovat. Hmmm.

Toinen ero miesten ja naisten puheen välillä on se, että naiset mainitsevat tunteensa useammin. Hallin mukaan he haluavat välttää väärinymmärryksiä tunteistaan ja rakentaa luottamusta, kun taas miehet ilmaisevat tunteitaan kehonkielellä ja toiminnallaan. Miehet eivät katso, että tunteita pitäisi korostaa, jos ne muutenkin ovat selviä.

Kolmas kirjassa mainittu asia miesten ja naisten puheesta on se, että miehet käyttävät dialogia selvittääkseen paikkansa nokkimisjärjestyksessä. Kun kaksi miestä tapaa ensimmäisen kerran, he etsivät puheesta vihjeitä siitä, kuka on ”arvojärjestyksessä” kenenkin yläpuolella, ja myös antavat vihjeitä omasta asemastaan.

Muusta kuin kielellisestä viestinnästä kerrotaan sen verran, että miehet käyttävät kehon asentoja viestintään enemmän kuin naiset, kun taas naiset osaavat lukea kasvojenilmeitä paremmin ja käyttävät niitä enemmän. Miehet osaavat tietenkin myös tulkita kehonasentoja niin, ettei muuta viestintää välttämättä aina tarvitakaan – ja naisilta kaikki tämä menee ohi. Kirjoittamisessa Hall ehdottaa tätä käytettävän niin, että miesten repliikkeihin yhdistetään lauseita, jotka kuvaavat kehonkieltä, kun taas naisten repliikkeihin lauseita, jotka kuvaavat kasvojenilmeitä.

Naiset ja miehet eroavat viestinnässään vielä siten, että miehet menevät suoraan asiaan ja naiset kiertelevät ensin ja antavat taustatietoja ennen kuin kertovat, mistä asian pihvi löytyy. Hall antaa esimerkiksi tapauksen, jossa henkilö tarvitsee lainaksi ruohonleikkurin. Mies kysyy suoraan, voiko lainata ruohonleikkuria. Nainen sen sijaan esittelee taustan, että anoppi on tulossa käymään ja on tarkoituksena juoda teetä puutarhassa ja että ruohoa ei ole leikattu miesmuistiin jne. Lopuksi hän kysyy, olisiko ruohonleikkuria mahdollista lainata. On kyllä pakko sanoa, että jotenkin olen oppinut ihan tosielämässä pitämään todella paljon tuosta halki, poikki ja pinoon -tyylistä, jossa jaarittelu on jätetty minimiin. Monilla naisilla – usein itsellänikin – on tapana käyttää tavattomasti aikaa siihen, että puhutaan pitkästi ja lisäksi unohdetaan kokonaan se, että asioille kannattaisi tehdä jotain eikä vain tuhlata aikaa siihen, että puhutaan esim. milloin mitäkin asiaa voivottelevaa small talkia.

Miesten ja naisten puheet eroavat toisistaan Hallin mukaan myös puheenaiheiltaan – varmasti monessakin kohtaa, mutta Hall mainitsee yhden: naiset kommentoivat jatkuvasti toistensa ulkonäköä ja -asua ja voivat kommentoida esim. miesten vaatteita tai uutta hiustyyliä kohteliaisuutena, mutta miehet eivät useinkaan kommentoi toisistaan näitä asioita. Tässä haisee kauas se stereotyyppinen käsitys, että homomiehet ovat kiinnostuneita ulkonäköasioista heteromiehiä enemmän ja kommentti toisen miehen pukeutumisesta viittaa heti seksuaaliseen kiinnostukseen. Itse ymmärrän pukeutumisesta ja muista ulkonäköseikoista niin vähän, että kuka tahansa sukupuolesta ja seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta ymmärtää näistä asioista minua enemmän. Mutta kirjoittamisen kannalta: myönnetään, että on helppo synnyttää tekstiin tietynlaista jännitettä kahden miehen välille, kun laittaa toisen kommentoimaan toisen ulkonäköä.

Lopuksi Hall muistuttaa, että sosiaaliset ja kulttuuriset normit miesten ja naisten puheelle vaihtelevat eri ympäristöissä. Se, miten ja milloin saa puhua, onkin aika tarkkaa, koska normit ovat kirjoittamattomia, mutta dialogista ei tule uskottavaa, jos tarinan henkilöhahmot rikkovat puhuessaan normeja eikä siitä seuraa mitään. Tämä on yksi syy, miksi tarinan kirjoittaminen toiseen aikakauteen ja/tai kultttuuriin on haastavaa. Itse menen jonkin verran sen taakse, etten kirjoita historiallista fiktiota vaan vaihtoehtohistoriallista fiktiota. Ja useimmiten ihmisistä, jotka jollain tapaa rikkovat yhteiskunnan normeja. Hallkin muistuttaa, että aina tarina voi kertoa poikkeusyksilöistä eli miehen ei esimerkiksi tarvitse aina olla hiljaisempi kuin naisen eikä naisen puheliaampi kuin miehen. Tai mikä poikkeusyksilö puhelias mies tai hiljainen nainen edes olisi, vaihtelua piisaa tosielämässä millä mitalla tahansa.

Hall antaa lopuksi hyvän neuvon, joka sopii mainiosti melkein minkä tahansa kirjoittamiseen liittyvän asian oppimiseen, ei ainoastaan dialogin: kannattaa tarkkailla sitä, mitä tekstiinsä tarvitsee. Naisia Hall kehottaa menemään vaikkapa kuuntelemaan, miten aamiaisella olevat rakennusmiehet puhuvat. Mukaan on tietenkin otettava kynä ja muistikirja.

Omiin teksteihini tunkee tällä hetkellä mieshahmoja. Ehkä heidän puhettaan voisi katsastaa Hallin mainitsemat asiat mielessä – vaikka he minulle tietenkin ovat juuri niitä ihastuttavia poikkeusyksilöitä.

torstai 5. lokakuuta 2017

Miten kirjoittaa hyvää dialogia?

Rayne Hallin pienet kirjoittamisoppaat ovat mukava tapa opiskella milloin mitäkin kirjoittamiseen liittyvää. Writing Vivid Dialogue antaa nimensä mukaisesti ohjeita dialogin kirjoittamiseen. Vinkkejä tulee mm. siihen, miten antaa henkilöhahmolle omaperäinen ääni, miten kirjoittaa erilaista puhetta, jos henkilöhahmo on mies ja jos hän on nainen, miten kirjoittaa dialogia, jossa joku valehtelee, ja jopa miten kirjoittaa telepaattista viestintää henkilöhahmojen välillä.

Helposti käyttöön otettava tapa nostaa tekstin jännitettä dialogin avulla on kysymysten esittäminen. Jos kysymykseen ei tule vastausta heti tai henkilöhahmo vastaa eri kysymykseen kuin mitä on kysytty, ajatus siitä, että hänellä on jotain salattavaa, nostaa jännitettä. Myös aiheen vaihtaminen tai kysymyksellä kysymykseen vastaaminen luovat jännitteistä dialogia.

Kirjallisuudessa mikään ei toimi samalla tavoin kuin tosielämässä, ei myöskään dialogi. Hall suosittaa käyttämään dialogissa lyhyitä lauseita. Hänen mukaansa se kuulostaa todellisemmalta lukijalle. Tämä on varmasti totta, sillä eihän fiktio muutoinkaan voi kuvata todellisuutta aivan yksi yhteen. Todellisessa puheessa on niin paljon toistoa ja täytettä, ettei tarina etenisi mihinkään, jos sitä yrittäisi jäljitellä. Lisäksi puhe toimii hyvinkin eri tavalla kuin kirjoitettu teksti, ja kirjoitettu dialogi on kirjoitettua tekstiä, joten sen on jollain tapaa noudatettava kirjoitetun tekstin sääntöjä, vaikka se esittääkin puhetta.

Jotta jokaiselle henkilöhahmolle saisi omanlaisensa puhetavan, pitäisi Hallin mukaan lähteä liikkeelle henkilöhahmojen luonteenpiirteistä. Nämä tulevat ilmi joka kerta, kun henkilöhahmo sanoo jotain. Luonteenpiirteet voivat näkyä joko repliikin sisällössä tai tavassa, jolla henkilöhahmo sanottavansa sanoo. Hall antaa paljon valaisevia esimerkkejä siitä, miten esimerkiksi itsekeskeinen ja epävarma henkilöhahmo puhuvat eri tilanteissa, kuten myöhästyessään tapaamisesta tunnin jonotuksen vuoksi.

Johtolauseiden käyttämisestä Hall antaa ohjeeksi seuraavaa: käytä niin monia johtolauseita kuin on tarpeen, ja niin harvoja johtolauseita kuin mahdollista. Sanomisen tapaa kuvaavia adverbejä (esim. vihaisesti) hän kehottaa johtolauseissa kokonaan välttämään, jos vain mahdollista. Jos valitsee huolellisesti johtolauseensa verbin (esim. huutaa, vaatia, anoa), ei tarvitse enää adverbiä selittämään, millä tavalla sanottava sanotaan. Hallin mukaan johtolauseen voi usein jättää kokonaan pois, kun siihen liittyy henkilöhahmon toiminta: ”You bastard!” Mary slammed the door.

On mielenkiintoista lukea siitä, miten henkilöhahmo saadaan näyttämään älykkäältä. Hallin mukaan älykkään henkilön puheessa ei ole täytesanoja ja hän kysyy paljon kysymyksiä. Hän ei käytä kirosanoja tai muita hävyttömyyksiä ja ymmärtää toisen osapuolen näkökulman. Hän pitää myös itsensä kasassa, vaikka tulisi väittelyäkin, eikä hermostu. Koulutetulla ihmisellä puolestaan on laajempi sanavarasto kuin kouluttamattomalla, ja hän käyttää pidempiä sanoja ja monimutkaisempia lauseita. Tällainen henkilöhahmo voi ärsyttävästi myös brassailla esim. käyttämällä latinaa tai siteeraamalla kuuluisia henkilöitä. Oikein ärsyttävä korkeasti koulutettu henkilöhahmo voi puolestaan saada mielihyvää siitä, että korjaa toisten virheitä.

Hall antaa ohjeita myös siihen, miten valehtelija puhuu ja elehtii. Valehtelemisesta kielivät mm. pienet käsien eleet ja se, että henkilö koskee paljon kasvoihinsa, erityisesti suuhun ja nenään. Kielessä valehtelu näkyy mm. vakuuttelevina ilmauksina (”usko minua”, ”ollakseni täysin rehellinen” jne.) ja freudilaisina lipsahduksina.

Itseäni kovasti kiinnostava oli myös luku, joka käsitteli puhetta historiallisessa fiktiossa. Hallin mukaan siihen pätee sama kuin dialogin kirjoittamiseen yleensäkin eli kirjoittajan on parempi luoda illuusio todellisuudesta, ei imitoida sitä. Hall ehdottaa, että historiallisessa fiktiossa vältetään sanoja, jotka ovat tulleet kielen sanastoon viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana. Lisäksi kieleen voi lisätä sen aikakauden sanastoa, josta kirjoittaa. Hall antaa esimerkkejä mm. viktoriaanisen ajan englannin kielestä. Suomen kielen osalta selvitystyö pitää tehdä itse. Mielestäni tuo 50 vuottakaan ei aina riitä, mutta se toki riippuu vähän sanastakin, sillä sanathan kertovat maailman kehittymisestä. No, kovin perusteellista etymologian selvitystä ei jokaiselle käyttämälleen sanalle tarvitse tehdä, vaikka kirjoittaisi historiallistakin fiktiota.

Toiseksi viimeisessä luvussa Hall antaa ohjeita flirttailevan dialogin kirjoittamiseen. Mikäs sen parempaa! Flirttaileva puhuja yhdistää tietenkin repliikeissään kaksi merkitystä: harmittoman ja viettelevän. Sitten on helppo paeta sen taakse, ettei mitään tarkoittanutkaan, jos tulee torjutuksi. Flirttailussa voi esimerkiksi kommentoida toisen henkilöhahmon vaatetusta, eikä sillä Hallin mukaan ole merkitystä, onko kommentti kohteliaisuus vai moite – se kertoo joka tapauksessa henkilökohtaisesta fyysistä laatua olevasta kiinnostuksesta.

Kirjassa on 27 lyhyttä lukua, ja lukujen lopuissa on harjoitus, jolla luvussa käsiteltyä asiaa voi soveltaa omaan kirjoittamiseen. Tässäkin Hallin kirjoittamassa oppaassa pidän konkreettisuudesta ja selkeistä esimerkeistä. Erot miesten ja naisten puheessa olivat mielestäni niin kiinnostavia, että saatte aiheesta ihan erillisen postauksen.