Sukella syvempään näkökulmaan

Esittelin aiemmin Rayne Hallin kirjoittamisoppaan, joka käsitteli henkilöhahmon luomista. Olen lukenut samalta tekijältä myös oppaan Writing Deep Point of View: Professional Techniques for Fiction Authors, joka käsittelee deep point of view -tekniikkaa (Deep PoV), jonka voisi kai suomentaa jonkinlaiseksi syvänäkökulmaksi. Ideana on, että lukija pääsee niin kiinni näkökulmahenkilön näkökulmaan, että kokee sen itsekin, ei ainoastaan näe tapahtumia ulkopuolelta.

Hallin kirja antaa paljon konkreettisia vinkkejä siihen, miten tekstiin rakennetaan Deep PoV. Pikkuteos sisältää paljon esimerkkejä, jotka auttavat ymmärtämään teoriaa, ja lisäksi jokaisesta asiasta on myös harjoitus, jonka avulla voi oitis kokeilla, miten tekniikka toimii. Jos jollain tavalla osaa englantia, kirja on helppo- ja nopealukuinen ja antaa samalta istumalta käyttökelpoisia tekniikoita käytettäviksi mihin tahansa fiktiiviseen tekstiin.

Oppaassa neuvotaan mm., miten henkilöhahmon aivot suodattavat hänen tekemiään havaintoja. Tämä oli avartavaa luettavaa, sillä on tietenkin helpointa huomata ympäristöstään ne asiat, jotka itse juuri tällaisena oikeana ihmisenä havainnoisi. Entäpä jos oikeasti haluaisi (ja tietenkin pitäisikin haluta) kirjoittaa henkilöistä, jotka ovat erilaisia kuin itse on? Hallin mukaan ihmiset suodattavat havaintojaan eri tavoin mm. koulutuksensa, kasvatuksensa ja harrastustensa vuoksi. Sisustussuunnittelija näkee keittiön eri tavoin kuin kokki. Myös elämäntilanne vaikuttaa siihen, mitä ihminen tai henkilöhahmo havainnoi. Juuri raskaudestaan tietoiseksi tullut nainen kiinnittää huomiota pieniin lapsiin, leluihin ja muihin lapsiin liittyviin asioihin.

Miten havainnoista ja tunteista pitäisi sitten kirjoittaa? Hall kehottaa jättämään pois ns. ajatteluverbit. Jos ollaan näkökulmahenkilön pään sisällä, ajatukset voi esittää suoraan, eikä tarvita turhia selittäviä verbejä, kuten ajatella, ymmärtää, harkita, ihmetellä, pohtia jne. Tunteiden kuvaamisen ohjeeksi teos antaa, että tunteita pitäisi kuvata sinä fyysisenä tuntemuksena, jonka se aiheuttaa. Tämäkin on varsin käyttökelpoinen neuvo. Vatsan ympäri vääntymiseen on helpompi samastua kuin siihen, että joku vain toteaa, että henkilöä esimerkiksi jännittää.

Koska Deep PoV -tekniikka perustuu siihen, että tekstissä pysytään tiukasti näkökulmahenkilön päässä, Hall antaa myös ohjeita siihen, miten kuvata tämän henkilön ulkonäköä, jos se ylipäänsä on tarpeen. Kukaanhan ei päässään ajattele (yleensä) tyypillistä kirjallista ulkonäkökuvausta tyyliin ”Olen sinisilmäinen, vaaleahiuksinen, vankkarakenteinen, keskimääräisen kaunis nainen.” Hall kehottaa yhdistämään ulkonäön kuvauksen toimintaan. Esimerkiksi jos ihminen on pitkä, hän joutuu kumartumaan mennessään matalasta ovesta. Kumartumisen kertominen kertoo jotain henkilön ulkoisesta olemuksesta. Henkilöhahmo voi myös esimerkiksi katsoa peiliin tai toiset henkilöt voivat kommentoida näkökulmahenkilön ulkonäköä.

Deep PoV -tekniikkaa käytettäessä on myös haasteellista kuvata tapahtumia, jotka tapahtuvat muualla kuin missä näkökulmahenkilö on. Tähänkin Hall antaa ohjeita, mm. muualla tapahtuneiden asioiden kuvaamisen mediassa tai kirjeissä. Koska samassa tekstissä voi olla useitakin näkökulmahenkilöitä, Hall antaa myös ohjeita siihen, miten Deep PoV vaihdetaan niin, että lukija pysyy mukana mahdollisimman hyvin. Kun näkökulmahenkilö muuttuu, pitää uusi näkökulmahenkilö tuoda esimerkiksi henkilön kokeman kautta esille heti ensimmäisessä virkkeessä, jossa on uusi näkökulma.

Erityisen kiinnostavaa oppaassa oli mielestäni se, miten kirjoitetaan, jos näkökulmahenkilö on mies. On sen verran haastava ja hauska ajatus kirjoittaa vastakkaisen sukupuolen näkökulmasta, että pohdin tätä aihetta erillisessä postauksessa hieman myöhemmin.

Editointi ei näköjään ole intohimoni

Jos kirjoittaminen on minulle näin määrätietoisena tekemisenä uudehko harrastus, niin uutta on tekstin perinpohjainen editointikin. Tuntuu hienolta, kun saa toisen innostumaan keskeneräisestä tekstistä ja saa innostavia vinkkejä siihen, miten tekstistä saa paremman. Hyvin mietitty palaute innostaa kirjoittamaan eteenpäin, tekemään tekstistä paremman. Tulee sellainen olo, että tekstiä kannattaa editoida. Vielä parempaa on, jos oma tarina on jo hyväksytty jonnekin ja pääsee editoimaan sitä tietäen, että se julkaistaan jossain ja että työnteon jälkeen saa nähdä sen painettuna.

Luulisi siis, että editoisin tekstejäni riemusta kiljuen, koska minulla on ollut onni saada teksteihini perehtynyttä palautetta ja mikä vielä hienompaa, olen saamassa yhden novellini – tai itse asiassa kaksikin, mutta toinen ei ole vielä päässyt editointivaiheeseen – antologiaan. Lisäksi olen luonteeltani pikkutarkka ja kohtuullisen kärsivällinen, joten luulisi, että nauttisin editoinnista, niin isojen kuin pikkuruistenkin tekstin osatekijöiden tarkasta viilaamisesta.

Minusta tekstiä kannattaa todellakin työstää niin kauan, että siitä tulee niin hyvä kuin mahdollista. Mutta kuinkas ollakaan, sekä erääseen novellikutsuun tyrkylle lähettämäni tekstin että jo antologiaan hyväksytyn novellin editoinnin ensimmäinen kierros tässä jokin aika sitten olivat aika tuskaisia. En meinannut päästä alkuun. Ehkä se siinä olikin hankalaa. Yllättäen ei ollut kovinkaan tuskaista ottaa novelleista pois elementtejä, jotka olivat aiemmin tuntuneet itselle tärkeiltä. Jotenkin kai sisäistin sitten sen, että niitä voi käyttää jossain muussa tekstissä, ja ehkä toinen näistä novelleista oli jo saanut levätäkin sen aikaa, että siihen saattoi suhtautua hieman vähemmällä tunnelatauksella.

Jokin editoinnissa kuitenkin tökki. En ymmärrä mikä, koska mielestäni minulla oli ihan toimiva menetelmä. Katsoin palautteet läpi ja päätin, mitä muutoksia teen. Poistin ensin tekstistä ne elementit, mm. henkilöt, jotka saivat lähteä kokonaan. Aloitin sitten muun muokkaamisen isoimmista jutuista, mm. pätkistä, joissa muutin kohtauksen näkökulmahenkilöä. Merkkasin eri värillä pätkät, joissa oli vielä läpikäymistä, yksittäiset lauseet ja sanat, joiden toimivuutta halusin vielä miettiä. Kirjoitin kolmannella värillä kommentteja siitä, mitä missäkin kohdassa pitäisi vielä miettiä, lisätä tai saada näytettyä. Siirryin isommista asioista pienempiin, lopulta sanatasolle. Korjasin pyydetyt pilkut ynnä muut yksityiskohdat.

No, voihan editoinnin nihkeä eteneminen olla vain sitä, että en oikein päässyt käyntiin ja että keskittyminen oli flunssankin takia huonoa. Pitäisi istua tekstin äärelle, pysyä siinä, antaa itsensä päästä vauhtiin, pysyä erossa muista asioista silloin, kun kirjoittaa raakatekstiä tai editoi. Editoiminen on kuitenkin palkitsevaa, sillä kyllähän teksti paranee, kun miettii muutokset eikä tee sellaisia, jotka eivät tunnu itsestä hyviltä. On tärkeää osata ottaa palautetta vastaan ja hyödyntää sitä, mutta on myös kuunneltava sitä, mikä itselle on tekstissä niin tärkeää, ettei sitä voi muuttaa. Joskus sellaisiakin asioita varmasti on. Palaute voi olla myös ristiriitaista, joten joka tapauksessa on luotettava itseensä ja omaan näkemykseensä, kun valitsee, mitä palautteesta hyödyntää. Se kuitenkin on aivan varmaa, että jos huolella tehdystä palautteesta ei osaa ottaa mitään palasia tekstin parantamiseksi, ongelma on palautteen vastaanottajassa, ei sen antajassa.

Uskon, että opin tätä editointiakin vähitellen, aivan kuten kirjoittamista. Joskus siinäkin voi ehkä vielä saavuttaa flow’n. Nyt lähinnä ihmettelen, miten voi olla mahdollista, että aivan uuden tarinan keksiminen ja kirjoittaminen tuntuu helpommalta kuin raakatekstin hiominen kilpailu- tai julkaisukuntoon.