On yleisesti tunnustettu totuus, että naimaton mies, jolla on huomattava omaisuus, on välttämättä vaimon tarpeessa.
Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo (1813) ei pitkään pimitä, mistä kirjassa on kyse: avioliiton solmimisesta. Jos se on – tai edes pysyvän parisuhteen solmiminen – nykyään haastavaa, parisataa vuotta sitten ei päästy ainakaan yhtään helpommalla. Sen sijaan kummankin aikakauden pariutumiskuvioista syntyy taitavan kirjoittajan käsissä hykerryttävää kirjallisuutta.
Olen lukenut Ylpeyden ja ennakkoluulon ensimmäisen kerran muistamani mukaan vuonna 1997. Vuonna 2013 ilmestynyt Kersti Juvan suomennos on ollut lukulistalla ilmestymisestään asti. Ja täytyy sanoa, että oli viisasta lukea kirja uudelleen, hyvän suomennoksen vuoksi mutta muutoinkin. Ylpeys ja ennakkoluulo on nimittäin paitsi hauska myös viisas kirja. Rakkauden ei tarvitse syntyä ensisilmäyksellä, eikä ensisilmäykseen edes pitäisi luottaa. Olen itsekin vähän tällainen hidastempoinen romantikko.
Bennetin perheessä alkaa kuohua, kun naapurustossa sijaitsevan Netherfieldin kartanon vuokraa eräs herra Bingley, jonka varallisuus saa varsinkin rouva Bennetin pään sekaisin. Hänellä on nimittäin naitettavana viisi tytärtä, ja siinä riittää puuhaa, vaikka kaksi vanhinta ovatkin varsin hyväsydämisiä ja viehättäviä.
Pakka menee vielä enemmän sekaisin, kun selviää, että herra Bingleyn ystävä herra Darcy on vielä selvästi varakkaampi eli parempi naimasaalis. Sen verran järkeä tuntuu kuitenkin löytyvän paikkakunnan naisilta ja jopa rouva Bennetiltä, että kun herra Darcyn nähdään käyttäytyvän töykeän ylimielisesti, ei häntä enää pidetäkään kovinkaan haluttavana aviomiesehdokkaana kenellekään. Yleinen mielipide tuntuu olevan, että Darcy saisi painua sinne, mistä tulikin, eikä vastenmielisempää miestä ole tavattu.
Herra Darcykaan ei tunnu arvostavan paikkakunnan naisia kovin korkealle. Tarinan sankarittaresta Elizabeth Bennetistä, sisarussarjan toisiksi vanhimmasta, hän antaa tanssiaisissa legendaarisen lausuntonsa:
”Siedettävä, mutta ei niin sievä, että houkuttelisi tätä miestä; minua ei juuri nyt huvita pelastaa nuoria naisia, joita muut eivät huoli. [- -]”
Olisi tietysti kätevää, jos tällainen herra Darcy voitaisiin sivuuttaa kokonaan, mutta ensiksikään siitä ei tulisi kovin hyvää tarinaa, ja toiseksi Elizabethin vanhempi sisar Jane ja herra Bingley rakastuvat palavasti toisiinsa, joten siinäpä se Darcy sitten pyörii mukana. Sitä paitsi lukijalle paljastetaan jo pian parinkymmenen sivun jälkeen, että herra Darcy alkaa nähdä Elizabethin aivan eri valossa: nuoren naisen silmät ovat älykkäät, Elizabethin vartaloa on ”ilo katsella” sekä hänen tavoissaan viehättää ”niiden luonteva leikillisyys”.
Ihailen Elizabeth Bennetiä yli kaiken. Hän ei hetkahda hetkeksikään siitä, että herra Darcy kommentoi häntä ikävästi. Sen sijaan hänestä kerrotaan:
Elizabeth jäi paikoilleen eivätkä hänen tunteensa herra Darcya kohtaan olleet suorastaan sydämelliset. Hän kertoi kuitenkin tapauksesta värikkäästi ystävilleen, sillä hänellä oli eloisa ja leikkisä luonne, joka nautti kaikesta naurettavasta.
Ihan muuta kuin onnetonta itsesäälissä riutumista. Kuitenkin Elizabeth on valmis myöntämään väärät ajatuksensa ja olemaan pahoillaan ikävästä käytöksestään, kun selviää, ettei sille olekaan ollut perusteita. Kaikin puolin hän on ehkä kirjallisuushistorian tasapainoisin henkilö.
Elizabeth ja herra Darcy sopivat toisilleen täydellisesti. Jäyhyys ja eloisuus täydentävät toisiaan, kun kummallakin ovat arvoina oikeudenmukaisuus ja rehellisyys. Mutta parin yhteen saaminen on melkoisen tarinan takana, ja varsinkin Elizabethin osalta voisi puhua harkitusta hurmaantumisesta. Romaanin jälkisanoissa suomentaja Juvakin toteaa, että Austen ”uskoo rakkauteen, mutta ei päättömään hullaantumiseen”. Itse olen usein samalla tapaa hyvin hidas ihastuja – no, sillä erolla, ettei pohjalla tarvitse olla syvää vastenmielisyyttä tunteiden kohdetta kohtaan. Mutta se on yhteistä Elizabethin kanssa, että kun tunne on syntynyt, siitä on tolkuttoman vaikea taistella itseään irti.
Elizabethissa ihastuttaa myös se, että hän arvostaa ihmisiä heidän oikeudenmukaisuutensa mukaan ja sen mukaan, miten he kohtelevat toisia. Siksi hän ei voi aluksi arvostaakaan Darcya, sillä tämän ylpeys tekee käytöksestä epäkohteliasta, suoraan sanottuna törkeää. Elizabeth on vapaa pokkuroinnista, jota hänen serkkunsa herra Collins, kirkonmies, edustaa.
Herra Collins on tarinan koomisimpia hahmoja. Ensiksikin hänen ”rakkautensa” kohde muuttuu lennossa aina tarpeen vaatiessa, kunnes on löytynyt nainen, joka suostuu naimaan hänet. Toiseksi hän nuoleskelee lady Catherine de Bourghin takalistoa enemmän kuin laki sallii – vaikka kiitollisuudenvelka onkin ymmärrettävä, koska nainen on antanut hänelle papinviran.
Lady Catherine de Bourgh sen sijaan on kaikkea muuta kuin ihailtava ihminen. Hän halveksuu alempien yhteiskuntaluokkien ihmisiä niin paljon, että syöksyy huhujen perusteella puhuttelemaan Elizabethia tämän kotiin, kun epäilee, että hänen sukulaispoikansa Darcy olisi naimassa täysin ala-arvoisen naisen.
Mukaan mahtuu myös hurmaava upseeri Wickham, johon Elizabethin jollain tapaa ihastuu aluksi mutta joka on perusesimerkki siitä, miten ensivaikutelmaan ei kannata luottaa. Wickham sotkeekin sitten asiat – sekä omansa että toisten – varsin perusteellisesti, tai no, osansa asiaan on toki myös Lydialla, Elizabethin sisarista nuorimmalla, jonka luonteeseen on kasaantunut kaikki nuoruuden naiivius ja harkitsemattomuus rakkausasioissa.
Sivuhenkilöihin mahtuu monta muutakin unohtumatonta. Elizabethin sisar Jane on kaiken hyvän ruumiillistuma, joka tahtoo uskoa siihen, että ihmiset eivät ole pahantahtoisia toisilleen ja että asiat järjestyvät kyllä parhain päin. Omalle osalleen hän ei tietenkään uskalla onnea toivoa. Rouva Bennet on raivostuttava häslä, mutta hänen äkisti ajateltuna miellyttävä miehensä on myös raivostuttava perheensä piikittelijä. Itse asiassa olin yllättynyt, että kirjassa mainittiin Elizabethin paheksuvan tätä, sillä mielikuvani oli, että herra Bennet olisi kuvattu kovinkin miellyttävänä isänä. Isän ja tyttären suhde on läheinen tästä huolimatta. Rouva Bennetin veli ja tämän vaimo edustavat tarinassa järjen ääntä.
Mutta entäpä herra Darcy? Kannattaako hänen peräänsä huokailla? No, ainakin voi olla vaikea löytää suoraselkäisempää miestä. Hän on myös huomaavainen, minkä voi huomata, kun hän on omilla tiluksillaan Pemberleyssä ja Elizabeth on enonsa ja tämän vaimon kanssa siellä vierailemassa. Darcy ei myöskään tee itsestään numeroa. Hän ei viihdy tuntemattomien seurassa:
”Minulla ei todellakaan ole kykyä keskustella vaivatta ihmisten kanssa, joita en ole tavannut koskaan ennen, kuten monilla on”, sanoi Darcy. ”Keskustelun sävy jää minulta tavoittamatta, enkä osaa olla olevinani kiinnostunut ihmisten asioista, kuten on tapana.”
Mies, joka ei teeskentele. Mitä enempää voisi toivoa? Sitä paitsi Pemberleyssä on kirjasto, joka on ”monen sukupolven työn tulos” ja jonne Darcy hankkii säännöllisesti lisää kirjoja, koska hän ei ”ymmärrä sukukirjaston laiminlyömistä tällaisena aikana”. Oih!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti