Weilandin mukaan romaanin suunnitelman tarkoituksena on auttaa luovuutta, ei kahlita sitä. Suunnitelmaa tai luonnosta voi pitää tarinan ensimmäisenä versiona – ainoastaan sillä erolla, että suunnitelman tekemiseen ei mene läheskään niin paljon aikaa kuin ensimmäisen tekstiversion kirjoittamiseen ilman sitä. Tarkoituksena on saada ideat esiin ja katsoa, miten ne saa järjestettyä. Tämä prosessi on läpikäytävä, oli kirjoittajan tapa työskennellä sitten mikä tahansa.
Weiland uskoo, että kun suunnitelma antaa raamit, mm. sen, minne tarina on menossa, kirjoittajalla on paremmat mahdollisuudet antautua yksityiskohtien löytämiselle, kun hän alkaa varsinaisesti kirjoittaa. Tällä tavoin luovuus kukkii, eikä tukahdu. Kirjoittaja ei pysty myöskään laittamaan tekstiinsä vihjeitä tulevasta, jos ei tiedä, mikä tuleva on.
Kirjassa esitellään lyhyesti erilaisia suunnittelutapoja: ajatuskartta, kuvasuunnitelma, kartta ja täydellinen arvostelu, jossa kirjoitetaan tulevasta teoksesta ylistävä kritiikki. Yhtä kaikki suunnittelua varten tarvitaan kynä ja muistikirja. Weiland näkee näissä vanhanaikaisissa välineissä monia etuja, mm. sen, että ei joudu editointivimman valtaan jo siinä vaiheessa, kun kaikki on muutenkin levällään.
Weilandin käyttämiä välineitä on myös yWriter-ohjelma, mutta sen hän on blogistaan päätellen vaihtanut tämän oppaan kirjoittamisen jälkeen Scriveneriin. Tietokoneohjelmaa ennen hän suosittelee kuitenkin käyttämään kynää ja muistivihkoa. Hauskoja muita tarvikkeita tekstin suunnitteluun ovat vanhat kalenterit. Niitä Weiland käyttää apuna tarinan aikajanan suunnittelussa.
Weilandin suunnitteluprosessi alkaa siten, että kuvataan yhdellä virkkeellä tekstin perusta: juoni ja teema. Tämä virke voi muuttua suunnitteluprosessin aikana, mutta silti se on hyvä olla olemassa jo alussa, koska siten kirjoittaja pystyy suuntaamaan ajatuksensa oikein. Lopulta se kuvaa lyhyesti tarinan keskeisen idean, henkilöt, konfliktin ja juonen sekä sen, millainen lähestymistapa tarinalla asiaan on, onko keskiössä esim. romantiikka tai mysteeri.
Kun perusta on selvillä, voi tehdä liudan ”Entäs jos?” -kysymyksiä. Hullutkin ideat kannattaa kirjoittaa ylös, koska niiden avulla voi löytää todella timanttisia ideoita. Weiland kertoo käyttäneensä myös ”Mitä odotetaan?” -kysymystä. Kun miettii, mitä lukija odottaa tarinalta, voi yllättää tämän tarjoamallakin jotain muuta.
Näiden kysymysten perusteella tekstin idea tarkentuu ja muuttuukin. Myös yleisiä kysymyksiä, kuten kuka on tarinan päähenkilö, on syytä tehdä. Tärkeää on päästää itsensä ideoimaan niin, että aivojen analyyttinen, kriittinen puoli ei pääse sotkemaan ajatuksia. Weiland puhuu ideoinnista aivojen ”dream zonella”.
Kun suunnitelmassa alkaa olla kohtauksia, on hyvä listata ne. Ongelmakohdat voi nostaa esiin esimerkiksi jollain värillä, ja kun suunnitelmassa on kohtia, jotka ovat valmiita siirrettäviksi lopulliseen suunnitelmaan, ne voi merkitä eri värillä. Toiseen paikkaan siirrettävät kohdat voi merkitä kolmannella värillä. Tällä tavalla tarina alkaa rakentua ja näyttää juonessa olevat aukot.
Miten ongelmakohtiin löytää sitten ratkaisun? Weiland kehottaa kirjoittamaan sensuroimatonta tajunnanvirtaa nopeaan tahtiin. Paperille ajatteleminen tuottaa paljon käyttökelvotonta mutta myös ratkaisuja. Hyvä ratkaisu ajatuksen pysähtyessä on aina kysymysten kysyminen.
Kun tarinassa alkaa olla jonkinlainen muoto, on aika keskittyä seuraaviin avaintekijöihin: motiivit, halu, päämäärä, konflikti ja teema. Ei riitä, että henkilöiden teot ovat mielenkiintoisia; niiden takana on oltava myös mielenkiintoisia syitä toimia juuri sillä tavoin.
Toisaalta tarinan ydin on se, että päähenkilö haluaa jotain. Halun pitää olla voimakas, ja usein sen takana on vakaita uskomuksia tai menneisyyden tapahtumia. Henkilöhahmon tavoite ja motivaatio kulkea kohti sitä puolestaan saavat aikaan itse tarinan, kunhan päähenkilön ja tavoitteen tielle tulee esteitä – siis konflikti.
On tärkeää, ettei päähenkilöllä mene liian hyvin. Weiland kehottaa mm. tekemään listan 10 pahimmasta asiasta, jotka päähenkilölle voisi tapahtua. Tämä voisikin olla hyvä idea, kun teksti on vielä villeimmässä ideointivaiheessa. Weiland kehottaa kuitenkin käyttämään listaa myös silloin, kun näyttää, ettei jokin kohtaus ole päähenkilön näkökulmasta tarpeeksi turhauttava.
Konfliktien synnyn voi varmistaa myös henkilöitä suunnitellessaan siten, että luo henkilöhahmoja, jotka jo aivan valmiiksi saavat toisensa hermostumaan. Konfliktia synnyttää helposti myös se, henkilöhahmo laitetaan tilanteeseen, joka on hänen toimintamalliensa tai arvojensa vastainen.
Koko ajan ei kuitenkaan tarvita maailmoja syleilevää konfliktia, vaikka jokaiseen kohtaukseen tarvitaankin ulkoinen taistelu (fyysinen reaktio konfliktiin) sekä sisäinen taistelu (psykologinen ja emotionaalinen reaktio tapahtumiin). Konflikti voi tästä huolimatta olla kooltaan ja laadultaan hyvin monenlainen.
Teema on hyvin tärkeä myös. Weiland antaa sen löytämiseen ja esille tuomiseen käyttökelpoisia vinkkejä. Hän kehottaa kirjoittamaan jälleen listan, nyt asioista, joiden puolesta olisi valmis taistelemaan tai jopa kuolemaan. Dramaattista toki, mutta sitten ainakin tietää kirjoittavansa itselleen tärkeästä teemasta.
Itse teoksessa teeman pitäisi näkyä henkilöiden kamppaillessa elämän harmaalla alueella. Hyvin teemaan kytkeytyvä juoni pakottaa lukijan kysymään kysymyksiä valittuun teemaan liittyen. Tämä on oikeastaan vapauttavaa: kun löytää kysymykset, riittää, että saa lukijankin pohtimaan niitä – ei kirjoittajallakaan tarvitse olla vastauksia. Suunnitteluvaiheessa tarinaan tulleita teemoja voi myös nostaa esiin, valita niistä tärkeimmän ja vahvistaa sitä pitkin tekstiä.
Kun aika paljon on jo selvillä, on aika keskittyä taustatarinaan. Sillä tarkoitetaan varsinaisen tarinan takana olevaa tarinaa, näkymättömissä olevaa henkilöhahmon historiaa, joka on kuitenkin vaikuttamassa hänen päätöksiinsä ja tekemisiinsä. Weilandin mielestä on erittäin tärkeää kääntää jokainen kivi henkilöhahmon menneisyydessä.
Siitä voi varmasti olla montaa mieltä, kuinka paljon näitä menneisyyden kiviä on aiheellista pyöritellä. Sitä ei voi kuitenkaan kiistää, etteikö henkilöhahmoon voisi löytyä yllättäviäkin, tarinankerronnan kannalta hyviä piirteitä, kunhan jaksaa miettiä häntä yksityiskohtia myöten. Tärkeää on erityisesti kaivella esiin henkilöiden menneisyydestä ne tapahtumat ja asiat, jotka ovat muokanneet henkilöistä sen, mitä nämä ovat, hyvässä ja pahassa.
Itse tarinassa henkilön menneisyyteen kannattaa Weilandin mukaan vihjata aikaisessa vaiheessa, mutta kokonaisuutena henkilön tausta tulee paljastaa vasta, kun se on aivan välttämätöntä. Pitkiä takaumia Weiland ei suosittele vaan kehottaa viittaamaan henkilöiden taustoihin muutamalla sanalla aina silloin kun se on tarpeellista.
Henkilöhahmon menneisyys on tärkeässä osassa, kun tarinassa päästään tapahtumaan, joka sysää tarinan kunnolla liikkeelle (the inciting event). Tässä kohtaa lukijan on jo tärkeä tuntea päähenkilön taustoja, jotta hän voi tuntea sympatiaa henkilöhahmoa kohtaan ja toisaalta ymmärtää, mitä kaikkea tällä on pelissä. Toimiva inciting event vaikuttaa suoraan siihen, miten tarina päähenkilön osalta jatkuu. Se luo lisäksi konfliktin ja siitä seuraa toimintaa.
Henkilöiden luomiseen Weiland käyttää henkilöhahmohaastatteluja, joissa todellakin kaivetaan esille kaikki nenänmuodosta, poliittisista näkemyksistä ja henkilöhahmon tekemistä matkoista siihen, pitääkö hän itsestään vai ei. Teoksessa on hyvä listaus siitä kaikesta, mitä henkilöhahmosta voi pohtia. Listauksen lisäksi voi kirjoittaa tajunnanvirtaa siten, että esittää henkilöhahmolle kysymyksiä, joissa jopa hieman ilkeästi haastaa häntä kertomaan itsestään. Tätä voisi kokeilla joskus, sillä välillähän henkilöhahmot salaavat kaikenlaista. Weiland ei innostu Myers–Briggsin tyyppi-indikaattorista henkilöhahmojen suunnittelussa mutta käyttää joskus enneagrammia varmistaakseen, että henkilöhahmo on vahvuuksiensa ja heikkouksiensa osalta tasapainossa.
Miljöön suunnittelussakin Weiland muistuttaa tapahtumapaikan ja henkilöhahmon välisestä suhteesta. Mitä henkilöhahmo ajattelee esim. paikasta, jossa hän asuu? Kuinka pitkä suhde hänellä on paikkaan? Valtavaa määrää tapahtumapaikkoja Weiland ei suosittele. Yksi kiehtova tapahtumapaikka, johon saa tutustua kunnolla, on parempi kuin pintapuolinen vilkaisu useaan tapahtumapaikkaan.
Näkökulmahenkilöiden valinnassa on mietittävä samoja asioita kuin miljöiden valinnassa: mitä enemmän näkökulmahenkilöitä on, sitä enemmän lukijan huomio – ja myös lojaalisuus – jakaantuu. Weiland antaa neuvoksi valita näkökulmahenkilöksi sen, jolla on mielenkiintoisin ääni – kenen näkökulmasta tarinasta tulee kiinnostavin?
Weiland käsittelee lyhyesti myös tarinan rakennetta, mutta on kirjoittanut siitä kokonaan oman teoksensa. Kuitenkin myös tämän oppaan perusteella pystyy oppimaan perusrakenteen siitä, mitä tarinan alussa, keskikohdassa ja lopussa tarvitaan. Hyvä yksittäinen vinkki on suunnitella nurinperin, jos ei tiedä, miten pisteestä A päästään tarinassa pisteeseen B.
Weilandin ohjeiden mukaan suunnitellessaan kirjoittaja saa itse asiassa monta eritasoista romaanisuunnitelmaa. Kun yksityiskohtainen, laaja suunnitelma tarinan rakenteesta on valmis, Weiland nimittäin kehottaa tekemään lyhennetyn suunnitelman, jonka avulla on helpompi työskennellä. Sen avulla näkee nopeasti tarinan linjat ja tärkeimmät kohdat.
Weiland antaa myös ohjeita tekstin jakamisesta lukuihin ja kohtauksiin. Tämän jaon voi tehdä lyhennetyn suunnitelman kohdalla. Erityisesti lukujen lopussa lukijan pitäisi palaa halusta tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Jokaisen luvun ei kuitenkaan tarvitse loppua elämää ja kuolemaa henkivään cliffhangeriin. Luku voi päättyä esim. salaisuuteen, jota ei paljasteta (joku piilottaa kirjeen), lupaukseen (joku lupaa kostaa pahan teon) tai mysteeriseen dialogiin.
Oppaan jokaisen luvun lopussa on lyhyt tiivistys luvun tärkeimmistä sisällöistä. Tämä on hyvä. Jo näiden tiivistysten perusteella pystyisi todennäköisesti lähtemään suunnittelemaan romaania.
Mukava lisä kirjaan on, että jokaisen luvun lopussa on haastateltu yhtä kirjailijaa hänen kirjoittamisprosessistaan. Kirjailija kuvaa omaa suunnitteluprosessiaan, kertoo, mikä on suunnittelun suurin etu ja suurin sudenkuoppa sekä esittää näkemyksensä siitä, onko tilanteita, joissa on järkevämpi vain kirjoittaa suunnittelematta. Haastattelut lisäävät näkökulmia ja auttavat näkemään, että jokaisen on löydettävä oma tapansa kirjoitusprosessin eri vaiheisiin.
Weiland käyttää teoksessaan paljon esimerkkinä omia teoksiaan ja niiden suunnittelemista. Ymmärrettävästi tämä voi häiritä, varsinkin, kun selostukset ovat monesti pitkiä eivätkä teokset ole tuttuja ehkä monillekaan oppaan lukijoille. Itse lukaisin nämä esimerkit läpi kummemmin miettimättä. Se ei ehkä palvellut tarkoitustaan, mutta toisaalta siten ne eivät paljoa häirinneetkään. Esimerkit ovat yleensä toki hyvä asia, ja tekstin suunnitteluun oppaan kirjoittajan on vaikea löytää tarkkoja esimerkkejä muualta kuin omasta arkistostaan.
Outlining Your Novel antaa hyvin perustiedot kirjoittajalle, joka tahtoo suunnitella romaanin. Siitä voi poimia itselleen sopivat toimintamallit ja kehitellä niitä sitten eteenpäin.
