Tutustumassa 1800-luvun Lontooseen: London Transport Museum

Suurkaupungissa liikenne on aina oma juttunsa. Samoin kun kirjoittaa suurkaupungista, on parasta tietää, miten siellä pääsee paikasta toiseen. Lontoon osalta liikkumiseen eri aikakausina voi tutustua helposti London Transport Museumissa, joka sijaitsee Covent Gardenissa. Pääsylippu museoon on kohtuullisen kallis, mutta sillä saa käydä toisenkin kerran, itse asiassa kokonaisen vuoden ajan. Jos ei ramppaa Lontoossa usein, yhdellä kerrallakin ehtii kyllä katsella lipun hinnan edestä, mutta aikaa kannattaa varata riittävästi.

Itse tiirasin tarkemmin 1800-luvun ajoneuvoja, tietenkin. Siinä sitä sitten jo riittikin, ja kaksikerrosbussit ynnä muut jäivät lähinnä vilkaisulle, kun vastaan tuli jaksaminen ja sulkemisaika. Mutta siis, jos tahdot nähdä hevosbussin vuodelta 1829, tämä on paikka sinua varten.

Ihmetyttää, kauanko näitä ajoneuvoja on puunattu ennen museoon näytteille asettamista. Lähes kaikki näytteillä oleva oli niin viimeisen päälle kiiltävää, että ajoneuvon ikää alkaa melkein epäillä. No niin, hevosbussi, tai siis omnibus. Tällainen vaunu kyyditsi kerrallaan jopa 22 matkustajaa, ja sitä vetämään tarvittiin kolme hevosta.

Hevosbussin kuljettajalla oli tietenkin virkamerkki, ja jos oli tarpeeksi pitkään saman yhtiön palveluksessa, sai palkintomitalin. Tämä mitali on annettu 20 vuoden palveluksesta.

Ja tietenkin matkustajat tarvitsivat lipun.

Tämä tässä on puolestaan Stephensonin hevosraitiovaunu vuodelta 1882. Se on valmistettu New Yorkissa ja roudattu aikanaan Lontooseen, ja on varsin metka laite, sillä hevosen voi siirtää ajoneuvon päästä toiseen ihan tuosta vaan.

Hevosista puheen ollen Lontoossa oli vuonna 1900 julkisen liikenteen hommissa 50 000 hevosta. Kakkaraisia kertyi joka päivä enemmän kuin 1000 tonnin edestä. Viihtyisää varmaan.

Onneksi oli maanalainen jo vuodesta 1863. Kukaan ei pysty ikinä selittämään minulle, millä ihmeen ilveellä kukaan pystyi matkustamaan höyryjunalla maan alla. Mutta ei se mitään, en ymmärrä muitakaan asioita tässä maailmassa. Joka tapauksessa London Transport Museumissa voi ihastella vanhaa metrojunaa.

London Transport Museumia voi suositella ainakin lapsille ja lapsenmielisille. Ja tietenkin niille, jotka tahtovat tietää, millaisia kulkuvälineitä muinoin oli - jotta voisivat laittaa lohikäärmeensä vetämään niitä.

Tutustumassa 1800-luvun Lontooseen: Carlyle’s House

Kun pääsee kirjallisten kotimuseoiden makuun, ei pysty lopettamaan. Siksi vierailin vielä toisessakin asunnossa, jossa tapahtui merkittäviä asioita 1800-luvulla, nimittäin Chelseassa Thomas ja Jane Carlylen kotona. Tunnustan, että sivistyksessäni oli ennen tätä aukko, enkä tiennyt, kuka Thomas Carlyle (1795–1881) oli. Nyt tiedän. Hän oli brittien oma Elias Lönnrot, Minna Canth ja Volter Kilpi samassa paketissa. Toisin sanoen hän kehitti englannin kielen sanastoa, piti kulttuurikotia ja kirjoitti jotain, mitä kukaan ei jaksa lukea (kirjan Ranskan vallankumouksesta).

Kuvasin ilmeisesti Dickensin kotia niin innokkaasti, että Carlylen kotona ei tullut räpsyteltyä kameraa yhtä paljon. Ostin kyllä kirjasen, jossa on kuvia asunnosta. Muutama kuva on kuitenkin tässäkin jaettavaksi. Tämän pyöreän pöydän ääressä oli hyvä istuskella ja imeä itseensä viktoriaanisen kodin tunnelmaa.

Ja portaat… jostain syystä pidän näistä portaista, vaikka ne ovat kaikkea muuta kuin käytännölliset.

Yksityiskohdista esittelen tällä kertaa lamppuja. Nyt pitäisi vaan oikeasti ymmärtää, miten nämä toimivat.

Thomas ja Jane Carlylen kotiin kuului myös aivan ihastuttava puutarha.

Puoliksi syksy, puoliksi kesä…

Niin, ja tropiikki. Papukaija!

Luotettavasta lähteestä olen tarkastanut, että kyseessä on kauluskaija. Laji ei asusta Euroopassa päinkään, mutta ainakin Wikipedian mukaan sitä saattaa nähdä kaupungeissa, koska osa ihmisten lemmikkikaijoista on ottanut häkeistään hatkat ja perustanut karanneiden kaijojen yhdyskunnan.

Kukkasetkin yrittivät vielä jossain määrin kukoistaa pikku puutarhassa. Laitetaan näytteeksi yksi tosi kaunis.

Seuraavalla kerralla… no lisää 1800-luvun Lontoota.

Tutustumassa 1800-luvun Lontooseen: Charles Dickens Museum

1800-luvun lontoolaisiin koteihin on helpointa tutustua… no käymällä 1800-luvun lontoolaisissa kodeissa. Yksi sellainen löytyy osoitteesta 48 Doughty Street. Siellä asui Charles Dickens (1812–1870) vuosina 1937–1939, nuorena miehenä siis. Kuuluisa kirjailija ei asunut talossa kauaa, mutta itse asiassa juuri noina vuosina hänestä tuli kuuluisa: hän kirjoitti talossa asuessaan mm. teokset Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit ja Oliver Twist.

Charles Dickens Museumin kaltaisessa paikassa voisi fiilistellä iän kaiken. Tai no, vaikka asunnon oveakin voisi ihailla hetken jos toisenkin.

Viehättävä ruokailuhuone näytti lähinnä siltä, että tekisi mieli istahtaa aterioimaan.

Erään katutason huoneen nurkassa oleva divaani houkutteli puolestaan haaveiluun.

Katutasosta kerros alempaa löytyi pesutupa...

... kuten myös keittiö, jonka jännittävin yksityiskohta oli tämä oletettavasti tehosekoittimen virkaa tekevä keittiökone.

Ylemmissä kerroksissa oli mm. Mary Hogarthin makuuhuone. Nuori nainen oli Dickensin vaimon, Catherine Dickensin sisar. Kerrotaan, että Mary Hogarth on useammankin Dickensin romaanihenkilön jonkinlainen esikuva. Katosvuode vaikutti jotenkin pramealta, mutta nähtävästi siinä on jotain käytännöllistäkin, tietäisi vaan mitä.

Ehkä kiinnostavin yksityiskohta koko museossa oli kuitenkin tämä:

Tadaa! Charles Dickensin partaterärasia! Eikä sillä nyt oikeastaan ole väliä, että se on juuri Charles Dickensin, mutta miettikääpä, voiko mikään suriseva parranajokone koskaan olla mitään tähän verrattavaa. Ei tarvitse vastata.

Seuraavassa postauksessa toinen 1800-luvun Lontoon kotimuseo, Thomas Carlyle House.

Tutustumassa 1800-luvun Lontooseen: Tower Hamlets Cemetery Park

Parisen viikkoa sitten viivähdin Lontoossa viisi yötä ja kävin paikoissa, joissa vaihtoehtohistoriallisen maailmani Lyydia ja Gabriel elivät yli 100 vuotta sitten – tai ainakin paikoissa, jotka inspiroivat minua kirjoittamaan heistä lisää. 1800-luvun Lontoo ei ollut minulle ennestäänkään aivan vieras. Vierailin joissain tutuissa paikoissa ja monissa minulle ennestään tuntemattomissakin.

Lyydia pitää hautaustoimistoa, ja siksi matkaan oli ehdottomasti sisällytettävä yksi hautausmaavierailu. Koska olin aiemmin vieraillut Highgaten hautausmaalla, joka epäilemättä on kuuluisin Lontoon viktoriaanisista hautausmaista, valitsin kohteekseni Tower Hamlets Cemetery Parkin, joka sijaitsee Mile Endissä.

Hautausmaa on ollut käytössä 1841–1966, joten sitä on käytetty pitkän aikaa vielä viktoriaanisen ajan päätyttyäkin, mutta sanotaanko nyt vaikka niin, että 1800-luvun tunnelmaa ei tarvitse paikasta etsimällä etsiä. Nykyään hautausmaa on puistomainen ja lisäksi luonnonsuojelualue. Se on rauhallinen paikka päiväkävelylle.

Pääsin kohtalokkaaseen tunnelmaan, kun yhdelle hautakivelle lennähti kokomusta lintu, komea kuin mikä. Luotettavasta lähteestä olen selvittänyt, että kyseessä on nokivaris, aivan sama lintu kuin meidän variksemme, väritykseltään vain erilainen.

Hautakivissä kiinnitti huomiota mm. niiden ohuus, tekstit, ja tietenkin kauniit yksityiskohdat.

Yksi hautakivi jäi erityisesti mieleen. Olen aivan varma, että vaikka tässä lukikin jonkun muun nimi, tällaisen kiven alla lepää minulle niin rakas Lyydia.

Tower Hamlets Cemetery Parkia voi suositella niille, jotka pitävät rähjäisestä kauneudesta, kiveä peittävästä sammalesta, kiipeilevästä muratista ja epäsymmetrisistä vajoamisista. Niin, ja tietenkin niille, jotka kaipaavat rauhaa suurkaupungin vilinästä.

Lokacon oli jälleen

Maailman luultavasti pienin mutta toisaalta sympaattisin con-tapahtuma järjestettiin jälleen menneenä viikonloppuna Jyväskylän kaupunginkirjaston pienessä luentosalissa. Jo vuodesta 2011 järjestetty Lokacon oli tänä vuonna varsin monipuolinen ohjelmaltaan. Mukaan mahtui niin kirjallisuutta kuin roolipeliasiaa ja Game of Thrones -tutkimusta.

Päivä alkoi ruoka-asialla. Juri Timosen johtamassa paneelissa keskustelivat kirjallisista ruoka-asioista Katri Alatalo ja Petteri Hannila. Pian kävi selväksi, ettei ruoka ole kirjallisuudessa eikä kirjoittamisessakaan mikään mitätön asia, vaikka kirjoissa onkin monesti juututtu siihen tapaan syödä ja siihen ravintoon, mikä on meidän maailmassamme tyypillistä.

Ensiksikin ruoka vaatii kirjoittajalta suunnittelua ja taustatyötä. Kun Alatalo oli kirjoittanut Käärmeiden kaupunki -romaaniaan, hänelle oli esitetty kysymys, mistä tarinan henkilöt saavat autiomaamiljöössä viiniä. Sellainen paikka piti sitten kartalle rakentaa, ja jopa ainut kartalla oleva tie sai nimekseen Viinitie. Hannila sen sijaan joutui Kaukamoinen-teostaan kirjoittaessaan selvittelemään, mitä vaikutuksia shamaanien syömällä punaisella kärpässienellä on ja kuinka sitä olisi syytä käyttää. Onneksi hän ei joutunut itse tutustumaan asiaan kokeellisesti. Kuten arvata saattaa, jotkut muut olivat näin tehneet ja auliisti kertoneet kokemuksistaan internetin ihmemaassa.

Paneelissa jouduttiin vielä Kalevalassa esitetyn oluen synnyn ja ison härän kautta Maailmanlopun ravintolaan, jossa syötäväksi haluava nauta tarjosi ravintolassa osia itsestään. Paneeli pohti sitä, kuinka kirjallisuus käsittelee lihansyöntiä kriittisesti. No, koska sanataide ottaa kantaa vaikka mihin, miksi se ei ottaisi kantaa myös syömiseen liittyviin eettisiin kysymyksiin? Paneeli muistutti myös siitä, että ruoka on niin ihmeellinen juttu, ettei Harry Potterin maailmassakaan sitä voida taikoa tyhjästä.

Ruoka on tietenkin aina hyvä aihe, mutta pieni vaara ruualla aloittamisessa on: entäs jos kaikilla on sen jälkeen koko tapahtuman ajan nälkä? Ohjelmanumeroa seurannut tauko oli luultavasti tuottoisa läheiselle K-kaupalle.

Seuraava ohjelmanumero oli Pasi Ilmari Jääskeläisen haastattelu, jossa Oskari Rantala esitti kirjailijalle kysymyksiä tämän uusimmasta romaanista Väärän kissan päivä. Yleisö sai kuulla mielenkiintoisia asioita teoksen taustoista. Kirjan syntyyn ovat vaikuttaneet mm. Jääskeläisen oman äidin dementia ja kissa-allergikon perheeseen saapunut kissa. Oli kiinnostavaa kuulla myös siitä, miten teoksen Marrasvirta-nimisellä paikkakunnalla on piirteitä niin Tourujoesta Jyväskylässä kuin Tampereesta, Pariisista ja Budapestistakin. Kirjassa esiintyvällä kirjastolla, jossa on vain lastenkirjoja, on puolestaan esikuvansa Joensuussa. Siellä Jääskeläinen vieraili lapsena ikimuistoisessa kirjastossa, jonka lastenosastolle kiivettiin – ainakin lapsen silmin – valtavat portaat.

Kirjoittamisprosessistaan Jääskeläinen kertoi, että hän saa rakennekikkailuilla houkuteltua itsensä työn pariin – kirjoittaminen kun on pohjimmiltaan tylsää touhua. Kirjabloggaajat eivät ole kuitenkaan tylsistyneet Jääskeläisen kirjojen äärellä, vaan he ovat olleet sitä mieltä, että tämä kirjoittaa keskenään erilaisia kirjoja. Kirjailija itse totesi, että on onnistunut hämäämään bloggaajia, sillä tiettyyn rajaan asti voi kirjoittaa siitä, mistä tahtoo kirjoittaa, mutta lopulta kirjailija kuitenkin päätyy aina kirjoittamaan samoista asioista.

Kirjailijahaastattelun jälkeen saatiin kuulla Juho Salon esitys suunnittelemattomista jatko-osista, joita kirjoille ja erityisesti elokuville syntyy. Salon mukaan yleisölle tarjotaan menestysteosten jatko-osia, vaikkei niitä olisikaan alun perin suunniteltu, koska yleisö tahtoo nauttia lisää samaa huvia ja toisaalta tietää, miten suosikkihahmoille kävi myöhemmin. Esimerkkeinä olivat mm. sir Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes sekä Star Wars. Salon mukaan Harry Potter -kirjasarjaa seuranneessa näytelmässä yhdistyvät hienosti molemmat yleisön jatko-osille asemattamat toiveet.

Sitten päästiin roolipelien maailmaan. Roolipeliskeneä esitteli Nuppu Soanjärvi juuri viime kesänä perustetusta Suomen roolipeliseurasta. Yleisö sai selvityksen siitä, miten roolipelaaminen on muuttunut ja mitä toimintaa roolipeliseuralla on.

Tämänvuotisen Lokaconin päätti Tanja Välisalon ja Maria Ruotsalaisen esitys, jonka aiheena oli 133 maata käsittävä Game of Thrones -televisiosarjan vastaanottotutkimus. Tutkijat olivat vasta saaneet aineiston käsiinsä, joten paljon oli vielä tutkimustyötä edessä, mutta Lokaconin yleisö sai kuulla jotain, mitä tähän mennessä oli selvinnyt. Esimerkiksi se selvisi, että vastaajille kolme mieluisinta hahmoa sarjassa olivat Tyrion Lannister, Jon Snow ja Arya Stark. Mutta missä on Dany, minä vaan kysyn.

Tutkimus näyttäisi antavan myös mielenkiintoista tietoa siitä, miten ihmiset kokevat George R.R. Martinin kirjojen ja televisiosarjan suhteen. Vaikka monet vastaajat pitivät kirjaa ensisijaisena, oli mm. vastaaja, joka oli sitä mieltä, että televisiosarja on niin ahdistava, ettei hän koskaan aio lukea Martinin kirjoja. Oli myös aika lohdullista kuulla, että ilmeisesti kaikki muutkaan eivät pysy kärryillä siinä, mitkä tapahtumat tapahtuvat kirjassa, mitkä televisiosarjassa, vaan teosten rajat hämärtyvät.

Mielenkiintoista oli myös kuulla, miten tutkimuksen pohjana olevaan kyselyyn vastanneet olivat – ehkä hieman ylikin – tulkinneet, mitä ”Winter is coming” -lauseen talvi tarkoittaa. Sitä tulkittiin kirjaimellisesti ja metaforisesti, poliittisesti ja luonnontieteellisesti (ilmastonmuutos). Kiintoisaa oli, että joidenkin mielestä se kuvasi suurta uhkaa tai jopa kaiken loppua, kun taas toisten mielestä se oli jotain, mikä kertoi toivosta, että asiat muuttuvat.

Lokacon oli oikein antoisa. Ehkä parasta oli kuitenkin päästä vielä kaiken tämän ohjelman jälkeen Sohwille syömään maksaa ja juomaan punaviiniä hyvässä seurassa.

Jos horoskoopit ovatkin totta…

Silloin tällöin luen horoskooppeja naureskellen. Viime viikolla ilmestyneen MeNaisten horoskooppiini lienee kuitenkin parasta suhtautua hieman vakavammin. Että nyt sitten vain kirjoittamaan sitä romaania… hehhe.

Hyvinhän tässä asiat etenevät. Jos ei nyt rahaa eikä mainetta ja kunniaa ole herunut, niin ainakin seuraava julkaistu novellini on ilmestynyt. Se löytyy täältä.

Turun kirjamessuilla spefipäivää viettämässä

Viime sunnuntaina Turun kirjamessuilla oli spefipäivä, joten minulla oli riittävä syy matkata Varsinais-Suomeen. Messuilla oli hurja määrä muutakin ohjelmaa, mutta poimin itselleni kuunneltavaksi muutaman enemmän tai vähemmän spekulatiiviseen fiktioon liittyvän ohjelman. Heti messuille päästyäni törmäsin aivan sattumalta muutamaan tuttuun, ja sain ilokseni haltuuni Jyväskylän Science Fiction Seura 42:n lehden, Alienistin, uusimman numeron. Olen jotain siihen itsekin raapustanut. Saatan palata aiheeseen myöhemmin. Mutta kiinnostavinta messutapaamisissa oli se, että yksi kohtaamistani tutuista oli saapunut paikalle fiktiivisestä maailmasta. Saanen esitellä Ninette, suoraan Katri Alatalon mainiosta kirjasta Käärmeiden kaupunki.

Nineten käärmeet näyttivät sen verran kilteiltä, että uskautauduin niiden(kin) seurassa katsomaan raapalekisaa, jossa taistelivat Magdalena Hai, Artemis Kelosaari, O.E. Lönnberg ja Shimo Suntila. Taisto oli varsin dramaattinen, eivätkä kaikki osallistujat edes selvinneet siitä hengissä, mutta onneksi heidät herätettiin lopuksi uudelleen henkiin.

Koska historia, historiallinen fiktio ja vaihtoehtohistoriallinen fiktio kiinnostavat minua kovasti, jäin heti raapalekisan jälkeen kuuntelemaan saman esiintymislavan seuraavaa ohjelmaa, jossa Heikki Kännö ja Ville Hytönen kertoivat esikoisromaaneistaan. Hytösen teos Jumalankoirat kuulosti varsin kiintoisalta: se perustuu todelliseen 1600-luvulla eläneeseen mieheen, joka tuomittiin Riiassa ihmissudeksi. Kirjailija kertoi, miten oli luonut kirjaansa kielen: koska 1600-luvun suomi ei ollut mahdollinen romaanin kieleksi ja nykykielikin kuulosti sopimattomalta, Hytönen yhdisti arkaaista, Aleksis Kiven ajan suomea ja 1900-luvun alun kieltä. Hän totesikin, että kielen ja henkilöiden keksiminen on hänelle helppoa, kun taas tarina syntyy vaivalloisesti. On aina mielenkiintoista kuulla, mikä kenellekin on helppoa ja mikä vaikeaa. Toisaalta on ymmärrettävää, että paljon runoja kirjoittaneelle Hytöselle kieli on se juttu ja tarina ehkä – vaikea tietysti sanoa, koska ei hän itse niin sanonut – jopa toissijainen asia.

Kun Hytösen kirja on kirjailijan itsensä mukaan niin totuuteen perustuva kuin ihmissusitarina vain voi olla, Heikki Kännön romaani Mehiläistie puolestaan edustaa spekulatiivisempaa fiktiota, sillä siinä on mm. aikamatkustusta. Kännön kirjassakin on kuitenkin keskiössä todellisen historian henkilö, taiteilija Joseph Beuys. Sekä Hytösen että Kännön teokset vaikuttivat varsin lukemisen arvoisilta.

Koska omissa tarinoissani erotiikalla on jossain määrin merkittävä rooli, menin tietenkin kuuntelemaan paneelin ”Kummallista erotiikkaa ja seksikästä spefiä”, jossa Juha Jyrkäs, Artemis Kelosaari ja J.S. Meresmaa keskustelivat Juri Nummelinin johdolla erotiikasta spefikirjallisuudessa. Panelistien kirjoissa, ainakin niissä, joista nyt keskusteltiin, näytti olevan mm. homoerotiikkaa ja seksuaalimagiaa.

Ehkä mielenkiintoisinta paneelissa oli kuitenkin se, miksi erotiikan kirjoittaminen nimenomaan spefissä toimii. Kelosaari mainitsi, että on hyvä kirjoittaa, kun ei ole etiikan eikä myöskään ihmisen anatomian kahleissa. Meresmaan mukaan fantasia on taas siitä hyvä juttu, että sen puitteissa voi luoda erilaisia skenaarioita – ihminen kun voi erotisoida mitä vain ja fantasiassa mitä vain voi käsitellä. Esimerkkinä Meresmaa mainitsi novellinsa, jossa nainen on rakastunut höyryveturiin. Toisaalta hän piti fantasiassa hienona myös sitä, ettei asioista – esim. homoseksuaalisuudesta – tarvitse tehdä mitään numeroa eikä niitä tarvitse käsitellä realistisina kuvina esimerkiksi jonkin tietyn ajan käsityksistä. Jyrkäs puolestaan oli tapansa mukaan innostunut menneistä ajoista Suomessa – hän suositteli eroottiseksi lukemiseksikin Suomen kansan vanhoja runoja. Varmasti varsin osuva suositus.

Viimeinen ohjelmanumero, jonka kävin kuuntelemassa, oli ”Satuja aikuisille” -paneeli, jonka puheenjohtajana toimi Markku Soikkeli. Panelisteina olivat Juri Nummelin, Juha-Pekka Koskinen, Johanna Vento, Shimo Suntila ja ohjelmalehtisen ulkopuolelta Johanna Sinisalo. Panelistit olivat olleet mukana tekemässä Sadan vuoden unet -kirjaa, jossa vanhoja, kaikkien tuntemia satuja on tulkittu uusiksi, siirretty nykyaikaan.

Saduissa riittää ilman muuta keskusteltavaa ja uudelleen tulkittavaa hamaan maailmanloppuun saakka. Olikin mielenkiintoista kuulla, millainen prosessi kirjailijoiden päässä lähti liikkeelle, kun heiltä pyydettiin tilaussatua kirjaan. Sinisalo kertoi, että häntä kiehtoi Hannu ja Kerttu -sadun asetelma vanhemmista, jotka ovat liian köyhiä pitämään lapsistaan huolta, sillä tämä on tilanne nykyään monessa perheessä ihan oikeasti. Vento taas kertoi, että valitsi Prinsessa Ruusunen -sadun käsittelyynsä, sillä juuri Ruusunen on aina ollut hänelle se prinsessojen prinsessa. Sitten hänen mielensä alkoi kehiä tarinaan niitä teemoja, jotka häntä muutoinkin kiinnostivat, ja modernin Ruususen tarinasta tuli satu masennuksesta. Koskinen puolestaan totesi, että aloitti tämänkin tilaustyön ajattelun, kuten kaikkien muidenkin tilaustöidensä: niin ettei ajatellut yhtään mitään. Lumikuningatar-sadussa häntä kiehtoi väärinnäkemisen teema. Sitten hän omien sanojensa mukaan pahoinpiteli Andersenin sadun rankasti.

Suntila sen sijaan onnistui kuin onnistuikin ujuttamaan kokoelmaan sadun, joka ei varioi mitään vanhaa satua, vaikka kokoelman kaikkien satujen piti olla variaatioita jo meille tutuista saduista. Taitavasti toimittu. Suntilaa olivat alkaneet nyppiä perinteisten satujen asetelmat, kun hän oli lukenut niitä lapsilleen. Kieltämättä satujen varioinnissa onkin mielenkiintoista kääntää vaikkapa hyvät ja pahat ylösalaisin tai tehdä hahmoista moniulotteisempia. Sinisaloa satujen varioinnissa kiinnosti myös se, että saattoi ottaa saduissa yleensä käytetyn kaikkitietävän kertojan tilalle kokijanäkökulman. Itselläni on Sadan vuoden unet -kokoelma ostettuna jo Worldconista, joten pitäisi varmaan ehtiä tarttua siihenkin joskus.

Turun kirjamessujen anti jäi pitkästi positiivisen puolelle. Saattaisinpa lähteä tapahtumaan uudelleenkin.

Miten miesten ja naisten puheet eroavat toisistaan?

Eräs mielenkiintoisimmista osuuksista edellisessä postauksessa esittelemässäni Rayne Hallin kirjassa Writing Vivid Dialogue on luku, jossa kerrotaan, miten miesten ja naisten puheet eroavat toisistaan. En osaa sanoa, kuinka kulttuurisidonnaista tai totta tämä on, mutta kiintoisaa joka tapauksessa. Ensinnäkin naiset puhuvat kirjan mukaan enemmän kuin miehet, eri tutkimusten mukaan hieman eri määriä, naiset 20 000 sanaa päivässä miesten 7000 sanaa vastaan tai naiset 18 000 sanaa miesten 2000 sanaa vastaan joka päivä. Joissain tilanteissa miehet puhuvat kirjan mukaan enemmän, mutta harmillisesti jätetään kertomatta, mitä nämä tilanteet ovat. Hmmm.

Toinen ero miesten ja naisten puheen välillä on se, että naiset mainitsevat tunteensa useammin. Hallin mukaan he haluavat välttää väärinymmärryksiä tunteistaan ja rakentaa luottamusta, kun taas miehet ilmaisevat tunteitaan kehonkielellä ja toiminnallaan. Miehet eivät katso, että tunteita pitäisi korostaa, jos ne muutenkin ovat selviä.

Kolmas kirjassa mainittu asia miesten ja naisten puheesta on se, että miehet käyttävät dialogia selvittääkseen paikkansa nokkimisjärjestyksessä. Kun kaksi miestä tapaa ensimmäisen kerran, he etsivät puheesta vihjeitä siitä, kuka on ”arvojärjestyksessä” kenenkin yläpuolella, ja myös antavat vihjeitä omasta asemastaan.

Muusta kuin kielellisestä viestinnästä kerrotaan sen verran, että miehet käyttävät kehon asentoja viestintään enemmän kuin naiset, kun taas naiset osaavat lukea kasvojenilmeitä paremmin ja käyttävät niitä enemmän. Miehet osaavat tietenkin myös tulkita kehonasentoja niin, ettei muuta viestintää välttämättä aina tarvitakaan – ja naisilta kaikki tämä menee ohi. Kirjoittamisessa Hall ehdottaa tätä käytettävän niin, että miesten repliikkeihin yhdistetään lauseita, jotka kuvaavat kehonkieltä, kun taas naisten repliikkeihin lauseita, jotka kuvaavat kasvojenilmeitä.

Naiset ja miehet eroavat viestinnässään vielä siten, että miehet menevät suoraan asiaan ja naiset kiertelevät ensin ja antavat taustatietoja ennen kuin kertovat, mistä asian pihvi löytyy. Hall antaa esimerkiksi tapauksen, jossa henkilö tarvitsee lainaksi ruohonleikkurin. Mies kysyy suoraan, voiko lainata ruohonleikkuria. Nainen sen sijaan esittelee taustan, että anoppi on tulossa käymään ja on tarkoituksena juoda teetä puutarhassa ja että ruohoa ei ole leikattu miesmuistiin jne. Lopuksi hän kysyy, olisiko ruohonleikkuria mahdollista lainata. On kyllä pakko sanoa, että jotenkin olen oppinut ihan tosielämässä pitämään todella paljon tuosta halki, poikki ja pinoon -tyylistä, jossa jaarittelu on jätetty minimiin. Monilla naisilla – usein itsellänikin – on tapana käyttää tavattomasti aikaa siihen, että puhutaan pitkästi ja lisäksi unohdetaan kokonaan se, että asioille kannattaisi tehdä jotain eikä vain tuhlata aikaa siihen, että puhutaan esim. milloin mitäkin asiaa voivottelevaa small talkia.

Miesten ja naisten puheet eroavat toisistaan Hallin mukaan myös puheenaiheiltaan – varmasti monessakin kohtaa, mutta Hall mainitsee yhden: naiset kommentoivat jatkuvasti toistensa ulkonäköä ja -asua ja voivat kommentoida esim. miesten vaatteita tai uutta hiustyyliä kohteliaisuutena, mutta miehet eivät useinkaan kommentoi toisistaan näitä asioita. Tässä haisee kauas se stereotyyppinen käsitys, että homomiehet ovat kiinnostuneita ulkonäköasioista heteromiehiä enemmän ja kommentti toisen miehen pukeutumisesta viittaa heti seksuaaliseen kiinnostukseen. Itse ymmärrän pukeutumisesta ja muista ulkonäköseikoista niin vähän, että kuka tahansa sukupuolesta ja seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta ymmärtää näistä asioista minua enemmän. Mutta kirjoittamisen kannalta: myönnetään, että on helppo synnyttää tekstiin tietynlaista jännitettä kahden miehen välille, kun laittaa toisen kommentoimaan toisen ulkonäköä.

Lopuksi Hall muistuttaa, että sosiaaliset ja kulttuuriset normit miesten ja naisten puheelle vaihtelevat eri ympäristöissä. Se, miten ja milloin saa puhua, onkin aika tarkkaa, koska normit ovat kirjoittamattomia, mutta dialogista ei tule uskottavaa, jos tarinan henkilöhahmot rikkovat puhuessaan normeja eikä siitä seuraa mitään. Tämä on yksi syy, miksi tarinan kirjoittaminen toiseen aikakauteen ja/tai kultttuuriin on haastavaa. Itse menen jonkin verran sen taakse, etten kirjoita historiallista fiktiota vaan vaihtoehtohistoriallista fiktiota. Ja useimmiten ihmisistä, jotka jollain tapaa rikkovat yhteiskunnan normeja. Hallkin muistuttaa, että aina tarina voi kertoa poikkeusyksilöistä eli miehen ei esimerkiksi tarvitse aina olla hiljaisempi kuin naisen eikä naisen puheliaampi kuin miehen. Tai mikä poikkeusyksilö puhelias mies tai hiljainen nainen edes olisi, vaihtelua piisaa tosielämässä millä mitalla tahansa.

Hall antaa lopuksi hyvän neuvon, joka sopii mainiosti melkein minkä tahansa kirjoittamiseen liittyvän asian oppimiseen, ei ainoastaan dialogin: kannattaa tarkkailla sitä, mitä tekstiinsä tarvitsee. Naisia Hall kehottaa menemään vaikkapa kuuntelemaan, miten aamiaisella olevat rakennusmiehet puhuvat. Mukaan on tietenkin otettava kynä ja muistikirja.

Omiin teksteihini tunkee tällä hetkellä mieshahmoja. Ehkä heidän puhettaan voisi katsastaa Hallin mainitsemat asiat mielessä – vaikka he minulle tietenkin ovat juuri niitä ihastuttavia poikkeusyksilöitä.

Miten kirjoittaa hyvää dialogia?

Rayne Hallin pienet kirjoittamisoppaat ovat mukava tapa opiskella milloin mitäkin kirjoittamiseen liittyvää. Writing Vivid Dialogue antaa nimensä mukaisesti ohjeita dialogin kirjoittamiseen. Vinkkejä tulee mm. siihen, miten antaa henkilöhahmolle omaperäinen ääni, miten kirjoittaa erilaista puhetta, jos henkilöhahmo on mies ja jos hän on nainen, miten kirjoittaa dialogia, jossa joku valehtelee, ja jopa miten kirjoittaa telepaattista viestintää henkilöhahmojen välillä.

Helposti käyttöön otettava tapa nostaa tekstin jännitettä dialogin avulla on kysymysten esittäminen. Jos kysymykseen ei tule vastausta heti tai henkilöhahmo vastaa eri kysymykseen kuin mitä on kysytty, ajatus siitä, että hänellä on jotain salattavaa, nostaa jännitettä. Myös aiheen vaihtaminen tai kysymyksellä kysymykseen vastaaminen luovat jännitteistä dialogia.

Kirjallisuudessa mikään ei toimi samalla tavoin kuin tosielämässä, ei myöskään dialogi. Hall suosittaa käyttämään dialogissa lyhyitä lauseita. Hänen mukaansa se kuulostaa todellisemmalta lukijalle. Tämä on varmasti totta, sillä eihän fiktio muutoinkaan voi kuvata todellisuutta aivan yksi yhteen. Todellisessa puheessa on niin paljon toistoa ja täytettä, ettei tarina etenisi mihinkään, jos sitä yrittäisi jäljitellä. Lisäksi puhe toimii hyvinkin eri tavalla kuin kirjoitettu teksti, ja kirjoitettu dialogi on kirjoitettua tekstiä, joten sen on jollain tapaa noudatettava kirjoitetun tekstin sääntöjä, vaikka se esittääkin puhetta.

Jotta jokaiselle henkilöhahmolle saisi omanlaisensa puhetavan, pitäisi Hallin mukaan lähteä liikkeelle henkilöhahmojen luonteenpiirteistä. Nämä tulevat ilmi joka kerta, kun henkilöhahmo sanoo jotain. Luonteenpiirteet voivat näkyä joko repliikin sisällössä tai tavassa, jolla henkilöhahmo sanottavansa sanoo. Hall antaa paljon valaisevia esimerkkejä siitä, miten esimerkiksi itsekeskeinen ja epävarma henkilöhahmo puhuvat eri tilanteissa, kuten myöhästyessään tapaamisesta tunnin jonotuksen vuoksi.

Johtolauseiden käyttämisestä Hall antaa ohjeeksi seuraavaa: käytä niin monia johtolauseita kuin on tarpeen, ja niin harvoja johtolauseita kuin mahdollista. Sanomisen tapaa kuvaavia adverbejä (esim. vihaisesti) hän kehottaa johtolauseissa kokonaan välttämään, jos vain mahdollista. Jos valitsee huolellisesti johtolauseensa verbin (esim. huutaa, vaatia, anoa), ei tarvitse enää adverbiä selittämään, millä tavalla sanottava sanotaan. Hallin mukaan johtolauseen voi usein jättää kokonaan pois, kun siihen liittyy henkilöhahmon toiminta: ”You bastard!” Mary slammed the door.

On mielenkiintoista lukea siitä, miten henkilöhahmo saadaan näyttämään älykkäältä. Hallin mukaan älykkään henkilön puheessa ei ole täytesanoja ja hän kysyy paljon kysymyksiä. Hän ei käytä kirosanoja tai muita hävyttömyyksiä ja ymmärtää toisen osapuolen näkökulman. Hän pitää myös itsensä kasassa, vaikka tulisi väittelyäkin, eikä hermostu. Koulutetulla ihmisellä puolestaan on laajempi sanavarasto kuin kouluttamattomalla, ja hän käyttää pidempiä sanoja ja monimutkaisempia lauseita. Tällainen henkilöhahmo voi ärsyttävästi myös brassailla esim. käyttämällä latinaa tai siteeraamalla kuuluisia henkilöitä. Oikein ärsyttävä korkeasti koulutettu henkilöhahmo voi puolestaan saada mielihyvää siitä, että korjaa toisten virheitä.

Hall antaa ohjeita myös siihen, miten valehtelija puhuu ja elehtii. Valehtelemisesta kielivät mm. pienet käsien eleet ja se, että henkilö koskee paljon kasvoihinsa, erityisesti suuhun ja nenään. Kielessä valehtelu näkyy mm. vakuuttelevina ilmauksina (”usko minua”, ”ollakseni täysin rehellinen” jne.) ja freudilaisina lipsahduksina.

Itseäni kovasti kiinnostava oli myös luku, joka käsitteli puhetta historiallisessa fiktiossa. Hallin mukaan siihen pätee sama kuin dialogin kirjoittamiseen yleensäkin eli kirjoittajan on parempi luoda illuusio todellisuudesta, ei imitoida sitä. Hall ehdottaa, että historiallisessa fiktiossa vältetään sanoja, jotka ovat tulleet kielen sanastoon viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana. Lisäksi kieleen voi lisätä sen aikakauden sanastoa, josta kirjoittaa. Hall antaa esimerkkejä mm. viktoriaanisen ajan englannin kielestä. Suomen kielen osalta selvitystyö pitää tehdä itse. Mielestäni tuo 50 vuottakaan ei aina riitä, mutta se toki riippuu vähän sanastakin, sillä sanathan kertovat maailman kehittymisestä. No, kovin perusteellista etymologian selvitystä ei jokaiselle käyttämälleen sanalle tarvitse tehdä, vaikka kirjoittaisi historiallistakin fiktiota.

Toiseksi viimeisessä luvussa Hall antaa ohjeita flirttailevan dialogin kirjoittamiseen. Mikäs sen parempaa! Flirttaileva puhuja yhdistää tietenkin repliikeissään kaksi merkitystä: harmittoman ja viettelevän. Sitten on helppo paeta sen taakse, ettei mitään tarkoittanutkaan, jos tulee torjutuksi. Flirttailussa voi esimerkiksi kommentoida toisen henkilöhahmon vaatetusta, eikä sillä Hallin mukaan ole merkitystä, onko kommentti kohteliaisuus vai moite – se kertoo joka tapauksessa henkilökohtaisesta fyysistä laatua olevasta kiinnostuksesta.

Kirjassa on 27 lyhyttä lukua, ja lukujen lopuissa on harjoitus, jolla luvussa käsiteltyä asiaa voi soveltaa omaan kirjoittamiseen. Tässäkin Hallin kirjoittamassa oppaassa pidän konkreettisuudesta ja selkeistä esimerkeistä. Erot miesten ja naisten puheessa olivat mielestäni niin kiinnostavia, että saatte aiheesta ihan erillisen postauksen.

Se on viimein täällä!

Anteeksi hehkutus, mutta olen tänään saanut käsiini Varjojen lumon tekijänkappaleet. Kipitin suoraan töistä postiin ja otin vielä työkaverin mukaan, että pääsin drinkin äärellä juhlistamaan tapausta. Menimme uudehkoon vaasalaiseen baariin nimeltä Butcher & Banker, jossa on vallan mainiosti tarinoihini sopiva steampunk-sisustus. Tai no ehkä minun steampunkini on hieman erilaista, mutta kuitenkin.

Söin hieman ja join On Your Side -drinkin, jossa yhdistyivät chili, ananas ja viski. Kuulostaa hullulta, mutta se maistui vallan hyvältä. Chilissä oli riittävästi potkua.

Kirjaa on nyt hipelöity, ja jostain syystä olen tuijotellut omaa tekstiäni, vaikka se on juuri se, jota ei enää tarvitsisi tuijotella. Miltä tuntuu nähdä se painettuna? En osaa sanoa, ei oikein miltään ja samalla olen tavattoman innostunut. Onko tämä se hetki, kun kuuluu sanoa, että tuntuu epätodelliselta? Pitää varmaan vielä makustella. Ensimmäinen kerta kun on aina ensimmäinen kerta. Se, jota ei koskaan unohda. Se, jota muistelee. Se, joka tuntuu levottomalta, epäuskottavalta, pelottavalta, tyydyttävältä.

Ensimmäinen novellini, joka päätyi kansiin

Vuosi sitten väänsin novellia, jonka piti täyttää goottilaisuuden kriteerit. Halusin osallistua Vaskikirjojen goottiantologiakutsuun. Luetutin novellintekeleeni – oikeastaan ensimmäisen kunnon novellin, jonka olin koskaan kirjoittanut – Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien kirjoittajaringillä, johon oli juuri liittynyt, sain palautetta, hioin novellia ja lähetin sen tarjolle antologiaan. Deadline oli melkein vuosi sitten, 31.10.2016. Joulukuussa sain sähköpostia, että novellini oli valittu antologiaan. Antologian toimittajan Katri Alatalon kanssa tehdyn pitkällisen hiomisen jälkeen teksti valmistui viimein jokin aika sitten ja nyt se on kansissa monen muun hienon novellin seurassa: sain torstaina sähköpostia, että goottiantologia Varjojen lumo on tullut painosta. Odottelen, että tekijänkappaleet saapuvat postissa ensi viikolla. Tämä on ihan hurjan jännittävää!

Novellini sai lopulta nimekseen Karannut sielu. Lähetin sen tarjolle antologiaan nimellä Kadonnut sielu, ja sitä ennen sillä oli työnimenä yhden keskeisen henkilöhahmon nimi. Nyt selailin muistikirjojani ja novellin ensimmäisestä versiosta saamaani palautetta palauttaakseni mieleeni, miten tarina oikein sai muotonsa.

Olin jo aiemmin kehitellyt vaihtoehtohistoriallista maailmaa ja kirjoittanut pikaisen romaaninalun, joka sijoittui tähän maailmaan ja jossa oli päähenkilönä Lyydia Ljungstrand, Lontooseen Suomesta muuttanut nainen. Lyydia pääsi mukaan goottitarinaankin, ja hänelle ilmestyi ystävä, jonka isoisoisä oli Victor Frankenstein. Muistan valtavan riemun, kun hoksasin, että tämän lapsenlapsenlapsen nimen on tietenkin oltava Victoria Frankenstein. Sitä en enää muista varmaksi, muuttuiko henkilöhahmon sukupuolikin siinä samalla, kun nimioivallus syntyi. Victoria Frankenstein seuraa tietenkin isoisoisänsä jalanjälkiä, hieman edistyneemmin vain.

Novellissa oli kovasti paljon aineksia alkuunsa, ja siitä esilukijat mainitsivatkin. Editointiprosessissa – siis antologiahyväksynnän jälkeen – novellia muokattiinkin rajusti. Poistin monta asiaa, vaihdoin jossain kohtaa näkökulmahenkilöä, muokkasin tekstiä eri muotoon (novellissa on mm. päiväkirjakatkelmia), vaihdoin kohtausten järjestystä... Kaiken keskeltä nousi tarina Gabrielista, jonka kolme eri naista tahtoo, jokainen omalla tavallaan.

Yksi näistä naisista on tietenkin Victoria Frankenstein. Toinen on Lyydia, josta muistiinpanoissani pohdin, kuinka hänet saisi jotenkin pienesti mukaan tarinaan. Nyt tuo ajatus huvittaa. Minulle tämä tarina kertoo vahvasti Gabrielin ja Lyydian rakkaudesta, eikä Lyydia ole millään tavalla vähäisessä roolissa ainakaan minun mielessäni.

No, se kolmas nainen on sitten varastettu todellisesta historiasta. Rakastan oikean elämän ja kirjallisten viittausten yhdistelyä omaan tekstiini. Tässä novellissa selkeytin viittauksia, mutta todennäköisesti ne jäävät hämäriksi siitä huolimatta. Toivottavasti se ei kuitenkaan häiritse novellin lukemista – ehkä ne vain viehättyvät lisää, jotka bongaavat enemmän asioita. Sille, jota tarinan yhteys todellisuuteen kiinnostaa, voin kertoa, että novellini otsikon karkuun päässyt sielu on Elizabeth Siddalin. Hän oli prerafaeliittien, kuten Siddalin aviomiehen, taidemaalari Dante Gabriel Rossettin, kuuluisa malli. Siddal esiintyy mm. maalauksissa Ofelia ja Beata Beatrix. Jälkimmäinen maalaus mainitaankin novellissa. Nykyään sitä voi käydä katsomassa Lontoossa Tate Britainissa, ja tällaiselta se näyttää:

Lyydian näkökulma esitetään kirjemuodossa. Lisäksi novelliin sisältyy yksi lehtiuutinen. Näiden tekstilajien käytöllä halusin luoda vaikutelmaa 1800-luvun kirjallisuudesta.

Minulle ensimmäisen novellin ilmestyminen kansissa on iso juttu. Toivottavasti joku vielä pitääkin novellista, edes jossain määrin. Lyydia ja Gabriel tulevat seuraamaan minua toivottavasti vielä pitkään. Olisipa ihanaa, jos he kiinnostaisivat muitakin kuin sitä, joka tahtoo heistä kirjoittaa. Sen näyttää aika. Ainakin alkuun he ovat päässeet oikein mukavasti.

Uusia goottinovelleja tulossa pian

Ai ai ai, nyt on kaunista! Vaskikirjat julkaisee aivan pian Varjojen lumo -antologian, jossa on suomalaisia goottinovelleja. Antologian kansi on Julia Savtchenkon käsialaa, ja näin ihana!

Olen ihan täpinässä myös siksi, että tässä kirjassa ilmestyy ensimmäinen novellini, Karannut sielu. Kun täpinä loppuu, kerron siitä täällä blogissa hieman lisää.

Hysteriaa, pyörtyileviä naisia ja pihtisynnytyksiä

Historia on loputtoman mielenkiintoista, ja tällaiselle maallikollekin yksi historian ihan valtavan kiintoisista osa-alueista on, miten ymmärryksemme ihmiskehosta ja sen sairauksista on vuosituhansien aikana kehittynyt. Tästä syystä lääketieteen ja kirurgian tohtori Ervo Vesterisen kirjoittama Naisen ruumiin historia oli ennakolta aiheensa puolesta mukaansatempaava lukukokemus, josta selviäisi mm. mitä eri aikakausina ajateltiin kuukautisista ja miten vaikeissa synnytystapauksissa toimittiin – sekä toki myös, mitä hysteriapotilaalle tuli tehdä. Minua kiinnosti tietenkin ensisijaisesti kaivaa tietoa 1800-luvun ajattelusta ja lääketieteestä.

Haluttua tietoa löytyi, mutta sen esitystapa oli vähemmän vetävä. Kirjoittaja on selvästi pyrkinyt kepeään ja hauskaankin tyyliin, ainakin ajoittain, mutta sekä sisällön että kielen ja asioiden järjestämisen osalta kirja olisi vaatinut rajusti toimittamista vielä. Myös tyylillisesti on hakusassa se, kenelle kirja on suunnattu: siitä paistaa liikaa läpi akateemisten tutkimusten tyyli, vaikka ajatuksena on varmasti ollut kirjoittaa teos kenen tahansa luettavaksi. On ikävä sanoa tätä, mutta kirjaa lukiessa ei voi välttyä ajatukselta, onko sen markkinoille saamisessa ollut turhankin kiire, kun kustannustoimittaja ei ole vaatinut tekemään rankkaa editointia vaan päästänyt kirjan tällaisenaan myyntiin.

No, se haukuista. Kirjassa on kuitenkin mukavasti tietoa lääketieteen historiasta naisen kehoon liittyvien asioiden näkökulmasta, ja 1800-luvustakin, niin Suomessa kuin isommassa maailmassa. Ja sekin tuli taas todetuksi, että monesti lääketiede on sekä hämmentävän taantumuksellista että hämmentävän edistyksellistä samaan aikaan. 1800 - 1900-lukujen taitteessa saatettiin olla sitä mieltä, että astrologiasta oli hyötyä, kun hoidettiin kuukautisvaivoja. Toisaalta Otto Engström -niminen lääkäri onnistui Suomessa jo vuonna 1882 poistamaan naiselta onnistuneesti kohdun vaginan kautta. En toki ole mikään asiantuntija, mutta kyllä tuo melkoisen vaativalta toimenpiteeltä kuulostaa. Myös se ihmetyttää, että jo 1800-luvun loppupuolella pystyttiin tarkastelemaan mikroskoopilla siittiön ja munasolun yhteensulautumista hedelmöityksessä – tosin merisiileillä – ja oivallettiin, ettei syntyvä uusi yksilö saa kummaltakaan vanhemmaltaan yhtä solua enempää, mutta toisaalta jouduttiin elämään 1900-luvulle asti ennen kuin pala palalta lääketieteelle aukeni, mistä kuukautisissa on kyse.

1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla, kun Elias Lönnrot julkaisi teoksensa Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri (1839, luettavissa Project Gutenbergista), ajateltiin tautien aiheuttajan olevan ilmassa leijaileva miasma, joka oli peräisin kaikenlaisesta saastasta, jota nurkissa, kaduilla ja muualla ympärillämme pyöri. Bakteerit eivät olleet vielä tuttuja. Luonnollisesti oli tärkeää, että ilmanlaatu oli mahdollisimman hyvä. Siksi oli hyväksi tuulettaa usein. Suoneniskuilla saatiin ajettua pahaa pois elimistöstä, ja myös oksettavat lääkkeet (oksetusjuuri) ja peräruiskeet olivat avuksi. Lönnrot ei kuitenkaan uskonut kovin vakaasti siihen, että verenvuodatusmenetelmillä olisi tehoa.

Naiset sairastivat 1800-luvulla mm. kalvetustautia ja nymfomaniaa. Kalvetustaudista kärsivä nainen oli kalpea ja saattoi sopivasti menettää tajuntansa retkahtaakseen pelastavan miehen käsivarsille. Sairaus tekikin naisesta seksuaalisesti haluttavan – sellainen sattui tuolloin olemaan eteerinen nainen. Kalvetustautiin saattoi sairastua esimerkiksi onnettoman rakkauden seurauksena tai masturboituaan liikaa. Potilas kärsi sydämentykytyksistä, ruokahaluttomuudesta ja niukentuneista kuukautisista. Hän saattoi myös vastoin kaikkea järkeä tahtoa syödä liitua, hiiltä tai tuhkaa. Hän myös kuumeili ja hänen raajojaan turvotti.

Nymfomania puolestaan johtui munasarjojen ylitoiminnasta. Liian aktiivisesti toimivat munasarjat saivat aikaan synnillisiä mielikuvia, masturbointia, kuukautishäiriöitä ja peräpukamia. Nymfomaniaa sairastava myös haaveili, käveli unissaan ja oli mielentilaltaan vaihteleva, välillä mieli maassa, välillä maaninen. Nymfomaniaa hoidettiin lääkkeillä ja suoneniskulla. Etenkin naimisissa oleville, vanhemmille naisille voitiin suositella myös yhdyntöjä.

Entäs se hysteria sitten? Hysterian ajateltiin 1800-luvulla olevan sairaalloisena kiihtymyksenä ja hermostuneisuutena ilmenevä naistentautien oireyhtymä. Suomalaisen gynekologian perustaja C.D. von Haartman kertoi hysterian olevan tila, jonka kuvaileminen oli vaikeaa. Kuitenkaan hysteriapotilaan kerran nähtyään ei voinut unohtaa, miltä kohtaus näytti. Kieltämättä von Haartmanin selvitys hysteriakohtauksesta vaikuttaa melko karmivalta: naisen selkä taipuu kaarelle, hänet valtaa jäykkyystila ja valekuolema, ja hän vain tuijottaa tyhjyyteen. C.D. von Haartman ajatteli hysterian iskevän nimenomaan naimattomiin, 25 - 40-vuotiaisiin naisiin. Toisaalta kirurgian ja lapsenpäästöopin professori Joseph Pipping (tai Pippingssköld) oli sitä mieltä, että hysteria oli parempiosaisten rouvien sairaus. Pippingillä oli myös rajummat lääkkeet vaivaan: mm. castoreum (majavanhauste) ja oopiumi.

Lönnrot kertoi omalla hysteriapotilaallaan olleen seuraavia oireita: Hän kouristeli, saattoi laulaa hullun lailla – ja hurjaa kyllä, paremmin, kuin silloin kun oli ollut terve – hän piti milloin mistäkin ruuasta ja itki, nauroi ja huokaili ilmeisen dramaattisesti. Maattuaan voimattomana vuoden vuoteessa hän pääsikin siitä ilman toisten apua ylös. Lönnrot oli hämmentynyt, koska hänelle oli epäselvää, oliko nainen parenemassa vai oliko sairaus etenemässä. No, sairautta voitiin kuitenkin jollain tavoin hoitaa, tai ainakin sen oireita yritettiin lievittää. Kouristuksiin oli lääkkeitä. Oikein kovissa kohtauksissa toimi Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkärin mukaan peräruiske, joka tehtiin kylmästä vedestä ja etikasta. Peräruiskeeseen saatettiin laittaa myös haisupihkaa. Jos potilas pyörtyi, hänet sai virkoamaan kylmän veden valelulla kasvoille tai väkevän etikan tai poltetun höyhenen pitämisellä nenän alla. Jos potilas oli tajuissaan, kylmää vettä oli hyvä antaa lusikoittain.

Hysteriaan saatettiin käyttää myös huomattavasti rajumpia hoitokeinoja. 1800-luvun lopulla sitä yritettiin hoitaa sähköterapialla, ainakin muualla maailmassa. Hoidossa naisen kehoon kiinnitettiin elektrodeja. Niiden paikkoja olivat selkäranka (yksi elektrodi) ja jalkapohja, niska tai sydänala (toinen elektrodi). Sähköä saatettiin antaa myös suoraan naisen emättimeen tai kohtuun naisen sisälle laitettavallta elektrodilla. Kuulostaa kohtuullisen epämiellyttävältä. Myös kirurgisia hoitomenetelmiä – kohdunpoistoa, munasarjojen poistoa ja klitoriksen huipun poistoa – käytettiin, mutta lääkärit olivat erimielisiä siitä, kuinka järkeviä hoitomuotoja ne olivat. Nykyihminen huokaa tässä kohdin syvään.

Toki naisena olemiseen liittyi 1800-luvullakin muutakin kuin sairastaminen. Naisen ruumiin historia kertoo pitkästi kätilöiden ja synnytysten historiasta Suomessa. On yllättävää, että ensimmäiset kätilöksi kouluttautuvat aloittivat opintonsa Suomessa jo vuonna 1816. Joitain vuosikymmeniä myöhemmin, vuonna 1861 saatiin suomenkielinen oppikirja synnyttämisestä. Sen nimi oli Oppikirja suomalaisille kätilöimille. Vaikka ainakin minulla on mielikuva oikeastaan pelkästään kotisynnytyksistä paljon myöhäisemmiltäkin ajoilta, saattoi jo 1800-luvun alkupuoliskolla synnyttää laitoksessakin. Esimerkiksi Turkuun perustettiin synnytyslaitos vuonna 1837.

Luulisi, että koulutettu lapsenpäästäjä olisi arvokas seuralainen synnyttäjälle, mutta ei. Monet ihmiset suhtautuivat kätilöihin negatiivisesti. Ei kätilöitä tietysti jokaiseen synnytykseen olisi ollutkaan. Heitä oli Suomessa vuonna 1872 200, ja 1890-luvulla 92 prosentilla synnyttäjistä oli apunaan kansannainen, ei koulutettu kätilö.

Jos synnytyksessä tarvittiin apuvälineitä, käytettiin synnytyspihtejä, vaikka ne saattoivatkin tehdä pahaa jälkeä. Pahimmassa tapauksessa pihtien käyttökin johti siihen, että synnyttäjä tai lapsi kuoli. Keisarileikkaus onnistui – siis niin, että sekä äiti että lapsi jäivät henkiin – Suomessa ensimmäisen kerran 1888.

1800-luvulla alettiin oivaltaa, että sairauksien leviämisen estämisessä ja kirurgisissa toimenpiteissä oli tärkeää pitää huolta hygieniasta, että instrumentit oli tärkeä puhdistaa ja kädet pestä. Kivunlievityksessä alettiin pohtia turvallisuutta ja haluttiin luopua oopiumista. Tilalle löydettiin ensin eetteri ja sitten kloroformi, josta siirryttiin takaisin eetteriin, koska kloroformi aiheutti ikäviä kuolemantapauksia. Ilokaasu siirtyi synnytysten kivunlievitykseen huvitilaisuuksista, joissa sitä oli käytetty jo 1700-luvulla. Selkäydinpuudutuksesta sen sijaan on raportoitu ensimmäisen kerran vuonna 1900, mikä sekin kuulostaa aikaiselta, myönnetään.

Naisen ruumiin historia kertoo myös naislääkäreiden historiasta Suomessa. Pohjoismaiden ensimmäinen naislääkäri Rosina Heikel (1842–1929) vaikuttaa mielenkiintoiselta hahmolta. Hän teki työtä mm. Vaasassa ja Helsingissä ja oli myös naisasianainen. Kirja vinkkasi, että Henna Sinisalo on kirjoittanut hänestä artikkelin. Se löytyy täältä.

Kirja antoi paljon herkullisia elementtejä tarinoihin, jotka sijoittuvat joko oikealle tai vaihtoehtoiselle 1800-luvulle, mutta kuten sanottua, lukukokemuksena se olisi voinut olla sujuvampi. Se johdatti kuitenkin minut muutaman uuden lähteen äärelle, mikä oli oikein mukava juttu. Niistä sitten lisää, kunhan saan niihin perehdyttyä.

Päivä Worldconissa, osa 2

Worldconini jatkui paneelilla, jonka otsikko oli Built Upon the Shoulders of Giants. Sinne eivät sitten mahtuneetkaan kaikki halukkaat paikalle, mutta onneksi osasin mennä ajoissa jonottamaan. Paneelin aihepiiri vaikutti kiintoisalta: minkälainen kuvitteellinen maailma erottuu edukseen kaikkien spefistien luomien kuvitteellisten maailmojen joukosta? Aihe kiinnosti kovastikin, sillä oman spefimaailmani luominen on valtavasti kesken. Sitten tulin huomanneeksi, että kuinkas ollakaan, yksi paneelin keskustelijoista sattui luomaan ehkä tällä hetkellä suosituimman fantasiamaailman, jossa lohikäärmeet ovat palanneet ja taistellaan rautavaltaistuimesta. Ei siinä sitten auttanut muu kuin tehdä päätös, että menee sen verran ajoissa jonottamaan, että jollain lailla on mahdollisuus päästä saliin sisälle. No, myönnettäköön, että ei se Martinin näkeminen ja kuuleminen nyt minua varsinaisesti haitannutkaan, jonkinasteisena faninakin kun itseäni pidän. Paneelin muut osallistujat olivat Jon Oliver, joka johti keskustelua, Alex Acks ja Jeffrey A. Carver.

Mutta millainen paneelin sisältö sitten oli? Antoiko se käyttökelpoisia vinkkejä maailmanrakennukseen? Itse asiassa paneelia kuunnellessa tuntui siltä, että se oli unohtanut varsinaisen näkökulmansa aiheeseen. Aivan fiksuja keskusteltiin silti. Martin puhui samasta asiasta, joka mainittiin jo aiemmin Worldconissa kuuntelemassani paneelissa: henkilöt tulevat ennen maailmaa. Myös Oliver totesi, että asioiden kertominen henkilöhahmojen kautta, henkilöhahmot edellä, saa hänet lukijana pysymään mukana myös maailmassa, josta tarina kertoo. Tähän liittyen Acks muistutti, että henkilöhahmot ovat yhteydessä maailmaan ja käyvät sen kanssa vuoropuhelua. Jos henkilöhahmoista ei välitä, ei lue eteenpäin. Onkin siis hyvä muistaa, että vaikka maailmanluominen on varmasti tärkeää, vielä tärkeämpää on todellakin saada lukija kiinnostumaan henkilöistä, jotka maailmassa asuvat.

Keskusteluaiheena oli myös fiktiivisen maailman taikuusjärjestelmän luominen. Martinia tällainen tuntui ärsyttävän, sillä hän sanoi suoraan vastustavansa sitä. Hänestä taikuuden pitää yksinkertaisesti olla vaarallista. No, voimme jokainen arvioida, kuinka hyvin hän on onnistunut tätä vaarallisuutta omassa tuotannossaan toteuttamaan. Taikuuden käsittely johti keskusteluun fysiikan lakien taipumisesta. Paneeli keskusteli sitä, että tiedekin muuttuu koko ajan. Martin oli yksinkertaisesti sitä mieltä, että science fiction -kirjoittajat ovat ottaneet genrensä science-osuuden liian vakavasti. Se voi toki olla totta, mutta ymmärrän senkin mieltymyksen, että kuvitteellinen maailma halutaan jollain lailla pohjata siihen, mikä luonnontieteen käsitysten mukaan on mahdollista. Itse en ole kovin syvällä luonnontieteellisessä ajattelussa, mutta samalla tavalla en esimerkiksi halua joustaa kaikista historiallisista tosiseikoista, kun kirjoitan jonkinlaista vaihtoehtohistoriaa, jossa tosin on mukana aika paljon muitakin spefielementtejä.

Yleisössä oli joku muukin huomannut, ettei paneeli oikeastaan keskustellut siitä, mistä sen odotettiin keskustelevan. Siksipä yleisökysymyksenä esitettiin, mikä tekee fiktiivisestä maailmasta sellaisen, että se eroaa muista fiktiivisistä maailmoista. Valitettavasti vastaukset olivat minusta aika ympäripyöreitä. Oliver totesi, ettei maailma saa olla liian monimukainen eikä liian yksinkertainen. Martin puolestaan kehotti tekemään maailmasta omansa, vaikka sen taustalla olisikin elementtejä olemassaolleista yhteiskunnista. Esimerkkinä oli Hadrianuksen valli, joka on tietenkin tunnistettavissa Tulen ja jään laulu -romaanisarjan muurista, joka on kuitenkin omanlaisensa.

Kaikesta asianviereisyydestä huolimatta maailmanrakennuspaneeli oli aivan mielenkiintoinen. Sen jälkeen minulla olikin hyvää aikaa harhailla vielä hieman ja päätyä lopulta kuuntelemaan suomenkielistä paneelia Paranormaali suomifantsu, jossa keskustelijoina olivat puheenjohtaja Matti Järvinen sekä kirjailijat Sini Helminen, Elina Pitkäkangas, Elina Rouhiainen ja Anna Hallava. Paneeli keskusteli mm. siitä, miten panelistien kirjojen henkilöhahmoista on rakennettu rosoisia, ei-kiiltokuvamaisia. Sekä Rouhiainen että Hallava kertoivat, että heidän ensimmäisten kirjojensa päähenkilöt tulivat heille kuin annettuina, kokonaisina, valmiina. Hallavan kohdalla se oli luonnollista, koska hänen henkilöhahmonsa Ofelia on parodia hänestä itsestään teini-iässä. Pitkäkangas puolestaan kertoi, että hänen ärsyyntymistä paljon aiheuttanut henkilöhahmonsa Inka Kuura-trilogiasta on kirjoitettu aluksi pitkälti fiilispohjalta. Pitkäkangas oppii tuntemaan henkilöhahmonsa kirjoitusprosessin edetessä.

Koska paneelin aiheena oli paranormaali romantiikka, esiin nostettiin kysymys siitä, miten rakkautta voi käsitellä niin, ettei se tunnu lukijoista banaalilta. Siihen Rouhiainen totesi, että kun lähtee liikkeelle henkilöhahmoista ja heidän tunteistaan, välttää banaaliuden, sillä heille heidän kokemansa rakkaus ei ole banaalia. Helminen puolestaan vastasi kysymykseen todellisen romantikon tavoin: rakkaus on maagista, ja siitä tulee banaalia ainoastaan, jos siitä kirjoittaa realistisesti.

Paranormaalin romantiikan jälkeen oli toisen tärkeän tapaamishetken vuoro. Olen mukana Stk:n kirjoittajaringissä, ja rinkimme viidestä jäsenestä neljä kokoontui messukeskuksen Fazerin kahvilassa keskustellakseen hetken kirjoittamisesta. Oli hauska saada kasvot sille rinkiläiselle, jota en aiemmin ollut tavannut ja nähdä vanhoja tuttuja. Worldconin saldo oli lopulta liuta miellyttäviä muistoja ja 11 kirjaa. Syksyn pimeinä tunteina ei sitten ainakaan ensimmäisenä iltana lukeminen lopu.

Päivä Worldconissa, osa 1

Arvoin jonkin verran, lähdenkö käymään Helsingissä sunnuntaina päättyneessä Worldconissa, mutta onneksi ihminen, jonka mielipiteeseen luotan, tokaisi, että mene vain jos on mahdollisuus. No, mahdollisuus oli, ja niinpä nousin viime lauantaina junaan uudessa kotikaupungissani Vaasassa aamulla kello 5.54 ja palasin kotiin seuraavana yönä kello 2.25 takanani hieno päivä hienojen ihmisten seurassa. Niin, ja näin myös George R.R. Martinin, vaikka tarkoitukseni ei ollutkaan änkeä itseäni varta vasten miestä katsomaan.

Olin etukäteen kuullut, että Worldconissa oli kovasti ruuhkaa ja että ihmiset käyttivät puolet ajastaan siihen, että jonottivat haluamiinsa paneeleihin ja muihin ohjelmanumeroihin. Tästä syystä ajattelin, että käytän aikani lähinnä hengaamiseen ja kirjojen osteluun. Mutta kuinka ollakaan, huomasin tunkevani itseäni kuuntelemaan ohjelmaa melkein heti ovesta sisään päästyäni. Ehkä se oli ihan viisastakin, maksoihan päivälippu 50 euroa.

Ensiksi olin kuuntelemassa paneelia nimeltä My First Novel – How to get Started. Se sopi itselleni kuin nenä päähän, sillä tarkoitukseni on todellakin aloittaa romaanin työstäminen (määrätietoisempi suunnittelu ensiksi ja sitten kirjoittaminen) heti, kun pääsen irti tällä hetkellä vielä hieman kiireellisemmästä novelliprojektista. Paneelin puheenjohtajana toimi Elizabeth Bear ja panelisteina olivat Mary Robinette Kowal, Erika Vik, Walter John Williams ja Karen Lord. Keskustelu oli varsin kiinnostava, ja se vahvisti tietenkin sitä ajatusta, että jokaisella on omat tapansa kirjoittaa ja motivoida itseään. Onkin aivan hyvä muistaa, että monenlainen tapa toimia voi olla hyvä.

Williams muistutti, että suunnittelu auttaa kirjoittaa, mutta lopulta jokaisen, joka aikoo kirjoittaa, on vain istuttava alas ja kirjoitettava. Vik kuvasi inspiraation odottamista hauskimmalla tavalla, jonka olen koskaan kuullut: Inspiraatio on kuin mies, joka ei koskaan saavu treffeille tai jos saapuu, hän tulee niin myöhässä, että odottajan on kuitenkin ennen sitä keksittävä jotain muuta tekemistä. Toisaalta, kun inspiraatio viimein saapuu, se on kuin se maailman ihanin mies, jonka edessä voi todeta vain: ”Oh my God!” Niin, ja sehän tiedetään, ettei sellainenkaan olotila välttämättä vie oikeaan suuntaan…

Koska kirjoittaminen voi – kuten paneelikin totesi – olla helppoa ja ihanaa, myös tuskastuttavaa ja saada lopulta kyllästymään omaan tarinaan kuoliaaksi, keskusteltiin siitä, miten ongelmatilanteissa pääsee eteenpäin. Lord piti erityisen tärkeänä sitä, että tarina kertoo hyvästä henkilöhahmosta, jonka tarina on vahva. Henkilöhahmojen merkitystä onkin vaikea sivuuttaa. Ihmisinä me kiinnostumme ihmisistä – tai muista inhimillisenkaltaisista olennoista – ja heidän tunteistaan ja kokemuksistaan. Itse en esimerkiksi usko, että tarinan maailma, oli se sitten miten mielenkiintoinen tahansa, voisi koskaan olla yhtä kiinnostava kuin mielenkiintoisesti rakennettu henkilöhahmo. Kowal kertoi masennuskokemuksistaan. Hänellä oli vaikeuksia hahmottaa, johtuiko kirjoittamisen takkuaminen masennuksesta vai tekstissä itsessään olevasta ongelmasta. Omalla kohdallaan hän oli huomannut erilaisten sanalaskurien toimivan, kun piti saada tekstiä aikaiseksi, ja hän mainitsikin 4 the Words -pelin, jossa kirjoittaja taistelee kirjoittamiensa sanojen määrällä erilaisia hirviöitä vastaan. Kuulostaa varsin sopivalta spefistille. Kowal piti myös omien aivojen ulkopuolella olevaa pakotetta erittäin hyödyllisenä asiana, kun jokin teksti pitää saada valmiiksi. Vik puolestaan muistutti, että kun kirjoittaminen on sellaisessa vaiheessa, ettei niskaan vielä hengitä kustantamon deadline, kannattaa asettaa itselleen aikarajoja, jotka eivät ole turhan tiukkoja ja nauttia kirjoittamisesta. Williams muistutti tukiryhmien hyödyllisyydestä. Niiden merkitystä voi tuskin kukaan kirjoittaja kiistääkään.

Omasta näkökulmastani varsin mielenkiintoinen kysymys oli, miten kirjoittamisen painetta voi sietää käydessään kokopäivätyössä. Tähänkin paneelissa tuli monenlaisia ratkaisuja lähtien siitä, että kirjoittaa pari tuntia illassa, siihen, että käyttää lounastuntinsa työssä romaanin väkertämiseen. Kowal esitti varsin käyttökelpoisen idean: tehdessään tylsiä kotitöitä, kuten tiskatessaan, kirjoittaja voi miettiä tekstiään, sitä, mikä on viisainta, mitä hänen henkilöhahmonsa voisi seuraavaksi tehdä, ja kun kotitöistä on päästy, voi kirjoittaminen alkaa. Kowal teki myös hyvän huomion siitä, että aamulla ihminen on vapaampi muista elämänsä narratiiveista, joten silloin aivoilla on paremmat olosuhteet työskennellä vaikkapa romaanikäsikirjoituksen eteen. Tämä on varmasti totta, mutta ikävä kyllä itselläni ei ole useinkaan aamuisin mahdollisuutta istua työstämään tekstiä, ellen halua herätä luontaiselle rytmilleni luonnottoman aikaisin. Vinkki on kuitenkin varsin käyttökelpoinen viikonloppuja ajatellen.

Tämän antoisan ohjelmanumeron jälkeen olikin hyvä suunnata tapaamaan jyväskyläläisiä spefikirjoittajia ja syömään hieman kananuijia. Kävin seuraamassa vielä kahta muuta paneelia, mutta niistä kerron enemmän seuraavassa postauksessa. Silloin selviää sekin, miten ihmeessä päädyin kaikesta ennakkovälinpitämättömyydestäni huolimatta jonottamaan sitä, että saisin kuulla, mitä George R.R. Martinilla on sanottavaa.

Arsenikki tappaa talossa ja puutarhassa

Joskus kauan sitten, eli yli 20 vuotta sitten näin Jyväskylän kaupunginteatterissa näytelmän Arsenikkia ja vanhoja pitsejä. Se lienee ensikosketukseni arsenikkiin. Mitään kovin fyysistä kosketusta tähän myrkkyyn tai kokemusta siitä en kaipaa, mutta epäilemättä sitä tulee hyödynnettyä jossain 1800-luvulle sijoittuvassa tarinassani jossain vaiheessa – ja itse asiassa sillä on ollut jo pieni rooli eräässä novellissani, joka tosin ei sijoitu 1800-luvulle. Siksipä on mainiota, että Tieteen Kuvalehti Historia (9/2017) tarjoaa perustiedot myrkystä artikkelissaan Arsenikki oli näkymätön tappaja.

Arsenikki oli jännittävä aine. Sen saattoi ulkonäön puolesta helposti sekoittaa vehnäjauhoon tai leivinjauheeseen, se maksoi mitättömän vähän (teekupin hinnalla sai 15 grammaa arsenikkia, ja sillä saattoi tappaa 50 ihmistä) eikä sen ostamiseen ollut rajoituksia. Sen kuviteltiin olevan ihmeaine ja siksi sitä laitettiin joka paikkaan: sampoohon hidastamaan kaljuuntumista, saippuaan tekemään ihosta sileä ja vaalea, lääkejuomiin parantamaan hedelmällisyyttä ja väriaineisiin korostamaan vihreää väriä. Sitä sai ostaa jauhemuodossa tai palana, josta saattoi leikata sopivan määrän jauhettavaksi. Yleinen käyttötarkoitus oli rottien ja tuholaisten torjunta.

Murhaamistarkoitukseen arsenikki oli mitä mainioin, koska ennen 1840-lukua sen olemassaoloa murhan uhrin elimistössä ei osattu selvittää ja lisäksi arsenikkimyrkyksen oireet olivat niin lähellä koleran oireita, että varsinkin koleraepidemioiden aikaan arsenikkimyrkytykset menivät täydestä kolerana: uhrin mahaa polttivat kivut, hän oksenteli ja ripuloi rajusti vetistä samealta riisivedeltä näyttävää ripulia. Mikä parasta, arsenikkimyrkytykseen ei kuollut heti, vaan jos murhaaja annosteli myrkyn taitavasti, kuolemiseen meni useampia päiviä. Siinä sitä sitten ehti kouristella ja saada verenkiertohäiriöitä näiden muiden oireiden lisäksi ennen kuin viikatemies tuli. Arsenikkimyrkytys oli helppo tulkita myös punataudiksi, lavantaudiksi, pilkkukuumeeksi tai ruokamyrkytykseksi.

Ikävä kyllä arsenikki tappoi muutoinkin kuin tarkoituksellisesti. Juuri sekoittuminen leivonta-aineisiin aiheutti kuolemantapauksia: ei tarvittu kuin kolmasosagramma arsenikkia kakkutaikinaan, ja aikuiselta mieheltä lähti henki. Se, ettei arsenikki maistunut miltään, oli vahingon sattuessa huono asia ja murhaa haluavalle hyvä. Lämpimässä nesteessä arsenikki liukeni täysin huomaamattomaksi. Kylmässä nesteessä tai ruuassa sen saattoi sen sijaan havaita ja välttyä myrkytykseltä.

Ehkä kaikista kauheinta arsenikissa ja sillä murhaamisessa oli kuitenkin se, että monet sekoittivat omien lastensa ruokaan arsenikkia hankkiakseen rahaa näiden kuolemalla. Työläiset olivat perustaneet ammattiyhdistyksiä, ja näiden kautta saattoi pientä vuosimaksua vastaan saada hautausyhdistyksen vakuutuksen, jonka tarkoituksena oli kustantaa kohtuuhintaiset hautajaiset, jos kuolema korjasi vakuutuksen ottajan tai tämän omaisen. Lapsen kuollessa vanhemmat saivat hautausyhdistykseltä kolmesta neljään puntaa. Lapsen hautajaiset oli kuitenkin mahdollista kustantaa yhdelläkin punnalle, joten… joidenkuiden mielestä omien lasten tappaminen rahanhankintamielessä oli järjellistä toimintaa.

Tämä ongelma oli tiedossa ja ilmeisesti yllättävänkin laaja, mutta mitäpä viranomaiset kykenivät tekemään, kun arsenikkimyrkytystä ei osattu todeksi näyttää. Toki arsenikkimyrkytysepäilyjä vietiin oikeuteen ennen kuin arsenikin määrää kuolleen elimistössä osattiin millään tavoin mitata. Juuri eräs tällainen oikeudenkäynti, jossa murhaaja vapautettiin (hän todellakin oli murhaaja, koska tunnusti tekonsa 12 vuotta oikeudenkäynnin jälkeen), sai brittikemisti James Marshin kehittämään vuonna 1836 testin, joka selvitti ruumiista otetun kudosnäytteen avulla, miten paljon vainajan elimistössä oli arsenikkia.

Marshin koe toimi seuraavalla tavalla: Jos jotakuta epäiltiin arsenikkimyrkytyksen uhriksi, hänen mahalaukustaan tai ihostaan otettiin kudosnäyte. Tislauspulloon laitettiin sinkkijauhetta, rikkihappoa ja tämä kudosnäyte. Kudoksessa oleva arsenikki sai aikaan sen, että tilauspulloon muodostui arsiinikaasua (arsiinivetyä), joka on myrkyllistä. Tislauspullosta arsiini meni lasiputkeen, ja siellä se hajosi kuumennettaessa kahdeksi aineeksi: vedyksi ja arseeniksi. Lasiputken päähän asetettiin viileä pinta, ja kun kaasuuntunut arseeni jälleen sen kohdatessaan tiivistyi toiseen olomuotoon, syntyi tuolle pinnalle peilimäinen metallikalvo. Syntynyttä peilipintaa verrattiin sitten erilaisia arsenikkipitoisuuksia sisältäviin peilipintoihin ja saatiin selville, paljonko arsenikkia vainajan ruumiista otettu kudosnäyte sisälsi.

Vaikuttavalta ja vakuuttavalta kuulostava testi saapui oikeussaleihin vuonna 1840, mutta se ei vielä taannut sitä, että murhaajat olisivat jääneet kiinni. Lääkärit olisivat nähtävästi tarvinneet lisää kemistintaitoja, koska heidän kykynsä eivät riittäneet testin tulkitsemiseen tai ainakaan tulosten selittämiseen riittävän selkeästi jurylle. Se ei nimittäin riittänyt, että osasi nähdä testin tulokseksi sen, että vainajan elimistössä oli ollut arsenikkia. Myös myrkyn määrällä oli väliä, koska arsenikitonta brittiä oli tuolloin vaikea löytää – arsenikkiahan sai kroppaansa lähes kaikkialta 1800-luvun Britanniassa. Ja juuri tässä lääkäreillä oli ongelmia: he eivät osanneet tehdä selväksi jurylle, jos itselleenkään, millaisia määriä arsenikkia uhrin ruumiissa oli.

Kehittyneemmän, tai ainakin helpommin toteutettavan ja ilmeisesti myös tulkittavan arsenikkitestin kehitteli vuonna 1841 kemisti Saksasta, Hugo Reinsch. Hänen testiään varten tarvittiin vainajasta ihonäyte, joka pistettiin kuumenemaan suolahappoliuokseen. Kun oli kulunut 30 minuuttia, otettiin kupariliuska ja laitettiin se liuokseen. Sitten katsottiin, alkoiko kuparin pintaan muodostua tummanharmaa metallikalvo – se nimittäin kertoi siitä, että näytteessä oli arsenikkia.

Testit vaikuttivat osaltaan siihen, että arsenikkimurhien kulta-aika päättyi, vaikkeivät ne heti tällä myrkyllä murhaamista lopettaneetkaan. Arsenikkimurhaajien kaikkien tietoon tulleet oikeudenkäynnit ja teloitukset olivat myös yksi syy siihen, ettei arsenikilla murhaaminen houkuttanut enää niin paljon. Kuuluisimpia, ellei kuuluisin, arsenikkimurhaaja oli oletettavasti 21 ihmistä tappanut Mary Ann Cotton, joka hirtettiin rikostensa seurauksena maaliskuussa 1873.

Arsenikkimurhat saivat myös viranomaiset huolestumaan, eikä arsenikin hankkiminen 1800-luvun loppupuolella voimaan tulleiden uusien lakien jälkeen ollutkaan yhtä helppoa kuin ennen. Jos asiakas osti arsenikkia, oli kauppias velvoitettu kirjaamaan ylös ostajan nimen ja ostoksen syyn. Tämä ei tosin toteutunut aivan toivotulla tavalla. Arsenikki itsessään värjättiin väriaineella sen havaitsemisen helpottamiseksi – tai voisi paremminkin kuvitella, että siksi, ettei se menisi niin helposti sekaisin vaikkapa jauhojen kanssa. 1868 arsenikin saantia rajoitettiin myös siten, ettei sitä enää voinut ostaa tavallisista kaupoista, vaan ainoastaan apteekeista ja maali- ja kemikaliokaupoista.

Vaikka mikään yksittäinen syy tai toimenpide ei saanut arsenikkimurhia loppumaan, aineen ajateltiin 1900-luvun alkaessa olevan menneisyyden vitsaus. Tästä voimme toki olla onnellisia, vaikka turha nykyihmisen on toisaalta viktoriaanisille myrkyille naureskella tai niitä kammoksua – elämmehän mekin koko ajan myrkkyjen keskellä. 1800-luvusta kirjoittavalle arsenikissa on kuitenkin jonkinlainen kauhuromanttinen hehku: kuinka ihastuttavan helppoa henkilöhahmon onkaan terästää tee jollain tappavalla...

Ensimmäistä kertaa usvaisella leirillä

Verkostoituminen ei ole koskaan ollut alaani, mutta jonkinlaista sen yrittämistä on ollut havaittavissa viimeksi kuluneen vuoden aikana. Toisten spefikirjoittajien tapaaminen on aina antoisaa, niitä elämän hetkiä, jolloin jollain lailla kokee olevansa kaltaistensa joukossa. On nimittäin ihanaa esimerkiksi päivitellä yhdessä sitä, että tarinassa esiintyvä lohikäärme voi olla joillekuille ylitsepääsemätön ongelma.

Ilmeisesti olen onnistunut verkostoitumisessa jossain määrin, sillä pariltakin ihmiseltä tuli minulle ilmoitus, että tänä kesänä on jälleen Usva-leirejä kirjailija Anne Leinosen kotona Ristiinassa. Ilmoitukseen sisältyi ajatus siitä, että olisi mukavaa, jos minäkin olisin tällä kertaa mukana. Innostuin asiasta heti, ja erinäisen väärän päättelyn ja siitä seuranneen hetkellisen epäonnen jälkeen sain paikan Usvan työleiriltä, joka järjestettiin 18. - 20. tätä kuuta. Sekin valaistui minulle, ettei Ristiina ole Turun suunnalla. Niinpä olin kuin olinkin aikaisin aamulla ensimmäisenä leiripäivänä aivan oikealla puolella Suomea.

Työleirin tarkoituksena oli työskennellä sopiva määrä, tavata muita kirjoittajia, saada palautetta kesken olevasta tekstistä, jos sellaisen oli toisille luettavaksi lähettänyt ja – tämä oli henkilökohtainen tavoitteeni – juoda punaviiniä punaviinistä pitävässä seurassa. Kerrankin pääsin kaikkiin tavoitteisiini! Se on elämässäni noin keskimäärin aika lailla harvinaista. Leirillä sai luoda oman työskentelytahtinsa, ainoastaan palautesessiot sovittiin oman palauteryhmän kanssa ja ruokailuajat määrättiin ylemmältä taholta (niistä voi todeta, että ne oli ajoitettu täydellisellä tavalla niin, ettei nälkä käynyt kertaakaan mielessä – ja ruoka oli myös erittäin maistuvaa). Palauteryhmässäni perehdyttiin varsin pitkällisesti jokaiseen käsiteltävänä olevaan tekstiin ja ihasteltiin sitä, kuinka erilaisia tekstejä ryhmän kirjoittajat olivat työstämässä. Itse sain palautetta, josta osa tuleekin pian hyödynnettyä keskustelussa olleen novellin työstämisessä. Palaute sulaa vielä erään toisen, ei-kirjallisen projektini vuoksi ensi viikkoon ja sitten se pääsee antamaan parantavia aineksia tekstiini.

Leirin osallistujalista oli siinä mielessä itselleni mukava, että jotkut osallistujista olivat ennestään tuttuja Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien kurssipäiviltä ja syysleiriltä viime syksyltä mutta joukossa oli myös uusia tuttavuuksia. Niinpä sai vaihtaa ennestään tuttujen kanssa kuulumiset ja samalla saattoi laajentaa tuttujen kirjoittajien verkostoaan.

Entäs se työskentely sitten? Työleiri kuulostaa ankaralta raatamiselta. Itselleni – ja varmasti monille muillekin – se oli kuitenkin vapaata kaikesta muusta, jotta voi keskittyä vain kirjoittamiseen. Itse olin tyytyväinen, että sain työstettyä raakatekstiä arviolta noin viisi sivua. Tosin sen katsominen oli mielenkiintoinen kokemus, sillä viimemmäksi olen tehnyt kolmatta editointiversiota ensimmäisestä antologiaan pääsevästä novellistani, ja toki loppusilausta vailla olevan tekstin läpi käyminen tuntuu hieman erilaiselta kuin ensimmäisen hapuilevan version ihmettely saman tien, kun sen on juuri saanut näpyteltyä ruudulle. Toisaalta juuri siinähän konkretisoituu se, että teksti tosiaan muokkautuu ja että siinä hapuilevassa versiossakin voi olla ainesta, joka muuttuu joksikin ajan kanssa.

Lisäksi voin kuitenkin olla ylpeä itsestäni, sillä kirjoitin kohtauksen, joka vaati hieman henkistä ponnistelua. Siis sellaisen, jossa tietää, mitä tulee tapahtumaan mutta jonka laittaminen näkyville ylittää jonkinlaisen kynnyksen. Tosin tässä tapauksessa olen ilmeisesti muuttunut ujommaksi, sillä löysin juuri laatikoistani ikivanhoja tekstejä, joissa käsiteltiin samankaltaista asiaa aivan muitta mutkitta (muistikuvaa ujoilu-tuskailusta niitä tekstejä kirjoittaessa ei ole, mutta myönnetään,että onhan pinnistely saattanut unohtuakin). Vanhoja tekstejäni kaivellessani huomasin senkin, että olen kirjoittanut aivan samoista aiheista jo lukioikäisenä. Eikö vieläkään kaikki klassisista saduista, teenjuonnista ja sukupuolisesta kanssakäymisestä ole sanottu? No, ei tietenkään. Sitä paitsi ainahan voin kuvitella, että minulla on nyt näistä asioista enemmän sanottavaa kuin yli kaksi vuosikymmentä sitten. Niin, ja tietysti rakkaudesta. Siitä vasta kuvittelen sanottavaa olevankin...

Ensimmäinen Usva-leirini oli mukava kokemus. Kun kirjoittamisasioille on varattu aikaa, ne alkavat myös kehittyä päässä aivan eri tavalla. Niinpä leirin jälkeen aivoni ovatkin olleet tekstien suhteen ideoivammat kuin pitkään aikaan. Pian minulla onkin taas onneksi paremmin aikaa myös kirjoittamiseen, vaikka nyt meneillään olevan, ei kirjoittamiseen liittyvän projektin jälkeen alkaakin pian toinen, vielä isompi, ei kirjoittamiseen liittyvä projekti. Mutta tätä sanotaan kai elämäksi – ja juuri elämähän antaa yllättävissäkin paikoissa ideoita ja syitä kirjoittaa.