Eräs mielenkiintoisimmista osuuksista edellisessä postauksessa esittelemässäni Rayne Hallin kirjassa Writing Vivid Dialogue on luku, jossa kerrotaan, miten miesten ja naisten puheet eroavat toisistaan. En osaa sanoa, kuinka kulttuurisidonnaista tai totta tämä on, mutta kiintoisaa joka tapauksessa. Ensinnäkin naiset puhuvat kirjan mukaan enemmän kuin miehet, eri tutkimusten mukaan hieman eri määriä, naiset 20 000 sanaa päivässä miesten 7000 sanaa vastaan tai naiset 18 000 sanaa miesten 2000 sanaa vastaan joka päivä. Joissain tilanteissa miehet puhuvat kirjan mukaan enemmän, mutta harmillisesti jätetään kertomatta, mitä nämä tilanteet ovat. Hmmm.
Toinen ero miesten ja naisten puheen välillä on se, että naiset mainitsevat tunteensa useammin. Hallin mukaan he haluavat välttää väärinymmärryksiä tunteistaan ja rakentaa luottamusta, kun taas miehet ilmaisevat tunteitaan kehonkielellä ja toiminnallaan. Miehet eivät katso, että tunteita pitäisi korostaa, jos ne muutenkin ovat selviä.
Kolmas kirjassa mainittu asia miesten ja naisten puheesta on se, että miehet käyttävät dialogia selvittääkseen paikkansa nokkimisjärjestyksessä. Kun kaksi miestä tapaa ensimmäisen kerran, he etsivät puheesta vihjeitä siitä, kuka on ”arvojärjestyksessä” kenenkin yläpuolella, ja myös antavat vihjeitä omasta asemastaan.
Muusta kuin kielellisestä viestinnästä kerrotaan sen verran, että miehet käyttävät kehon asentoja viestintään enemmän kuin naiset, kun taas naiset osaavat lukea kasvojenilmeitä paremmin ja käyttävät niitä enemmän. Miehet osaavat tietenkin myös tulkita kehonasentoja niin, ettei muuta viestintää välttämättä aina tarvitakaan – ja naisilta kaikki tämä menee ohi. Kirjoittamisessa Hall ehdottaa tätä käytettävän niin, että miesten repliikkeihin yhdistetään lauseita, jotka kuvaavat kehonkieltä, kun taas naisten repliikkeihin lauseita, jotka kuvaavat kasvojenilmeitä.
Naiset ja miehet eroavat viestinnässään vielä siten, että miehet menevät suoraan asiaan ja naiset kiertelevät ensin ja antavat taustatietoja ennen kuin kertovat, mistä asian pihvi löytyy. Hall antaa esimerkiksi tapauksen, jossa henkilö tarvitsee lainaksi ruohonleikkurin. Mies kysyy suoraan, voiko lainata ruohonleikkuria. Nainen sen sijaan esittelee taustan, että anoppi on tulossa käymään ja on tarkoituksena juoda teetä puutarhassa ja että ruohoa ei ole leikattu miesmuistiin jne. Lopuksi hän kysyy, olisiko ruohonleikkuria mahdollista lainata. On kyllä pakko sanoa, että jotenkin olen oppinut ihan tosielämässä pitämään todella paljon tuosta halki, poikki ja pinoon -tyylistä, jossa jaarittelu on jätetty minimiin. Monilla naisilla – usein itsellänikin – on tapana käyttää tavattomasti aikaa siihen, että puhutaan pitkästi ja lisäksi unohdetaan kokonaan se, että asioille kannattaisi tehdä jotain eikä vain tuhlata aikaa siihen, että puhutaan esim. milloin mitäkin asiaa voivottelevaa small talkia.
Miesten ja naisten puheet eroavat toisistaan Hallin mukaan myös puheenaiheiltaan – varmasti monessakin kohtaa, mutta Hall mainitsee yhden: naiset kommentoivat jatkuvasti toistensa ulkonäköä ja -asua ja voivat kommentoida esim. miesten vaatteita tai uutta hiustyyliä kohteliaisuutena, mutta miehet eivät useinkaan kommentoi toisistaan näitä asioita. Tässä haisee kauas se stereotyyppinen käsitys, että homomiehet ovat kiinnostuneita ulkonäköasioista heteromiehiä enemmän ja kommentti toisen miehen pukeutumisesta viittaa heti seksuaaliseen kiinnostukseen. Itse ymmärrän pukeutumisesta ja muista ulkonäköseikoista niin vähän, että kuka tahansa sukupuolesta ja seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta ymmärtää näistä asioista minua enemmän. Mutta kirjoittamisen kannalta: myönnetään, että on helppo synnyttää tekstiin tietynlaista jännitettä kahden miehen välille, kun laittaa toisen kommentoimaan toisen ulkonäköä.
Lopuksi Hall muistuttaa, että sosiaaliset ja kulttuuriset normit miesten ja naisten puheelle vaihtelevat eri ympäristöissä. Se, miten ja milloin saa puhua, onkin aika tarkkaa, koska normit ovat kirjoittamattomia, mutta dialogista ei tule uskottavaa, jos tarinan henkilöhahmot rikkovat puhuessaan normeja eikä siitä seuraa mitään. Tämä on yksi syy, miksi tarinan kirjoittaminen toiseen aikakauteen ja/tai kultttuuriin on haastavaa. Itse menen jonkin verran sen taakse, etten kirjoita historiallista fiktiota vaan vaihtoehtohistoriallista fiktiota. Ja useimmiten ihmisistä, jotka jollain tapaa rikkovat yhteiskunnan normeja. Hallkin muistuttaa, että aina tarina voi kertoa poikkeusyksilöistä eli miehen ei esimerkiksi tarvitse aina olla hiljaisempi kuin naisen eikä naisen puheliaampi kuin miehen. Tai mikä poikkeusyksilö puhelias mies tai hiljainen nainen edes olisi, vaihtelua piisaa tosielämässä millä mitalla tahansa.
Hall antaa lopuksi hyvän neuvon, joka sopii mainiosti melkein minkä tahansa kirjoittamiseen liittyvän asian oppimiseen, ei ainoastaan dialogin: kannattaa tarkkailla sitä, mitä tekstiinsä tarvitsee. Naisia Hall kehottaa menemään vaikkapa kuuntelemaan, miten aamiaisella olevat rakennusmiehet puhuvat. Mukaan on tietenkin otettava kynä ja muistikirja.
Omiin teksteihini tunkee tällä hetkellä mieshahmoja. Ehkä heidän puhettaan voisi katsastaa Hallin mainitsemat asiat mielessä – vaikka he minulle tietenkin ovat juuri niitä ihastuttavia poikkeusyksilöitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti