Kirjoittaja tutkii tuomiokirkkoa

Olen aina rakastanut vanhoja kirkkoja, ja eräässä tekeillä olevassa tekstissäni yksi kohtaus sijoittuukin Kuopion tuomiokirkkoon, joka vihittiin käyttöön 1816. Kesäaikaan kirkot ovat yleensä talvea paremmin auki muulloinkin kuin kirkonmenojen aikaan. Niinpä jokin aika sitten hipsin kotikaupungin tuomiokirkkoon kuvaamaan paikkoja kirjoittamisen taustatutkimuksen nimissä. Olen kyllä aiemminkin rakennuksessa käynyt, mutta muistia on hyvä virkistää aika ajoin.

Olen yleensä huono menemään jutustelemaan oppaalle, vaikka sellainen kirkossa paikalla olisikin. Nyt opas huomasi nähtävästi, että viivähdin paikalla keskimääräistä turistia hieman kauemmin. Hän tuli kysymään, oliko mieleeni herännyt mitään kysyttävää. Uskaltauduin mainitsemaan, että tarkastelen paikkoja kirjallisten intressien vuoksi, ja kuinka ollakaan, opaskin kertoi kirjoittavansa, joten löysimme yhteisymmärryksen oitis.

 

Juttelimme kirkosta yhtä jos toista. Ensiksikin tuomiokirkko on rakennettu väärään suuntaan. Alttarin pitäisi olla toisessa päässä kirkkoa, mutta koska tori – ja kaupungin keskusta – oli aikanaan eri suunnassa, oli luonteva rakentaa kirkon sisäänkäynti ja siten myös alttari näin päin kuin ne nyt ovat. Nykyisin kirkon pääsisäänkäynniltä aukeaa näkymä Snellmaninpuistoon, jonka paikalla tori ennenaikaan oli.

Kun kirkko rakennettiin, sinne mahtui enemmän ihmisiä kuin koko Kuopiossa oli asukkaita. Tästä syystä kaikki paikalliset eivät olleet rakennusurakasta kovinkaan innoissaan. Kirkossa on tilaa 1200 hengelle, mutta Kuopion asukasluku 1800-luvun alkupuolella oli ehkä 800.

Alun perin kirkon ulkoseinä oli valkoiseksi rapattu. Sitten rappaus kului ja seinässä olevat tummat kivet paljastuivat. Lopulta kukaan ei muistanut, että seinän pitäisi olla kokovalkea, tai jos muistettiinkin, päätettiin, että se jätetään kirjavaksi. Ulkoasun osalta opin myös seinissä olevista raudoista. Ne liittyvät kirkon rakentamistekniikkaan, joka on samanlainen kuin keskiaikaisissa linnoissa käytetty. Rautojen avulla saatiin vedettyä kivet ja niiden välissä oleva laastikerros tiiviiksi seinäksi.

Kirkko on sähköistetty jo 1890-luvulla. Upea kattokruunukin on silloin joutunut luopumaan aidoista kynttilöistään. Alttaritaulu on Berndt Abraham Godenhjelmin maalaus 1800-luvulta. 

 

Ruiskumestarin talo – sympaattinen vilkaisu 1800-luvun Helsinkiin

1800-luvun kotimuseot ovat mainio tapa päästä aikakauden fiilikseen. Siksipä Helsingin-matkalla piti pistäytyä Kruununhaassa Ruiskumestarin talossa, joka on vähintäänkin 200 vuotta vanha rakennus. Tarkka rakennusvuosi on hämärän peitossa. Museona talo kuvaa sitä, miten pikkuvirkamiehet asuivat ja elivät 1860–1870-luvuilla.

Talon nimen taustalla on ruiskumestari Alexander Wickholm, jonka omistukseen talo siirtyi vuonna 1859. Hän eli vuoteen 1896 saakka. Koko tuota aikaa hän ei kuitenkaan elänyt talossa, vaan toimiessaan raatihuoneen vahtimestarina (vuodet 1863–1870) hän asui siellä. Ruiskumestarin talossa asui silloin vuokralaisia. Huoneita vuokrattiin myös yksittäin, ja talo olikin parhaimmillaan melkoisen täynnä elämää.

Ruiskumestarin talo on pieni kotimuseo, mutta siellä on paljon mielenkiintoista esineistöä. Itse asiassa tavaraa on niin paljon, että ennen museoon menoa olisi kannattanut lueskella esitelehtinen lävitse.

Talon keittiössä on alkuperäinen hella. Sieltä löytyy myös – tietenkin – kahvinvalmistamiseen liittyviä tarvikkeita: kuparinen kahvipannu ja kahviprännäri. Kahvipavut piti nimittäin paitsi jauhaa kotona, myös paahtaa. Jännittävä yksityiskohta on silitysrauta, jonka sisälle voitiin laittaa kuumia hiiliä silitysajan pidentämiseksi.

Keittiönpöydältä löytyy mm. Venäjällä 1800-luvun lopulla valmistettu samovaari. Kahvimylly on komea myös. Kynttilänjalkojen edessä pienellä sinisellä alustalla on kynttiläsakset, joilla lyhennettiin kynttilän sydäntä tarvittaessa.

Nyt kotona opaslehtistä lukiessani harmittelen, etten osannut katsoa keittiössä olevaa kärpäspulloa, jota käytettiin häiritsevien kärpästen pyydystämiseen. Lyhyt googlaus paljastaa kuitenkin, että sellainen löytyy myös Kuopion korttelimuseosta, joka on aika paljon minua lähempänä kuin Ruiskumestarin talo. Sinne siis.

Keittiökamarissa on alkuperäisessä asussa oleva uuni, jossa on jännittävä kolo (ylempi musta luukku). Museo-opas kuvasi sitä entisajan mikroksi. Koloon saattoi laittaa esim. vaatteita tai astian lämpenemään. Kolo ei tosin ollut kovin syvä, joten se lienee tarkoitettu hyvin pikkuruisille asioille. Uunin vierustalla seinällä on avainkaappi. Sen ovessa on hieno kirjontatyö. Lampetti on peltiä.

Salissa on biedermeirkalusto 1830-luvulta. Sohvan ja tuolien materiaali on mahonkiviilutettu puu. Sohvatyynyistä toinen on koristeltu ristipistokirjonnalla ja lasihelmillä. Toisessa on puolestaan petit point -kirjontaa. Saliin sai kurkistaa ovelta, joten yksityiskohtia ei voinut tiirata aivan vierestä. Messinkinen kynttiläkruunu, josta roikkuu kristalleja, on valmistettu 1860-luvulla.

Salin nurkassa on pieni ompelupöytä. Se on 1850-luvulta. Ompelutarvikkeet sai laitettua talteen pöydän kannen alla olevaan lokerikkoon. Pöydällä on opaalilasinen öljylamppu.

Salissa on myös biedermeierpelipöytä 1800-luvun alkupuolelta. Aikakaudella pelattiin mm. dominoa ja Cuccu-peliä. Pöydällä oleva kynttilänjalka on hopeaa.

Pihakamarissa on ihastuttava sinertävä tapetti. Oma silmäni iskee aina kirjoituslipastoihin – haaveilen, että itselläkin olisi joskus sellainen. Kamarin kirjoituslipasto on valmistettu 1800-luvun alussa. Lipasto on mahonginväristä puleerattua mäntyä. Pöytäpeilin tyylisuunta on uusrokokoo. Kynttilänjalan materiaali kuulostaa jännittävältä: elohopealasi.

Jos 1800-luvun elämä yhtään kiinnostaa, Ruiskumestarin talo on hyvä vierailukohde. Museoon on vapaa pääsy, joten avartava vierailu ei maksa muuta kuin hieman vaivaa hakeutua Kruununhakaan jollain Helsingin-reissulla. Helsingissä asuville se on toki vielä helpompaa kuin muualta tuleville vierailijoille. 

Ilja Repin Ateneumissa

Tämä blogi elää pitkälti 1800-luvulla, enkä sen vuoksi aio jaaritella kovin paljoa koronasta. Se on kuitenkin todettava, että se on saanut aikaan jopa niin omituisia ajatuksia, että harkitsin jättäväni väliin Ateneumin Ilja Repin -näyttelyn. Onneksi muutin mieleni.

Olen nähnyt laajan katsauksen Ilja Repinin tuotantoon jo viime vuosituhannella Retretissä. Googlaus tuotti tuloksen, että Repinin teoksia on ollut siellä esillä vuonna 1989 ja vuonna 1995. En ala panemaan päätäni pantiksi siitä, kumpana vuonna näyttelyssä kävin. 1989 olin juuri päässyt peruskoulusta, ja minulla oli jo silloin hyvä taidemaku. Joka tapauksessa tällaista maalaustaidetta katselisi mielellään vaikka joka päivä, joten olipahan taas aikakin nähdä näyttely, joka näyttää kunnolla, mitä tämäkin mies sai urallaan aikaan.

Ateneumin näyttely todellakin on edustava. Kaikkea ei voi tietenkään saada, ja olisin todella mieluusti nähnyt Repinin dramaattisen maalauksen Iivana Julmasta poikansa kanssa, mutta kaikki valittaminen näyttelyn sisällöstä on naurettavaa. En itse asiassa rehellisesti sanottuna ymmärrä, millä ilveellä nämä maalaukset yleensä on saatu lainaan maailmalle. Monet näytteillä olleista töistä olisivat vetonauloja missä tahansa museossa. Jos minulla roikkuisi seinällä vaikkapa Sadko vedenalaisessa valtakunnassa (1876), se ei taatusti liikkuisi siitä mihinkään muutoin kuin kuolleen ruumiini ylitse.

Jos haluaa jotain saivarrella, nimenomaan Sadko on ongelma. Se on nimittäin äärimmäisen lumoava, ja sitä voisi katsella loppuelämänsä kyllästymättä. Jonkin aivoituksen seurauksena maalaus on sijoitettu näyttelyn ensimmäiseen saliin. Vielä 130 teosta edessä, mutta yritäpä päästä Sadkon ohitse.

Ensimmäisessä salissa on myös Repinin omakuva vuodelta 1887. Se avaa näyttelyn, vaikkei olekaan mikään nuoruudentyö. Repin on ollut sen maalatessaan 43-vuotias, jo maineensa ansainnut taiteilija.

Repin oli taitava kuvaamaan niin henkilöiden luonnetta muotokuvissaan kuin erilaisten tilanteiden tunnelmaa.

Odottamaton kotiinpaluu -teoksessa (1884–1888) nähdään vankilasta päästyään kotiin palaava mies, joka ei saakaan ilahtunutta vastaanottoa. Repin oli aiemmin kannattanut politiikassa uudistusmielisten narodnikkien ajatuksia. Nämä olivat kuitenkin alkaneet toimia niin radikaalisti, että Repin oli muuttanut mielensä. Tämä on taustana tälle maalaukselle, jossa poliittinen radikaaliajattelija palaa. Teoksen tunnelma pysäyttää sen äärelle.

Kaksintaistelu (1897) puolestaan kuvaa nimensä mukaisesti kaksintaistelua kahden miehen välillä. Tiedä sitten, kuinka kunniallinen tapa tuo on – no, säilyttää kunniansa. Näyttelytekstien mukaan ajan kirjallisuudessa oli paljonkin kaksintaisteluja, ja niitä myös kritisoitiin kirjallisuuden avulla. Tämä ei varsinaisesti hämmästytä.

Hyvin dramaattinen on myös yllättävän pieni maalaus Kirurgi J.W. Pavlov leikkaussalissa (1888). Siinä kuvataan edistyksellistä ajan lääketiedettä. Kuvaa katsoessa voi olla onnellinen, että ainakin anestesia on tuon jälkeen kehittynyt, vaikka jalkoja edelleen operoidaan aika barbaarisilla tavoilla. Tässä maalauksessa näyttää kuitenkin siltä, että potilas on valitettavan tietoinen siitä, miten paljon hän kärsii. Jännittävä tekninen asia maalauksessa on valkoisen värin käyttö: Repin on nimenomaan tahtonut kuvata valkoista valkoisella.

Ateneumin näyttelyssä on esillä runsaasti muotokuvia. Kuten todettua, ne ovat terävänäköisiä. Mielenkiintoista on, että usein alueet kasvojen ulkopuolella on maalattu paljon rennommalla otteella, ikään kuin huolimattomammin.

Mies, jolla on paha silmä (1877) luo heti uhkaavamman tunnelman, kun kuulee maalauksen nimen. Kai tämän miehen voisi muullakin tapaa nähdä.

Säveltäjä Modest Musorgskin muotokuva (1881) taitaa olla minulle tuttu jo alakoulun musiikinkirjasta. On ollut ehkä hyvä, etten tiennyt kovin tarkkaan sen taustoja tuolloin siihen ensimmäistä kertaa törmätessäni. Musorgski ei elänyt kuin päiviä muotokuvan maalaamisen jälkeen. Mies kieltämättä on kuvassa elämän ja mm. alkoholin kuluttama.

Leo Tolstoi esiintyy näyttelyssä useammassakin muotokuvassa. Jostain syystä hän ei oikein missään niistä näytä suurelta maailmankirjallisuuden klassikkojen kirjoittajalta – en tosin tiedä, miltä sellaisen pitäisi näyttää. Ehkä mielenkiintoisin on pieni maalaus nimeltä Peltomies (Kirjailija Leo Tolstoi kyntämässä) (1887). Varmasti sitten tiesi, mistä Levinin kohdalla kirjoitti.

Rauhallisimpia tunnelmia on maalauksessa Puiston sillalla (Taiteilijan vaimo Vera Repina Abramtsevossa) (1879).

No, kieltämättä tämä toinenkin kuva Repinin vaimosta on rauhallinen tunnelmaltaan. Teoksen nimi on Lepo (Taiteilijan vaimon Vera Repinan muotokuva) (1882). Vaimo näyttää nuorelta, ja nuori hän on ainakin nykymittapuun mukaan vielä tässäkin, sillä hän oli 17-vuotias avioituessaan Repinin kanssa vuonna 1872.

Tässä kuvassa on puolestaan taidemaalari Jelizaveta Zvantseva (1889). Näyttelyteksteissä kerrottiin, että Repin oli naiseen pidempäänkin ihastunut, mutta vastakaikua tunteille ei tullut. Zvantseva oli Repinin oppilas ja  perusti taidekoulun sekä Moskovaan että Pietariin. Ei hämmästytä, että Repin oli tähän lahjakkaaseen naiseen ihastunut. Repinillä ei ollut vaikeuksia saada naisseuraa, mutta ehkä juuri siksi torjuvampi nainen jäi häntä vaivaamaan.

Pianisti Sophie Menterin muotokuva (1887) sen sijaan esittelee paljon viettelevämmän oloisen naisen. Näyttelyteksteissä kerrotaan naisen olleen energinen ja ilmeikäs soittaessaan. Se on muotokuvankin perusteella helppo kuvitella.

Näyttelyn hurjimpia maalauksia on Tsaarin tytär Sofia Aleksejevna Novodevitsin luostarissa streltsien teloituksen ja koko palveluskunnan kidutuksen aikana vuonna 1698 (1879). Kyllä, teoksen nimi on todellakin näin pitkä ja se kuvaa hyvin, mistä on kyse. Sofia Aleksejevnan velipuoli oli Pietari Suuri, ja juuri hänen takiaan tämä vallankin kaapannut nainen joutui tilanteeseen, jota maalaus esittää. Vaikutti melkoiselta juonittelulta puolin ja toisin.

Näyttelyssä on jonkin verran myös muita kuin öljyvärimaalauksia. Tämä vaikuttava muotokuva esittää näyttelijätär Vera Puškarevaa (1899). Se on tehty hiilellä kankaalle.

Otetaan yksi maalaus myös 1900-luvun puolelta. Golgata (1921–1925) on hyvin vaikuttava kuvaus pääsiäisaamusta. Ryövärit riippuvat vielä risteillään, mutta heidän takanaan olevassa kalliohaudassa loistaa valonpilke. Teos on makaaberi ja pysäyttävä.