Hyvää joulua!

Rauhallista joulua ja onnellista uutta vuotta blogini lukijoille! 

Kuvassa on Kuopion kaupungintalo, joka on 1880-luvulta. Kuusi lienee uudempi. Historiasta kiinnostuneet löytävät mielenkiintoista tietoa kaupungintalosta täältä.

Goottilaista fiktiota kirjoittamaan

Haluatko kirjoittaa oikeaoppisen goottilaiseen perinteeseen nojaavan tarinan? Rayne Hallin kirjoittamisopas Writing Gothic Fiction: Learn to Thrill Readers with Passion and Suspense esittelee kaikki goottilaisen kirjallisuuden tyypillisimmät piirteet ja antaa vinkkejä, miten suunnitella oma goottilainen tarina. Kliseisyyden vaara on ilmeinen, mutta toisaalta opas tarjoaa niin paljon aineksia, että sieltä sopivasti nappaillen ja omaa lisäten voi gotiikkaa väännellä ja käännellä omassa fiktiossaan mielin määrin. Hall muistuttaakin, että usein goottilaiset elementit yhdistyvät usein muihin genreihin – ja goottilainen kirjallisuus itsessään jakautuu moniin alalajeihin, joita ovat esimerkiksi viktoriaaninen ja venäläinen gotiikka.

Hall kertoo, mitä goottilaisella fiktiolla tarkoitetaan, kuvailee genrelle tyypillisen miljöön, synkän talon ja tyypillisen goottilaisen sankarin – joka useimmiten on naispuolinen – kuin myös sivuhenkilöt, jotka usein esiintyvät tämän genren tarinoissa. Hän kertoo, miten voi luoda niin romaanimittaisen goottitarinan kuin novellinkin. Yksityiskohtaisempia lukujen aiheita ovat mm. myrskysään ja iltahämärän käyttö tarinassa sekä vangittunaolemiskohtauksen ja pakokohtauksen kirjoittaminen. Yksi luku omistetaan myös punaisen värin käytölle: punainen viittaa juuri suuriin tunteisiin, joita goottilaisissa tarinoissa käsitellään: rakkauteen, vaaraan, syntiin…

Goottilaisille tarinoille tyypillisiä elementtejä ovat mm. seuraavat:
- oikeudenmukaisuus/epäoikeudenmukaisuus, lojaalisuus/petos, kosto, mielen sairaudet (aiheet ja teemat)
- vanha synkkä rakennus, ullakko, suuri portaikko, hautausmaa (tapahtumapaikat)
- naiivi morsian, tiedemies, lojaali palvelija, koira, aave, korruptoitunut lääkäri (henkilöhahmot)
- hauta, kirous, synkkä profetia, kuoleva henkilöhahmo (kuolema jayliluonnolliset asiat)
- kaksinnaiminen, seksuaaliset poikkeavuudet, salainen identiteetti, laittomat huumeet (synkät salaisuudet)
- pakkomielle, intohimo, rakkaus, himo, pelko, perversio (tunteet)
- taideteos, vanha kirja, testamentti, päiväkirja, koru, kirstu (esineet)
- rikottu lupaus, järjettömään hintaan pidetty vala, punainen väri, uhraus, moderni teknologia (muita asioita)

Vanha, synkkä rakennus on usein goottilaisissa tarinoissa niin tärkeä, että siitä itsestään tulee yksi tarinan henkilöistä. Hall muistuttaa, ettei rakennuksen tarvitse olla perinteinen linna tai kartano, vaan se voi olla yhtä lailla esimerkiksi sairaala, pilvenpiirtäjä tai vaikkapa koulu – käytännössä mikä tahansa rakennus, jolla on historia. Suositeltavaa on sijoittaa talo jonnekin eristyksiin ja mielellään paikkaan, jossa ajoittain myrskyää. Hall antaa ohjeita rakennuksen suunnitteluun: ei ole syytä unohtaa rapistumisen merkkejä, ja taloon kannattaa suunnitella maanalainen kammio, ullakko, suuri portaikko tai jokin muu goottilaiselle talolle tyypillinen asia, tai useampikin.

Tyypillinen goottilainen sankari on puolestaan synkkään taloon saapuva naishenkilö, joka on haavoittuvainen mutta sisäisesti vahva. Hall antaa eri vaihtoehtoja, joista valita, miksi tämä henkilö saapuu taloon: hän saattaa esimerkiksi periä sen tai joutua sinne tarvitessaan suojaa sääoloilta. Yleensä talossa olevat suhtautuvat kielteisesti päähenkilöön, ja tärkeää on myös se, ettei päähenkilö voi tietää, keneen kannattaa luottaa.

Vinkkejä annetaan myös goottilaisen pahiksen luomiseen. Häntä ajaa tyypillisesti ahneus. Muitakin tyypillisiä henkilöhahmoja, heidän roolejaan ja kytköksiään toisiin henkilöhahmoihin käsitellään varsin seikkaperäisesti – tai ainakin sen verran, että lukijan aivot pääsevät sopivasti liikkeelle. Mikä on avuttoman lapsen rooli? Entä sairaan invalidin tai pakkomielteisen tiedemiehen? Mm. nämä ovat goottilaisten tarinoiden tyypillisiä hahmoja.

Synkän talon ja petollisten sekä viattomien henkilöhahmojen lisäksi goottilaisessa tarinassa pitää olla salaisuuksia. Usein päähenkilö joutuu vaikeuksiin päästyään jonkun toisen salaisuuksien jäljille. Salaisuus voi olla esimerkiksi jokin rikos, kuten kaksinnaiminen tai murha. Selvittäessään salaisuutta päähenkilön on mietittävä tarkkaan, kuka on luotettava ja kuka ei. Usein henkilöiden luotettavuus myös vaihtelee tarinan aikana lukijan silmissä. Hall suosittelee lisäksi, että päähenkilöllä itselläänkin on häpeällinen salaisuus.

Myös intohimoilla ja pakkomielteillä on keskeinen rooli goottilaisissa tarinoissa. Intohimon ja pakkomielteen ero on Hallin mukaan se, että intohimon vallassa olevan ihmisen on vaikea tehdä rationaalisia, eettisesti kestäviä valintoja. Pakkomielteisellä henkilöllä sen sijaan tilanne on vielä pahempi, sillä hän menettää kykynsä arvioida, mikä on tärkeää ja mikä ei. Tämä johtaa halveksittaviin tekoihin, koska hänen mielessään on ainoastaan pakkomielteen aiheuttava ihminen tai asia. Toki nämä kaksi asiaa ovat usein myös päällekkäisiä, tai peräkkäisiä.

Goottilaisen romaanin kirjoittamisen pohjaksi Hall esittelee sankarin matkan kaavan käyttämisen goottitarinassa. Novellin rakentamisen hän esittelee juonitapahtumien (plot events) avulla. Monet tarinan rakentamisen piirteet ovat päteviä toki muihinkin kuin goottilaisiin tarinoihin, mm. erilaiset näkökulmaratkaisut ja sisäisten ja ulkoisten konfliktien kehittely, kuten myös se, miten eri tunnetilat tuntuvat kehossa. Muun muassa näistä Hall kirjoittaa. Hallin mukaan tarinan päähenkilöllä pitää olla vähintään yksi sisäinen ja yksi ulkoinen konflikti. Kokonaisrakenteen lisäksi Hall antaa ohjeita tiettyjen kohtausten kirjoittamiseen, mm. kohtaukseen, jossa päähenkilö saapuu synkkään taloon.

Itsessäni tämä kirjoitusopas aiheutti ihastunutta huokailua. Synkät tunnelmat ja syvät tunteet ja ovat kirjoittajana ominta minua. Ehkä ihaninta on, ettei goottilainen kirjallisuus todellakaan rajoitu 1700- ja 1800-luvuille. Rayne Hallkin listaa esimerkkikirjallisuuslistassaan paitsi vanhempia klassikkoteoksia Edgar Allan Poesta ja Wilkie Collinsista Emily Brontëen ja Mary Shelleyyn, myös uudempaa kirjallisuutta Stephen Kingistä ja Ann Ricesta Audrey Niffeneggeriin ja Margaret Atwoodiin. Kaikkinensa Hall antaa paljon esimerkkejä kirjallisuudesta, mm. Emily Brontën Humisevasta harjusta ja sisarensa Charlotten Kotiopettajattaren romaanista. Teoksen lopussa on myös hänen itsensä kirjoittama goottilainen novelli esimerkkinä.

Kuten aiemmissakin kirjoittamisoppaissaan, Hall antaa myös tässä lukijalle käytännössä jokaisen luvun lopussa tehtävän tai useammankin. Esimerkiksi synkkää taloa käsittelevän luvun lopussa on tehtävä, jossa tarkastellaan olemassaolevaa taloa ja tehdään siitä muistiinpanoja oman tarinan talon pohjaksi. Hallin antamat ohjeet ovat konkreettisia, ja vaikka niissä haisee monesti se, että tämähän on nähty ennenkin – kuka esim. ei olisi nähnyt pahaenteisiä asioita tapahtuvan tarinoissa myrskysäällä – uskon tekniikoiden sopivasti käytettyinä olevan varsin toimivia. Konkreettisissa neuvoissa on se hyvä puoli, että niitä on helppo kokeilla käytännössä.

Nocturne for a Widow – goottilainen kummitus- ja mysteeritarina

Amanda DeWeesin Nocturne for a Widow kertoo Sybil Ingramista, joka on viettänyt viisitoista vuotta elämästään herra Athertonin teatteriseurueessa, mutta nyt asiat muuttuvat. Sybil jättää seurueen ja Lontoon ja epäröinnistään huolimatta suostuu menemään naimisiin amerikkalaisen miljonäärin Alcott Lammlen kanssa. Lähtiessään hän suostuu ottamaan niskoilleen Athertonin uhkapelissä menettämien rahojen katoamisen.

Uusi elämä Atlantin takana alkaa hieman epäonnisissa merkeissä. Sybilin aviomies on kyllä varsin kunnollinen mutta kuolee saman tien. Sybilille selviää, että mies on testamentissaan luvannut vaimolleen Brooke House -nimisen tilan. Pieni ongelma on, ettei vaimolla ole tarkoitettu Sybiliä vaan Alcott Lammlen edellistä vaimoa – mutta vaimo mikä vaimo. Sybil päättää joka tapauksessa muuttaa Brooke Houseen, sillä hänellä ei näytä olevan paljoa muitakaan vaihtoehtoja, koska Lontoossakin tunnutaan pitävän häntä syyllisenä rahankavaltamiseen. Jonkinlaista ruusuista tulevaisuutta Sybil suunnittelee, sillä hän aikoo luoda hyvät välit poikapuoleensa, joka on jäänyt edesmenneen aviomiehen edellisestä liitosta.

Brooke House osoittautuu kummitustaloksi ja poikapuoli aivan joksikin muuksi kuin Sybilin kuvittelemaksi alaluokkalaiseksi koululaiseksi. Roderick Brooke on ylimielinen ja raivostuttava mutta tavattoman puoleensavetävä aikuinen mies. Jännitettä siis riittää: Kuka talossa kummittelee? Ajaako Roderick Sybilin pois talosta vai päinvastoin vai tapahtuuko jotain aivan muuta (hmm, no se lienee todennäköistä)? Onko Roderickilla karmiva menneisyys, johon kuuluu mm. murha?

Asettuminen maalaismaisemaan ei suju Sybililtä kitkatta muutenkaan. Vaikka hän tapaa ystävällisen pastori Keithin ja tämän sisaren Arabelin, paikkakunnan seurapiirien silmäätekevin rouva Dove ei tunnu pitävän Sybilistä erityisemmin. Ystävällismielisyydestään huolimatta pastori Keithkin on sitä mieltä, että Sybilin olisi parasta muuttaa asumaan hänen ja hänen sisarensa luo, koska on vähintäänkin arveluttavaa, että herra Brooke ja Sybil asustavat samaa taloa, vaikkeivät ole naimisissa. Tämä saa aikaan ikäviä epäilyksiä, varsinkin kun Sybil on taustaltaan jotain niin kevytkenkäistä kuin näyttelijätär.

Nocturne for a Widow on viihdyttävä tarina, jossa on sopivasti mysteeriä ja romantiikkaa. Odotin enemmän perinteistä murhanratkaisutarinaa, koska teos on sentään Sybil Ingram Victorian Mysteries -sarjan ensimmäinen osa. No, mukana on murha-arvoitus, mutta sitä ei selvitetä järjestelmällisesti. Sinänsä tuo arvoitus on kovin viktoriaaninen ja ihan oivaltavakin, joskin murhaajan motiivi tulee mielestäni liikaa puskista.

Sybil Ingram on kuitenkin kiinnostava henkilöhahmo, ja Roderick Brooke hyvä vastapari hänelle. Sybiliä ja Roderickia yhdistää intohimon taiteeseen, sillä Roderick on ollut varsin taitava viulisti. Yksi juonikuvio käsitteleekin sitä, miten Roderick joutui luopumaan taiteestaan ja siirtymään opetustyöhön, joka ei motivoi häntä samalla tavoin. Tällaisten henkilöiden on helppo tuntea vetoa toisiinsa, vaikka ennakkoluulot ja menneisyyden kirot ovatkin vähän tiellä. Suorasukaisen erotiikan ystävälle tämä ei kuitenkaan ole oikea kirja.

Myös muut henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia. Pastori Keithissä ja Arabelissa, joka on henkisesti kiinni edesmenneessä rakkaassaan eikä ei suoda itselleen uutta onnea, vaikka aivan lähellä olisi mitä sopivin ihminen, olisi ainesta enempäänkin kuin mihin he tässä tarinassa pääsevät. Samoin rouva Dove on persoonana sen verran vastenmielinen, että hänellä olisi käyttöä pidemmäksikin aikaa. Erinäisistä syistä on kuitenkin todennäköistä, että emme saa kuulla näistä henkilöistä muissa Sybil Ingram -tarinoissa. Hyvin luotu sivuhahmo on kuitenkin aina ilo, joten yritän kestää tunteen, että näistä henkilöhahmoista ei otettu irti kaikkea, mitä olisi voinut. Tai ehkä minä vain näen heissä vielä enemmän kuin heissä oikeastaan oli, mikä on tietenkin vain merkki siitä, että henkilöhahmot ovat eläviä.

Sybil Ingram -sarjassa on kolme romaania, joissa kaikissa on eri miljöö. Lisäksi Sybilistä on kirjoitettu viisi novellimittaista tarinaa. Nähtävästi oikea järjestys lukemiseen on se, että ensin lukee Nocturne for a Widow -romaanin ja sen jälkeen järjestyksessä, joka löytyy täältä. Minut tämä tarina veti mukaansa sen verran hyvin, että todennäköisesti tartun näihin muihinkin tarinoihin. Nyt kun päähenkilöt on taustoitettu, voisi kuvitella, että mysteerit saavat enemmän tilaa. Veikkaisin myös, että tulossa on ryppyjä rakkauteen, mutta romantiikannälkäinen lukija saa kuitenkin sitä, mitä on hakemassa: sydäntä pakahduttavaa rakkautta ja intohimoa.

Kohtaloita vaikeimpina nälkävuosina

Aki Ollikaisen romaani Nälkävuosi kertoo nimensä mukaisesti Suomessa olleesta nälänhädästä. Tarina sijoittuu vuosiiin 1867 ja 1868. Sen keskiössä on köyhä perhe, jonka äiti Marja lähtee lastensa Mataleenan ja Juhon kanssa kerjuulle, koska ruokaa ei enää ole. Perheen isä Juhani jätetään kotiin kuolemaan, koska hänen voimansa eivät riitä kerjuumatkaan.

Tämän lohduttoman tarinan rinnalla kuvataan Helsingissä asuvia hyväosaisempia. Lars Renqvist työskentelee senaattorille. Hänellä on vaimo, mutta parilla ei ole lapsia, vaikka niitä olisi toivottukin. Larsin veli Teo on puolestaan poikamieslääkäri, joka hakee elämäänsä iloa maksullisena naisena toimivalta Cecilialta, josta hän taitaa välittää enemmän kuin hänen yhteiskuntaluokkaansa kuuluvan miehen tai ylipäätään kenenkään olisi yleisen mielipiteen mukaan sopivaa välittää. Myös senaattoria seurataan tarinassa. Hän kokee tuskaa siitä, että päätöksiä pitäisi tehdä ja niiden pitäisi olla oikeita.

Mutta kuka on onnellisin? Prologi luo kuvan perheestä, jossa isä Juhani kalastaa tyttärensä kanssa ja suojelee vaimoaan Marjaa ja lapsiaan käärmeeltä. Mies ja nainen tuntevat halua toisiaan kohtaan. Mitä kukaan voisi enempää edes tahtoa, vaikka kalansaaliina on kaksi laihaa haukea, ja läheisyydenkin muoto pitää valita niin, ettei köyhyyteen synny lisää suita ruokittavaksi? Rakastava perhe hajoaa, kun olosuhteet kotona olemiseen muuttuvat mahdottomiksi.

Kerjäläisenä oleminen ei ole sen helpompaa. Ihmisistä löytyy auttamishalua, mutta vähästä ei aina riitä kuin lapsille, jos heillekään. Moni pitää huolta vain omasta tarpeestaan, ja Marja joutuu kokemaan, että näihin tarpeisiin kuuluvat myös muut kuin se, että pitäisi vähän ruuan itsellään ja ajaisi kerjäläiset matkoihinsa. Auttamishalun lisäksi ihmisissä on yhtä paljon raadollisuutta, eikä oikeudenmukaisuudelle ole tilaa, mahdollisuutta tai halua. Ja kun kärsivän nälkä on päässyt liian pahaksi, ruokakaan ei enää auta, koska elimistö ei pysty ottamaan sitä vastaan.

Pietari näyttäytyy Marjan silmissä paikkana, jossa nälkää ei voi olla. Sinne hän pyrkii, mutta ei liene kovin suuri spoilaus, ettei hän pääse lapsineen perille. Tällaisessa tarinassa ei voi olla onnellista loppua. Tarinan loppu voi kuitenkin olla lohdullinen, ja sellainen se onkin. Vaikka helsinkiläinen rikkaampi väki ei koe nälkävuosia samoin kuin Juhanin ja Marjan perhe, senkin elämä muuttuu peruuttamattomasti.

Itse pidän siitä, että ajankohdan synkkyttää ei kaunistella. On helppo kuvitella, että ihmiset ovat valmiita mihin tahansa kokiessaan nälkää – ja varsinkin lastensa kohdatessa nälkää. Toisaalta on yhtä helppoa uskoa siihen, että monet meistä tahtovat auttaa hädässä olevia ja tekevät sen niin hyvin kuin kykenevät.

Wikipedian mukaan vuoden 1868 alku oli nälkävuosien rankin aika. Tuona vuonna kuoli Suomessa kokonaisuudessaan 137 700 ihmistä. Nälän lisäksi kuolemaa aiheuttivat taudit. Nälkävuosi-romaanissakin kulkutauti vie koulutetumpiakin. Kirja ei kuitenkaan ole, kuten jo sanottua, pelkkää surkeudessa rypemistä, vaikka se raadollinen onkin. Maailmassa on pahoinakin aikoina paljon hyvää.

Katri Alatalo ja Anne Leinonen Kirjakantti-etkoilla

Kuopiolaisessa kirjallisuustapahtumassa Kirjakantissa esiintyi etkoilla tänä vuonna kaksi tuttua kirjailijaa, Katri Alatalo ja Anne Leinonen. Oli mukava havaita, että vaikka tapahtuma oli varsinkin tänä vuonna Minna Canthin juhlavuoden hengessä Canth-painotteinen, oli ohjelmaan mahtunut muutakin kuin kansallemme niin rakasta realistista lähestymistapaa asioihin.

Alatalon esiintymisen otsakkeena oli ”Fantasiakirjallisuus vaikuttajana – Mitä kuvitellut maailmat kertovat meidän todellisuudestamme?” Kirjailija lähti liikkeelle ajatuksesta, ettei fantasia ole päätöntä hupiseikkailua kuvitteellisessa maailmassa, vaan se voi kertoa meidän maailmastamme aivan yhtä lailla kuin jokin muukin tarina. Jokaiselle hiemankin fantasiaan ja muuhun ei-realistiseen kirjallisuuteen tutustuneelle tämä lienee selvää, mutta tunnistan kyllä ennakkoluulon, joka monilla on Alatalonkin edustamaa genreä kohtaan. Uskoakseni tällä kertaa yleisö oli enimmäkseen realistisemman kirjallisuuden ystäviä, joten valittu lähestymiskulma oli osuva.

Alatalo esitteli tuotantoaan ja sen käsittelemiä teemoja. Lisäksi hän kertoi mielenkiintoisia yksityiskohtia teostensa synnystä. Mustien ruusujen maa -trilogiassa päähenkilö on fantasiatarinoille tyypillinen, samoin miljöö. Päähenkilö tutustuu matkallaan maailmaan ja törmää sen ongelmiin. Samaan fantasiamaailmaan sijoittuva novellikokoelma Älä riko pintaa käsittelee puolestaan mm. perhesuhteita, eivätkä sen novellien päähenkilöt ole perinteisiä fantasiasankareita.

Romaaninsa Käärmeiden kaupunki taustalla Alatalo kertoi olevan lapsuudenkokemuksensa Australian aavikkoalueilta. Myös Sinuhe egyptiläisellä on osuutensa tarinan synnyssä, sillä se on Alatalolle merkittävä kirja. Käärmeiden kaupungissa Alatalo halusi myös testata perinteistä fantasiamiljöötä. Lisäksi hän mietti, onko maailma niin mustavalkoinen hyvän ja pahan osalta, kuin usein tarinoissa esitetään – ihmisyksilössähän on todellisuudessa sekä hyvää ja pahaa. Alataloa kiinnostavaakin rymistelyä enemmän se, mitä ihmisen pään sisällä tapahtuu.

Miljöö on Alatalolle aina tärkeä asia. Sen on oltava todentuntuinen. Niinpä Alatalon uusimman romaanin Ikuisesti, siskoni miljöönkin piti tuntua oikealta, vaikkei se ole kuvaus mistään todellisesta paikasta vaan siinä on vaikutteita niin Skotlannista kuin samuraiden maailmasta.

Mutta miksi käsitellä tärkeitä teemoja fantasiamaailmassa, vaikka samoista asioista voisi yhtä hyvin kirjoittaa meidän maailmaamme sijoittuvia tarinoita? Alatalon mukaan kyseessä on sekä lähestymistapaero että reagointitapaero. Hän itse reagoi asioihin tällaisilla tarinoilla, koska ei yksinkertaisesti ole henkilö, joka kirjoittaisi vaikkapa 1990-luvun lamasta realistista lähestymistapaa käyttäen. Etäisyyden päästä voi käsitellä valtasuhteita, rasismia tai muita asioita muulla tavoin kuin kertomalla, mitä maailmassa oikeasti tapahtuu.

Fantasia on tietenkin myös eskapismia. Mutta toisaalta fantasiamaailmassa on Alatalon mukaan vapaus tehdä, mitä haluaa. Kirjoittaminen on hänelle aikuisen leikkiä. Kun asiat todellisessa maailmassa ahdistavat, voi fantasiamaailmassa päättää, miten ne menevät. Fantasiamaailmassa voi peilata meidän maailmaamme, ja Alatalo pohti, että ehkäpä lukijakin on vapaa meidän maailmamme painolastista, kun katsoo asioita siitä etäännytettynä.

Anne Leinosen puheenvuoron aiheena oli puolestaan ”Miksi meidän tulee kertoa tarinoita utopioista?” Aihe oli varsin kiintoisa tänä dystopioiden aikana. Leinonen sanoi, ettei nuorille voi kirjoittaa tarinoita, joissa kaikki tuhoutuu eikä ole toivoa. Henkilöiden pitää olla optimistisia ja luovia ja menestyä edessä olevassa kriisissä. Niinpä ajatus siitä, että tekisi draamaa yksilön pahasta olosta yhteisössä muuttui ajatukseksi, että voisikin kuvata, miten selviydytään.

Leinonen kokee, että meidän on mentävä kohti utopiatarinoita. Kaikessa tässä on Leinosen mukaan tärkeää yhteisö. Hänelle kirjoittajien yhteisö ja myös yhdessä kirjoittaminen ovat tärkeitä asioita. Kun tehdään tekstiä yhdessä, on oltava sulassa sovussa eri mieltä tekstistä. Verkostoista saa apua sitä tarvitessaan. Yhteisössä olo ei kuitenkaan ole kitkatonta ja on muistettava, ettei yritä tehdä kaikkea itse vaan on tärkeää kannustaa muita ja hoitaa vain oma osuutensa.

Paljon Leinonen on kuitenkin tehnyt, ja kuten suomalaiset scifi-piireissä liikkuvat ihmiset tietävät, hyvin paljon häntä on kiittäminen myös siitä, että uudet kirjoittajat saavat ääntään kuuluville ja pääsevät verkostoitumaan. Kirjakantissakin Leinonen puhui perustamastaan Usva-verkkolehdestä sekä Usva-leireistä, joilla olen itsekin saanut ilon olla mukana.

Leinonen kertoi myös eräästä radio-ohjelmasta, jossa kuuli ajatuksen siitä, että taiteen tehtävä on antaa toivoa tulevaisuudesta ja näyttää mahdollisuuksia, joita ei tällä hetkellä vielä uskalleta toteuttaa. Toisten alojen ihmiset saattavat saada signaalin tekemisiinsä vaikkapa kaunokirjallisuudesta, ja tällä tavoin maailma muuttuu. Nämäkin ajatukset saivat Leinosessa aikaan ajatuksen, että olisi tarpeen kirjoittaa aivan muuta kuin dystopioita.

Leinonen päätyi hakemaan apurahaa hankkeelle nimeltä ”Juuret ja utopiat”. Saatuaan rahan hankkeeseen hän aloitti Usva-akatemian, jossa oli hänen lisäkseen kahdeksan ohjattavan statuksella olevaa kirjoittajaa – vaikkakin todellisuudessa kaikki olivat akatemiassa tasa-arvoisia eikä Leinosella ollut erityistä opettajan roolia. Tästä projektista on jo ilmestynyt Taru Kumara-Moision teos Ihmisversoja.

Leinosen käsitys on, että parhaiten maailma pelastetaan aloittamalla omasta itsestä ja siirtymällä sitten lähipiiriin. Kirjoittajayhteisö on hänen oma utopiansa, jossa hän voi jakaa aivopääomaansa. Hänelle on tärkeää, että yhteisö on tasa-arvoinen ja että siihen on helppo tulla mukaan. Yhteisen tekemisen olo on pääasia, eikä sillä ole merkitystä, kuinka menestynyt kirjoittajana kukin on. Leinonen uskoo, että kun asioita tehdään yhteisöllisesti, se heijastuu myös taiteeseen. Yhteisö on hänelle oikeastaan ainut keino selviytyä ikävästä tulevaisuudesta.

Minna Canth Kuopion korttelimuseossa

Tänä vuonna on kulunut 175 vuotta Minna Canthin syntymästä. Koska Minna Canth eli merkittävän osan elämästään Kuopiossa ja hänen hautansakin on kaupungissa, myös Kuopion korttelimuseo muisti Canthia nimikkonäyttelyllä, joka päättyi 3.11. Näyttelyssä oli esillä Canthin hyvinkin henkilökohtaisia esineitä. Vaikka näyttelyesineitten määrä ei ollut suuri, kiinnostavuutta niissä kyllä oli.

Näyttelyssä oli mm. Minna Canthin vihkisormus sekä rintakoru. Vihkisormukseen on kaiverrettu teksti Ferdinand & Minna 17.9.1865. Rintakorusta puolestaan kerrottiin, että se on ollut Canthin käytössä ainakin 1890-luvulla ja että sitä on käytetty paitsi rinta- myös kauluskoruna. Kauniin korun siniset osat ovat lasia.

Näyttelyssä oli myös Minna Canthille kuulunut pieni pöytä sekä punakantinen valokuva-albumi ja matka-arkku, jonka tausta on mielenkiintoinen. Matka-arkun arvellaan kuuluneen Vendela eli Wenny Canthille, joka oli Minna Canthin pojan Jussi Canthin vaimo. Esine on kuitenkin ollut myös Kuopion Yhteisteatterin eli nykyisen kaupunginteatterin käytössä – säilytyspaikkana, rekvisiittana vai molempina, sitä näyttely ei kertonut.

Canthin elämän esineistöstä oli näytteillä myös perheelle kuuluneita shakkinappuloita sekä varsin järeä pöytäliina, joka muistutti ennemminkin mattoa.

Näyttelyn ehkä kiinnostavin esine oli kuitenkin Puijolla ollut vieraskirja, johon Canth kirjoitti polemiikkia aiheuttaneen ajatuksensa suomalaisista. Maamme luontoa Canth piti kauniina mutta tuli samassa yhteydessä esittäneeksi epäilyksensä siitä, mihin kansastamme on.

Korttelimuseossa on myös pysyvästi Canthilta jääneitä tavaroita. Minnan salongissa on mm. sohvaryhmä, jolla lienee istunut yksi jos toinenkin 1800-luvun suomalainen merkkihenkilö.

Samassa korttelimuseon huoneessa on myös pienempiä Canthille kuuluneita tavaroita lipaston laatikossa. Oman mielenkiintoni herätti keltainen lasiesine, joka museon esineluettelon mukaan on mustepullo. No, mikäpäs muukaan.

Kuopion korttelimuseota voi suositella lämpimästi, vaikka Canth-näyttely nyt onkin ohitse. On hienoa kierrellä eri aikakausien rakennuksissa ja kodeissa, joissa voi todellakin astua hetkeksi toiseen aikakauteen.

Lokakuista Kuopiota

Kirjoitusopas innosti minua tarkkailemaan sääilmiöitä. Syksyn muuttuminen rapaisemmaksi, harmaammaksi ja mädäntyneeksi liittyy romaaniprojektiini. Tarina sijoittuu syksyyn ja olen nyt kirjoittanut säätunnelmiani ja havaintojani ylös. Lisäksi olen ottanut valokuvia, enimmäkseen tosin syksyn kauneimmista väreistä.

Maassa olevia lehtiä ikuistin Sankaripuistossa, jossa on hautoja 1800-luvulta. Hautausmaalla on tarinassa merkittävä rooli, joten on hyvä, ettei unohdu, miltä pihlajanlehtien peittämä maa näyttää.

Tämä puu vaatii vielä tunnistusta. Jos joku osaa auttaa, olen kiitollinen.

Otin valokuvia myös Isolla hautausmaalla, jonne on haudattu kuopiolaisia suuruuksia. Tämä hauta on Raninien sukuhaudasta.

Järnefeltit on haudattu riviin aivan hautausmaan sisäänkäynnin tuntumaan.

Ehkä hautausmaan suurimman nimen Minna Canthin ja hänen tyttärensä Ellin haudalla oli jo hieman parasta väriään menettäneitä vaahteranlehtiä.

Entäpä ne sääajatelmat, joita olen kirjoitellut. Kaikki eivät sovi suoraan 1800-luvulle sijoittuvaan tarinaan, mutta varmasti niistä hyötyä on. Tässäpä muutama:

Sade tuli lempeänä, laskeutui varovasti kasvoille koko pehmeydessään kuin lohduttaakseen.

Syksyn lehdet ovat muuttuneet rapsakoiksi, kuin yön tuleva pakkanen olisi tarrautumassa niihin.

Aamuun kadonnut sade pisaroi maahan tippuneilla vaahteranlehdillä.

Mätänevät lehdet liiskaantuivat jalkojen alle. Niiden päälle oli tarttunut hiekkaa, joka pureutui lehtien kuolevaan lihaan.

Märät lehdet hajosivat jalkojen alla kuin hitaasti mätänevä avioliitto.